Sairas kertomus osa 2: Tähystelläänkö ala- vai yläkautta? – Kysymys johon on vain vääriä vastauksia.

Minulle on tehty kokolailla kaikki länsimaisen lääketieteen piirissä tehtävät toimenpiteet. En liioittele. Omaksi huvikseni olen kirjoittanut niistä sairaalatarinoita. Tässä toinen, olkaapa hyvät.

LETKUA NIELUUN

“Voit seurata robotin kulkua tästä ruudulta”, hoitaja toteaa. Käännän pääni vastakkaiseen suuntaan. Miksi kukaan haluaisi seurata ruudulta, miten laite nappailee pihtiotteella irti palasia katsojan suolistosta?

Minut on aseteltu kylkimakuulle, vasen poski sairaalan paperipällysteisellä tyynyllä. Huoneessa on kolme hoitajaa. Ajattelen väkisinkin, että ne ovat siellä pitämässä minua aloillaan, kun letkua aletaan tunkea sisuksiini. Mietin heistä pahoja, vähän väkivaltaisia ajatuksia.

Omaatuntoa vähän soimaa, kun yksi asettuukin selkäni taakse, jotta voi rauhoitella minua silittämällä. Sillä hetkellä ventovieraan aikuisen ihmisen silittäminen tuntuu täysin luontevalta.Voisikohan se laulaakin?

Tutkimus on todella epämiellyttävä. Kaverit ovat muistaneet kertoa, nekin, joille ei koskaan gastroskopiaa ole tehty. Tämä, ja toverinsa kolonoskopia, tuttavallisemmin “se persetähystys”, ovat ne myyttiset, kamalta tutkimukset. Ei se niin pahaa voi olla, minä ajattelen ylemmyydentuntoisesti. Pitsisiselut. Herkkikset. Minua on kuulkaa sohittu ja ronkittu. Ei tunnu missään.

Tuntuu missään. Tuntuu koko suoliston matkalta. Nöyrryn äkkiä aloilleni mahtailemasta.

Ensin suuhuni asetetaan muovinen holkki pitämään sitä auki. Ajattelen pumpattavaa barbaraa, vaikken haluaisi. Saatanan mielikuvitus. Makaan aloillani suu ammollani. Minulle voi tässä asennossa tehdä mitä vain. En pysty mihinkään vastarintaan.

Ensin pitää saada alkunielaisu aikaan. Kroppa haraa vastaan: mitä tuollaista koitat sisään saada? Nieluuni työnnettävässä paketissa on sisällä pieni kamera. Miten älytön, epätodellinen ajatus sekin on? Ei niitä alueita ole ihmisen tarkoitus itsestää nähdä! Voi miksi tätä ei voi tehdä nukutuksessa?

Miksi meninkään puhumaan närästyksestä? Olisihan tämä pitänyt ennakoida. Ei mitään “ota tästä pilleriä” -juttuja minulle, vaan taas jokin vittumainen tutkimus. Närästys on keski-ikäisten sikaniskamiehien juttu. Lihapiirakkaan tukehtuvien, punakoiden pullukoiden. Miksi menin siitä mitään edes mainitsemaan. Omaa tyhmyyttä, että sekoitin hengenahdistuksen astmaoireeksi.

Paniikki nousee. Putki on ihan liian paksu mennäkseen sisääni mitään reittiä, ja nyt ajattelen väkisinkin sitä toistakin. Rehellisesti ottaen antaisin hoitajien mieluummi työntää tämän alakautta. Saako vielä muuttaa suunnitelmaa?

Sylki alkaa valua vasenta suupieltä alas sängylle. Miten luonnotonta antaa sen vain sillä lailla tippua lammikoksi. Tunnen itseni täydellisen nöyryytetyksi teuraseläimeksi omassa kuolassani.

Letku työntyy yhä syvemmälle sisääni. Nielu, ruokatorvi, mahalaukku, pohjukkaissuoli.

Sitten mahalaukku täytetään ilmalla. Siis todella täytetään. Se pullistuu pallukaksi. Ilma haluaisi ulospäin ja se pakkautuu porteille odottamaan. Mietin, miten paljon tämän jälkeen mahtaa pierettääkään. Olen tässä oikeassa, mutta unohdan röyhtäilyt.

Kuinka pitkälle se oikein ulottuu? Hyvin. Ihmisellä on metrikaupalla suolistoa. Letku tekee pumppaavaa liikettä. Vatsani ei halua sitä ettenpäin. Minä hoen pään sisällä itselleni rauhallisia asioita, että muistaisin hengittää. Lopulta tuijotan vain pistettä edessäni ja hoen tauotta itselleni “hengitä, hengitä, hengitä”. Olen koko ajan vähällä lipsahtaa täysivaltaisen paniikkikohtauksen ja pakokauhun valtaan. Läähätän niin, että hoitaja silittelee painokkaammin.

Minä haluaisin vain repiä letkun pois ja juosta karkuun.

Viimein ollaan perillä. Syvällä minun syövereissäni. Nukkalisäkkeitä. Mikrovilluksia. Poimuja ja notkelmia. Kuuntelen hoitajien puheita. Avaruusmatkan turistibussijuontoa. Sitten alkaa absurdein osa. Jollakin tavalla nielemäni letkun sisään mahtuneet pienet pihdit alkavat lääkärin ohjauksessa nappailla osia suoleni pinnasta irti. En tunne kipuja, mutta vähän nykii. Koneen äänimaailma paljastaa, milloin nappaistaan. On sinullakin ihmeellinen ammatti, minä mietin katsoessani keskittyvää lääkäriä. Napsia ihmisten suolista paloja pois heidän katsellessaan! Ne ovat minun! Ne kuuluvat minuun ja haluan pitää ne! Minä mietin, mutta koitapa huutaa sellaista pumpattavan barbaran avonaisilla huulilla neljä metriä letkua sisikaluissasi.

Kun palat on kerätty, letkua aletaan vetää pois. Se tuntuu jatkuvan loputtomiin. Viimeisenä irrotetaan suukapula, ja huulet totuttelevat pois venytyksestä. Kuolalampi tyynyllä hävettää, muttei yhtä paljon kuin se korahtelu, joka kuuluu kun vatsaan pakotettu ilma pyrkii ulos. Hyvä Luoja, älä anna minun alkaa piereskellä täällä äänekkäästi!

Lääkärit ja hoitajat sanovat sen, minkä aina sanovat rempseästi, “anna tulla vain. Täällä kuullaan ja nähdään kuule kaikenlaista!”, mutta ei se ole minun arkikokemukseni. En minä näe ja kuule kaikenlaista. En minä halua esittää nähtäväksi ja kuultavaksi kaikenlaista. Haluan pitää omat rajani. Haluan jumalauta pitää edes suoleni hallinnan. Jos te pumppaatte ilmaa minuun, niin minä piru vieköön pinnistän perseeni ryppyistä rinkulaa niin kauan tiukaksi, kunnes olen yksin kotona. Minun kaikenlaistani ei täällä nähdä ja kuulla!

Kyllä muuten kuullaan. Pieren ja röyhtäilen sellaisia määriä ilmaa, että niillä täyttäisi keskisuuren kuumailmapallon leikiten. Helposti pariinkin kertaa. Suolistoni oikein lepattaa niiden tahdissa. Täydellinen alennustila.

Operaatio lopuksi olen taas kerran niin mielipuolisen helpottunut sen päättymisestä, että tekee mieli itkeä ja halailla hoitajia. Miten ihania he olivat. Miten kamalaa tuo olikaan. Miten ihania he olivat. Ja sitten taas valtava pröööt. Olisin lastenjuhlien vetonaula numero yksi juuri nyt.

Lääkärin tulkitessa kuvia ja palasia tavallaan toivon, että jotakin oikein graavia löytyy. “Hyvänen aikaa, teiltä puuttuu puolet vatsalaukkua!” Jotakin, joka perustelee tämän kokemuksen. Mutta ei. Läppäni on vain vähän laiska. Vain vähän refluksitauti. Vähän turha tutkimus, jos minulta kysytään.

Kotimatkalla tunnen rajani täysin loukatuiksi. Taas kerran. Se on tuttu tunne toistuvien tutkimusten ja operaatioiden jälkeen. Että minua on pidelty väärin. Minun sisääni on tunkeuduttu. Olen ollut puolustuskyvytön ja täysin toisten armoilla. Avuttomana kohteena. Että tämä minun ruumiini ei ole minun hallinnassani, vaan leikkikenttänä kelle vaan napsia ja tunkea ja kuvata. Ohutsuolta myöten kajottu juttu.

Se on vittumainen tunne, ja sitten vielä pierettääkin. Tiedättekö sen tunteen, kun itkettää ja naurattaa yhtä aikaa?

Mainokset

Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.