Oodi rinnoille – eli pelottavan jakson päätös

Sain tänään ihania uutisia. Olen terve. Jännitys laukesi aamulla sairaalalla, kun lääkäri totesi rinnastani otetut koepalat puhtaiksi ja terveiksi. Ei syöpää! Ei leikkausta, hoitoja ja kaikkea sitä raskasta, johon olen kevään varrella väkisin joutunut henkisesti varautumaan!

Tämä vuosi on ollu mielipuolisen raskas minulle ja perheelleni, niin kuin pitempään lukeneet tietävätkin. Helmikuisen auto-onnettomuuden jälkipyykissä niin henkisesti kuin fyysisesti olisi ollut varmuudella aivan riittävästi yhdelle naiselle, varsinkin, kun nekään eivät ole vielä täysin takanapäin, mutta se ei vielä sitten riittänytkään. Tuli rintasyöpäepäilykin.

Kevättalvella, ei kauaakaan onnettomuuden jälkeen,  alkoivat epämääräisistä oireista seuranneet tutkimukset. Sen intensiivisemmät, koska olen yhden syövän jo elämässäni sairastanut, ja tämäntyyppisiin huoliin suhtaudutaan lääkärissä kohdallani erityisellä tarkkaavaisuudella.

Olen ollut helmikuun puolivälin ja tämän päivän välisenä jaksona keskussairaalalla melkoisen monta kertaa näine poloisine rintoineni: kolmesti lääkärin vastaanotolla, kahdesti mammografiatutkimuksessa, kahdesti ultrattavana, kerran rinnan magneettikuvassa ja lopulta paksuneulanäytteessä. Ja tämä kaikki siis niiden samaan aikaan meneillään olleiden selän kuvannus-  ja tutkimuskäyntien lisäksi. Olen kivunnut sairaalalle johtavan mäen varmasti ainakin parikymmentä eri kertaa kuluneen jakson aikana. Joka kerta aika raskain mielin. Hermo on ollut melkoisen riekaleena.

Tänään melkein leijun mäen alaspäin. Sain vihdoin puhtaat paperit erilaisten inhottavien yllätysten ja ehkien ja U-käännösten päätteeksi. Joulukuussa epäilykset herättänyt möykky ultrataan vielä kerran, ihan vain varmuudenvarmuudenvarmuuden vuoksi, mutta lääkäri sanoi suoraan, että nyt ei tarvitse olla enää huolissaan.

Olen muutamassa postissa vihjaillut jännittäneeni pitkään. Vihjailu on inhottavaa, mutta en halunnut puhua asiasta ennen kuin tilanne olisi selvillä itselleni. En itse asiassa kertonut meneillään olevasta tilanteesta kuin ihan pikkuiselle kouralliselle tarkoinpoimittuja  ihmisiä. En halunnut huolettaa ketään epäilyllä, koska olen jo tänä vuonna huolettanut läheisiäni melkoisesti,  enkä toisaalta jaksanut kaikessa tässä stressissä ja surussa kantaa kenekään muun murhetimisia. En halunnut myöskään kirjoittaa asiasta, vaikka se onkin luonteva purkuväyläni monissa elämän käänteissä. En halunnut, että vaikkapa lapseni lukevat epämääräisistä peloistani netistä. Halusin jutella heille asiasta sitten, kun olisi jotakin konkreettista ja varmaa kerrottavaa. He ovat tänä vuonna pelänneet puolestani jo tarpeeksi paljon.

Ne muutamat, jotka tiesivät, olivat maailman ihanimpia ja kannustavimpia, todella kullanarvoisen tärkeitä tuessaan. On ollut olennaista päästä itkemään ja raivoamaan ja ihmettelemään ja jännittämään ihan omana itsenäni kaikkien näiden kuluneiden hermojaraastaneiden kuukausien ajan. Olen taas kerran täynnä kiitollisuutta ihania tukijoukkojani kohtaan. Tämä vuosi, jos jokin, on todella alleviivannut ystävien merkityksen.

Kerron näin henkilökohtaisesta asiasta näin suoraan siksi, että näistäkin täytyy mielestäni puhua. Olen iässä, jossa rintasyöpäriski on jo ihan todellinen. Siihen sairastuu joka vuosi noin 4300 suomalaista. Neljännes heistä on minun ikäryhmääni, 29-45 -vuotiaita. Moni nainen viivyttelee rintojen tutkituttamista, koska alue on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, ja koska tutkimuksista liikkuu vähän epämiellyttäviä tarinoita. Haluaisin hälventää näitä pelkoja, ja kannustaa menemään ajoissa asialle, jos ollenkaan epäilyttää, onko kaikki kunnossa.

Nyt, melkoisen perusteellisen ja kattavan omakohtaisen kokeilun perusteella, voin rehellisesti vakuuttaa, että mikään tutkimuksista ei ole kivulias. Mammografiaa pelkäsin etukäteen paljon, koska siitä kuulee kaikenlaisia juttuja, mutta se oli korkeintaan aavistuksen epämukavaa, jos sitäkään. Siinä rinnat litistetään kahden levyn väliin välillä vähän asentoa vaihtaen. Outoa, muttei kivuliasta.

Magneettikuvaus oli aikaavievää ja vähän hassua, koska tuubin sisään työnnettävällä laverilla maattiin mahapuoli paljaana rinnat vapaassa kellunnassa, ja tutkimuksessa käytettävä varjoaine on aina vähän kurjan tuntuista lähinnä suoneen pistettävän letkunpätkän ansiosta, mutta ei sekään sen sietämättömämpää ollut.

Ultraamisen epämiellyttävin juttu on vähän viileä geeli, joten sitä nyt ei ainakaan kannata jännittää.

Paksuneulanäytteen otto oli inhottavaa. Tosi inhottavaa, jos rehellisiä ollaan. Mutta se pitää ottaa vasta, jos löytyy jotakin, josta paloja irti saa, ja siinä vaiheessa antaisi varmasti irroittaa vaikka toisen kätensä saadakseen varman tiedon tilanteesta. Eikä tämäkään tutkimus lopulta sattunut juurikaan. Olipahan muuten vain raju tapahtuma. Toimenpiteessä tehdään, perusteellisen puudutuksen jälkeen toki,  kirurginveitsellä viilto rintaan, ja työnnetään sellainen vähän pikkusormea ohuempi mutta sukkapuikkoa paksumpi tanko rinnan sisuksiin. Sisään päästyään tangon sisällä oleva pieni laite pyörii ja hurisee, ja nappailee koepalat talteen. Palkinnoksi urheudesta saa muutamiksi viikoiksi koko tissin kattavan mustanvioletin mustelman, ja paljon tuijottelua julkisissa uimapaikoissa.

Tutkimuksia paljon raskaampaa on se henkinen puoli, joka tällaisiin epäilyihin aina liittyy. Minulla se oli vielä ehkä vähän korostunut, koska olen ollut samalla asialla ennenkin, ja koska terveyteni muutenkin oli jakson aikana niin huterissa kantimissa. Tutkimatta ei silti kannata jättää, vaikka miten huolettaisi se henkinen jaksaminen. Varmuus on aina epävarmuutta miellyttävämpi tila, vaikka tulokset olisivat mitä.

Henkisesti herkkinä ja koettelvina hetkinä on erityisen tärkeää koota ympärilleen turvallisten ihmisten joukko, ja suojella itseään kaikelta ylimääräiseltä stressaavalta ja ahdistavalta, olkoon ihmisiltä tai tapahtumilta. Maailma pyörii kyllä hetken ilmankin siihen osallistumista. Googlaaminen ei juuri kannata myöskään.

Tämän päivän huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.
Tämän päivän tärkeä, turha, kevyt juttu eli huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.

Huulipuna, hyvin syöminen ja nauraminen sen sijaan kannattavat, koska kyllä, elämässä on myös ihan kevyitä ja kivoja ja hyviä asioita, vaikkei ihan aina siltä tuntuisikaan!

Tänään askeleeni on erinomaisen köykäinen. Lenkkeilin sen kunniaksi 17 kilometriä äänikirja kuulokkeissa. Vuoronperään itkin ja nauroin.

Mainokset