Vadelmavenepakolaisuus päättyi

Kotiuduin Ruåtsista. Anteeksi teille uutterat blogikahlaajani, jotka olette suorastaan kokonaisen viikonlopun verran joutuneet klikkailemaan olematonta tarjontaa! Ihan mahtavaa tietysti, että käytte täällä niin runsain mitoin.

Tässäpä reissukuulumisia.

Matka vain vahvisti mittavaa risteilyvihamielisyyttäni. En pysty ymmärtämään, miten meluisissa ja ruuhkaisissa purkeissa nautitaan olemisesta. Kivointa oli hytissä nelistään oman perheen kanssa Narnian ääneen lukeminen. Sitähän olisi tehnyt kotonakin, mutta kyllähän irtautuminen arkihommista aina hyvältä maistuu. Olipahan valmista ruokaa ja pehmeät pedit.

Tukholmassa olisi kuluttanut aikaa paljon pidempäänkin. Liikkuminen eri saarten välillä syö yllättävän paljon aikaa, ja nähtäväähän riittäisi. Nyt ehdimme vain Vasa-museon, Vesimuseon (se akvaariohomma) ja Pohjoismaisen museon, jonne veti vain (täysin ylimainostettu) suklaafestivaali.

Vasa oli tietysti komea. Tytöt olivat paikalla nyt ensimmäistä kertaa, ja onhan se hieno aikuisenkin silmään. Traaginen tarina. Niin paljon duunia, niin vähän käyttöaikaa.

Akvaariotouhut olivat koko reissun kivoimpia. Vesimuseo on aika pieni, mutta tunnelma on mainio. Minulta meinasi heti reissun alussa tosin karata lompakko matkalippuineen ja Visoineen, kun mairittelulle altis sieluni herpaantui kassatädin kehuista. Fiilistyin, kun hän luuli minua keskustelumme jälkeen ruotsalaiseksi. (Kivaa tietty, ettei kaikki  työkomennuksen aikana kerätty kielitaito ole vuosien saatossa ruostunut menemään). Tohkeissani meinasin unohtaa koko rahavarannon hattuhyllylle. Voi kissaa, joka kiitoksella elää. Sai muistutuksen.

Kivointa tuolla oli sademetsäfiilis. Ei mitään muovikasveja, vaan vehreän kostea keidas.

Omia suosikkejani olivat merihevoset ja värikkäät sammakot. Tytöt lämpenivät tietysti haille.

(Kuvat eivät ole kaksisia, kun matkassa oli vain puhelin.)

Suklaafestivaali kiinnosti varsinkin allekirjoittanutta huomattavasti etukäteen. Oli hehkutuksia veistoksista ja näytöksistä, ja tietysti runsaista maistiaisista. Jonotimme ensin melkein tunnin sisään, ja sitten ankeus alkoi.

Se, mikä kuvissa näyttää hienolta, oli tosiasiassa vain myyntikojua toisensa perään. Muutaman hassun raastinraudalla raastetun sirpaleen suklaata sai maistaakin. So not worth the wait!

Oli siellä kuitenkin muutama tosi hieno veistos, ja tytöt tykkäsivät etenkin marsipaanipajasta, jossa pääsivät muovailemaan.

Minulle tulivat touhusta mieleen lähinnä ravintolakoulu Perhon ajat, jolloin näitä väännettiin oppitunneilla. Meikäläiselle maistui silloin (ja maistuu kyllä yhäkin) marsipaani sen verran hienosti, ettei meinannut koskaan jäädä possuiksi asti materiaalia. Nyt ei ollut sitä vaaraa. Pöytä oli sen varran ikiaikaisen muhjun peitossa, ettei tullut mieleen pistää suuhun mitään. Pärjäsin ilmankin.

Hyviä sen sijaan olivat vaahtokarkit, joita sai (toki rahaa vastaan) dippailla suklaasuihkulähteeseen. Voisikohan sellaisen laittaa vaikka olkkariin?

Tukholmassa oli hieno, kuulas syyspäivä, ja tosiaan olisi saanut aikaa menemään enempikin.

Nyt piti jättää terrakottasotilaat seuraavan kertaan. Olisi voinut mainiosti jättää tuon suklaahomman käymättä sen sijaan, jos olisi osannut aavistaa sen surkeuden. Kävimmepäs kuitenkin viimeiseksi vielä kurkkaamassa hääohjelmista tutun kunkunlinnan (ei havaintoja kruunupäistä) ja syömässä aitoruotsalaiset pitsat ennen laivaan nousemista.

Tyttöjen laivavimma on nyt toivottavasti saatu tyydytetyksi, ja seuraavan kerran voisimme laivailla vaikka joskus 10 vuoden kuluttua, jos minulta kysytään. Ei mitään mielenkiintoa heti lähteä uudestaan ryysimään tyrkittäväksi huutavien ja mökeltävien massojen jalkoihin. Elämys kiteytyi ehkä kirkkaimmin ”kylpyläosastolla”, jossa könötimme kahdeksalle (!) hengelle tarkoitetussa minimittaisessa poreammeessa neljän hengen voimin kylki tiiviisti kyljessä ventoveiraiden uikkari-ihmisten kanssa ihan liian intiimisti. Vieressä kuohusi tietysti kalja. Ei iso onni.

Tukholmaan sen sijaan voisin lähteä uusiksi vaikka yksin tein. Sen verran jäi näkemättä lyhyen pyrähdyksen vuoksi. Jospa kesällä vaikka sitten pitemmäksi aikaa.

Mainokset

Hii å håi!

Olen lähiaikoina lähdössä Tukholmaan. Vihaan laivoja, mutta tulin voittaneeksi työpaikan urheilupäivässä (niin!) lahjakortin risteilylle, ja pimuthan siitä riemastuivat. Jostain syystä risteilylaiva on alakouluikäisestä siisteintä mitä löytyy. Se menee mennen tullen ohi vaikka etelänmatkasta. Hämmentävää sinänsä!

Minullekin kelpaa nyt hyvin jonkun valmiiksi laittama ruoka ja pieni irrottautuminen vakosamettisohvasta. Ja Tukholmassa on meneillään suklaafestarit. Kyllä. Mietin myös, että terrakottasotilaat voisi nähdä toisenkin kerran. Nekin ovat Tukholmassa juuri nyt. Ovat ihan huikeita. Näin ne jokunen vuosi sitten Lahdessa, ja melkoisen vaikuttava rivistö olikin.

Tähän liittyy se riski, että saa loppureissun keskustella lasten kanssa kuolemasta ja haudoista. Selkeästi jokin herkkyyskausi sen suuntaiseen on juuri nyt meneillään. Mutta onhan se ihan olennainen teema tietysti sekin.

Toisaalta Vasa-laiva on tietysti sellainen klassikko, joka pitäisi esitellä kersoille. Ihan kamalan täyteen en haluaisi ohjelmaa tupata, koska kivointa näillä piipahduksilla on kaupungilla käveleskely. Niin, paitsi jos naapurissa heittää taivaalta samanlaista märkää riepua kuin tänään Hämeenlinnassa. Lasten toiveet ovat vaatimattomat. Pelkkä laivan ajatuskin riittää. Nuorempi on vähän toivonut reissua linnaan (luulen, että 8-vuotias vielä jollain tasolla odottaa kunnon kruunupäitä ja kärppäviittoja), ja vanhempi fiilistelee vain seisovalla pöydällä (muistatteko, miten makeeta siellä oli lapsena? Ja miten se mielikuva vähän muuttuu vanhemmalla iällä.)

Kivaa mennä, ja ennen kaikkea kivaa olla koko perheellä muutama päivä ihan vain nelistään. Mutta minä en olisi minä, ellen olisi jo miettinyt myös hyistä hukkumiskuolemaa. Pelkään kuitenkin eri tavalla silloin, kun olemme liikkeellä koko joukkueella. Minulla on jotenkin tällainen ajatus:

 

 

(Niin, ja eilinen magneettikuvaus meni mainiosti. Nukahdin Antti Virmavirran Herra Huu -tulkintaan, ja oikein säpsähdin, kun minut vedettiin putkesta ulos. Hoitaja totesi äänikirjan olevan suosittu ja hyvä rentoutumiskeino. Kun on silmät kiinni ja keskittyy kuuntelemiseen, ei ehdi ajatella, että naaman edessä ja ympärillä on nakuttavaa ahtautta.)

Kuvat luetaan viikon päästä, ja sitten tiedetään jatkosta. Nyt ei viikkoon tässä blogissa mainitakaan sanoja selkä, kipu, välilevy ja tutkimukset. Eikä näitä sanoja minkäänlaisina yhdistelminäkään.

Lupaan.