Tärkeitä havaintoja silmieni karvoituksesta

Koska mun oikeasti pitäisi tehdä ihan kaikkea muuta, niin päätin kirjoittaa teille ripsistä. Sen verran hyvään meikkibloggaajan vireeseen pääsin eilen huulipunineni.

Muistatteko jokin aikaa sitten sattuneen ripsifiaskon? Haavat ovat edelleen auki. Ei pidennyksiä minulle. Silti kaipailen laiskana pulliaisena helpotusta aamuihin, joita varjostavat olminvalkoiset tönkkösuorat ripseni (ja kyynikoille vastaukseksi jo tässä vaiheessa: kyllä, tämä on minustakin maailman suurin epäkohta ja tärkeysjärjestyksessäni todella korkealla. Nyt vaietkaa.). Näytän ilman ripisväriä ja taivuttelua kuumeiselta tuberkuloosipotilaalta eläkeiän kynnyksellä (ja vain yksi noista on totta).

Joskus on ihan ok näyttää siltäkin, mutta toisinaan sitten taas ei. Joten etsin apuja kosmetiikan ihanasta maailmasta. 1,5 kk sitten kävin ottamassa ripsipermanentin. Kyllä vain. Koko termi nauratti ihan kunnolla, mutta menin kuitenkin. Ja ooh, sehän toimi mainiosti. Tönkkösuorat olmit olivat noin tunnissa kaareutuvat tummat räpsyt. Ei tussuripsivaikutelmaa, vaan tosi jees luonnollinen kaari, joka ripsarilla sitten vielä tehostuu. Vaikutus kesti 6 viikkoa, ja nyt kun omat tönköt taas paljastuivat karusti, menin uudelleen. Ja toimi uudelleenkin.

Kestovärin kanssa ripsipermis maksaa täällä Hämptonissa noin 55-60 e. Sitä tehdään joko pienillä tyynyillä tai klipseillä. Mulle on molemmilla kerroilla tehty tyynyhommelit, ja siitä tykkään. Tyynyjä on kolmea kokoa. Olen kokoa S tässä ainokaisessa asiassa. Sillä saa tiukimmat kurvit.

Homma menee niin, että pötköttelen horrostamassa hoitopedillä ja koitan rentoutua, kun kosmetologi huseeraa joidenkin pinsettien ja piikkien kanssa silmieni äärellä. Hän pyydystelee kaikki yläripset tyynyn päälle ja laittaa sitten permisainetta (joka haisee juuri siltä tukka-aineelta) ja sen annetaan vaikuttaa noin 20 minsaa. Sitten aine pestään pois ja laitellaan neutraloiva liuos vaikuttamaan 10 minuutiksi. Ja valmista on. Sitten normaali kestoväriproseduuri päälle, kassalle ja himpsuun.

On erinomaisen vaikeaa valokuvata omia ripsiään. harmittaa myös, ettei ole tarjota ”ennen” kuvaa. Mutta tässä kuitenkin lopputulos.

silmät

sivusta

Mainokset

Totuus (mun) elämästä vol.6

Katsotaanpa taas Totuutta silmiin. Tällä kertaa varsin konkreettisesti.

Kävin viime kuussa laitattamassa ripsienpidennykset (kyllä kävin, vaikka koko sana kuulostaa ihan pöljältä). Monella kaverillani oli sellaiset, ja ne näyttivät kivoilta. Halusin piristää itseäni. Ja piristyinkin. Räpsyttelin niitä innoissani täälläkin. No, homma kusi melkoisen pian.

Tältähän ne mainoksissa näyttävät.

 

Huoltoa suositellaan 3-4 viikon välein. Silloin paikkaillaan aukkokohdat, siistitään yleisilme.

No terve. Minun ripseni – jotka maksoivat 100 e – olivat viiden päivän jälkeen tämän näköiset.

Huomatkaa synkeä ilme vaikutelmaa tehostamaan!

Että vielä noilla sitten pari-kolme viikkoa? No enpä usko. Näyttää ihan vähän häiriintyneeltä, kun luomesta sojottaa vastakkaisiin ilmansuuntiin viisi ylipitkää karvaa. Toisessa on kai yksi. Eikä niitä auta itse riuhtoa poiskaan, kun lähtevät ne luomukarvat sitten siinä mukana. Se vasta somaa onkin – kaljut luomet. Ripsiväriäkään ei suositella (vaikka sillä ne omat hassut lyhyet karvat saisi sieltä edes jotenkin näkyviin) sillä silloin nuo tekokarvat klimppiintyvät ja vasta karseilta näyttävätkin. Sweet!

Tässä vielä havainnekuva silmät kiinni.

Tämän kirroosinkeltainen sävy ei sentään mene ripsifiaskon piikkiin. Vaan kuvaajan.

Pientä eroa ehkä on havaittavissa tuohon mainoskuvaan.

 

Kävin valittamassa liikkeessä, ja sain hyvin edulliseen hintaan täyden satsin ohuempia ja kevyempiä ripsiä simmuun. Ne näyttivät kivoilta noin viikon. Ajattelin, että edellisessä satsissa oli vain joku virhe. Mutta eivätpä oikein kestä nämäkään. Nyt, kahden viikon kohdalla,  niitä karisee jo naamalle joka päivä. Sojottavat hassusti mikä mihinkin suuntaan. Osa suoraan alaspäinkin. Piikit silmämunaa kohden. Todella glamöröösiä.

Kun juttelin tutun kosmetologin kanssa asiasta, hän totesi että aika monelle on tullut pettymyksiä ripsikaupoissa. Että niitä tehdään nyt melkoisella massahengellä, eikä viitsitä kertoa asiakkaalle, etteivät ne ollenkaan passaa kaikille silmille. Että esim. meikäläisen melko suorat ripset eivät vain jaksa kantaa niitä kaarevia ripsiä kunnolla, vaan tippuvat sitten heti pois.

Harmittaa. Haluaisin ne mainostetut helpot, kauniit ja kestävät ripset. Nämä eivät ainakaan sellaiset ole. Ja ihan joka 5. päivä ei olisi laittaa sitä 100 euroa uuteen satsilliseen. Menisi sellainen kuutisen sataa aina kivasti tekokarvoihin kuussa. Se on 7200 euroa vuodessa. Juu, moi. Ei vissiin ihan mun juttuja.

Aina väärän ikäinen?

Eilen fyssarin aulassa mietin, että tulen elämässäni toistuvasti paikkoihin jotenkin väärän ikäisenä. Tämä on vähän jo jonkinlainen kaava.

Syöpäni kanssa osuin hankalaan saumaan. Ensin hoettiin, ettei tällaista keski-ikäisten naisten sairautta nyt lukioikäiselle tule, ja että flunssaa se vain on ja älä nyt tuollaisia mieti, kunhan testataan varmuudeksi. Sitten todettiin, että kas kappas vain, syöpähän se todella onkin ja jopas nyt jotakin, ja ei kun leikkaukseen ja jodihoitoon. 17-vuotiaasta piti sitten päättää, pistetäänkö lasten vai aikuisten puolelle. Toisella olisin rajusti vanhempi ja toisella kevyesti nuorin. Pyysin päästä aikuisiin. Pienten potilaiden katselu tuntui ylivoimaiselta ajatukselta.

Siellä sitten olin, mummujen joukossa. Kutsuivat tytönheitukaksi ja kritisoivat vieraiden määrää. Tuumivat, että olen varmaankin tupakoinut syövän itselleni. Siis kilpirauhassyövän. Silti luulen, että lasten puolella olisi ollut pahempi.

Äidiksikin tulin vähän liian varhain. Osastolla oli vain kourallinen meitä pikkuisen päälle parikymppisiä.  Neuvolassa puhuttiin kuin teinille konsanaan. ”Nyt on kuule aika ajatella muita kuin itseään.” Ai jaa!

Tämän viimeisimmän seikkailun aikaan homma toistuu taas. Lääkäri tuumi ensimmäisellä tapaamisella, että ”Sinun iässäsi selkä on vahva ja hyväkuntoinen.” Luki sitten kuvat, veti henkeä ja jatkoi: ”Paitsi sinulla. Sinulla on tosi huono.” Kiitos.

Ja nyt, fyssarilla, mummot katselevat karsaasti. Vaativat tuolia altani, koska ovat niin selästään kipeitä. Vaikka muuallakin on tilaa. Ja vaikka minäkin olen melkoisen kipeä. Liian nuori valittamaan.

Mietin eilen sitäkin, miksi mikään ei ikinä tapahdu silloin, kun kaikki muut olosuhteet olisivat otollisimmat. Aina rytisee silloin, kun pakka on jo muutenkin melkoisen levällään. Kuten nytkin. Olen pahimmin sökönä juuri silloin, kun remontti on hurjimmillaan. Keittiötä revitään riekaleiksi, sisällä on koko ajan helvetin kylmä, eikä vessassa ja eteisessä ole valoja. No, sellaista tämä on. Välillä aika absurdia tahkoamista.

Kiitos kirkasvalon ja sähköiskujen, nyt enemmän naurattaa kuin itkettää.

Viikonlopun tanssi(ttomat)kemutkin täpinöittävät jo täysillä. Merkittävä määrä latteita  ”Tunnelma sähköistyy” -tyyppisiä huudahduksia pyrkii jo kielen päältä ilmoille.

Tänään satsaan tulevan viikonlopun varjolla todella turhamaiseen höpöön. Käyn laitattamassa räpsyripset. Kyllä välillä täytyy. Tässä iässä.