Huimaushommia – eli kun olkkari pyörii

En ole pitkään aikaan kirjoitellut huimausjuttuja. Syy ei ole siinä, että vitsaus olisi mihinkään kadonnut. Se on vain ollut, onneksi, suhteellisen hyvin hallinnassa. Tänään, kun maailma heiluu taas erityisen paljon, naputtelen siitäkin.

Tämä on vittumainen vaiva. Kesällä 2014 alkanut huimaus ei noudattele oikein mitään logiikkaa. Se voi olla hissuksiin useita kuukausia. Silloinkaan se ei ole poissa kokonaan, mutta en noteeraa sitä juurikaan, sillä olen täysin tottunut siihen, että huone kiepsahtaa aina nukkumaan mennessäni muutaman kerran ympäri. Makuulle asettuminen tekee sen. Toinen puoli on herkempi. Jos käännän tyynylle vasemman posken, pyörähtelee varmuudella. Joskus oikealle ei ollenkaan, mutta jos hyrrä on käynnistynyt, niin sitten sillekin puolelle kyllä.

Oudolla tavalla siihen sopeutuu. Välillä se tuntuu jopa vähän hauskalta. Keinuvaan laivaanhan on ihan hyvä nukahtaa. Silloin taas, kun keikkuu enemmän, siinä ei ole mitään hauskaa. Silloin on oksennus poskissa koko ajan, ja jokaista liikettä on varottava. Silloin en esimerkiksi pääse nousemaan sängystä seisaalleen. Istun heilumassa laivassani. Tai jos olen olkkarin lattialla tekemässä fyssarin selkäjumppaa, en ehkä pääsee ylös moneen minuuttiin, koska huone käy pyörimään ja lattia tuntuu kallistuvan joka liikkeestä pystysuoraksi seinäksi.

Niinä päivinä tiedän, että ei kannata mennä suihkuun pesemään tukkaa, koska pään kallistaminen taakse on kamalaa. En myöskään hyppää fillarin selkään tai auton rattiin, koska vaikka pystyisinkin ajamaan suoraan eteenpäin, en kykene kääntämään päätä saati katsomaan taakse nopeasti. En myöskään edes hyvinä hetkinä mene seisomaan lähelle mitään korkeita jyrkänteitä, ilmeisistä syistä.

Aaltoileva vedenpinta, pallopelien verkot, ohikiitävät maisemat ja muut epämääräisesti hankalasti hahmotettavat asiat ovat mulle vaikeita, ja huimauksen ollessa päällä ihan mahdottomia. Pää edellä veteen sukeltaminen tai muuten ylösalaisin oleminen on minulle kamalaa. Mutta ihminen voin elää ihan hyvää elämää harrastamatta vaikka ilma-akrobatiaa. Jumppatunneilla jätän ne liikeet väliin, joissa noustaan nopeasti alhaalta ylös. Tanssitunnilla naurattaa, kun pyörimisliike jatkuu päässä vielä paljon kehon liikkeen perästäkin, mutta sitähän ei onneksi kukaan ulkopuolinen helposti huomaa. Minusta on tullut aika velho tasapainoiselta näyttämisessä.

Tutut huomaavat päälle tulevat pahan olon aallot parhaiten siitä, että menen hetkeksi hiljaiseksi. Tasaaminen vaatii keskittymistä. Kaikkeen kyllä tottuu. Lapset ovat tottuneita selittämään asioiden sijainteja, eikä muru kyseenalaista kertaakaan, jos sanon ettei tänään onnistu joku juttu.

Yritän itsekin muistaa, että pahatkaan vitsaukset eivät läheskään aina näy ulospäin. Jos siis joku läheisyydessäsi tuntuu vähän ärsyttävästi hidastelevan tai muuten olevan omissa maailmoissaan, anna hänelle hetki tilaa.

Ihan normaalisti teen duunini ja harrastan tanssia ym. liikuntaa. Vain roller derbystä olen luopunut, koska olisin liian helppo murjottava, kun en pystyisi vauhdissa katsomaan ympäristöni tapahtumia. Ja olenhan mä nyt oikeasti siihen aika vanhakin, joten ei niin haittaa.

En vieläkään tiedä, mitkä kaikki asiat laukaisevat pyörimisen. Joskus sen saa aikaan liika tai vääränlainen liikunta, joskus liian vähäinen. Niskaan se monesti liittyy, ja tunnekuohuihin, ehkä verenpaineeseen? Aika usein seksi pyörittää päätä tosi pahasti, joko sen aikana tai varsinkin sen jälkeen. Voin kertoa, että siinä vasta todella erikoinen tunne!  Flunssan iskiessä heittää melkein varmasti. Lääkärit ovat selittäneet sitä niin, että hyörintä ja pyörintä on päällä koko ajan, mutta aivoni ovat oppineet tasaamaan sitä. Sitten, kun on päällä jokin elimistöltä keskittymistä vaativa tai sitä vähän hämmentävä juttu, kuten sairaus tai vaikka humala, niin kapasiteetti ei riitä enää tasaamaan sitä niin tehokkaasti.

Olen ollut pari viikkoa pikkuflunssassa. Siitäköhän se nyt johtuu, että heräsin äsken keinuvasta sängystä. Nyt menee huone taas ympäri silmissä. Katse ei suostu tarkentumaan paikalleen, vaan pitää pinnistellä. Oksettaa ja itkettää, koska tämä on niin turhauttavaa. Inhoan asioita, joihin en voi itse vaikuttaa.

Tänään on tämmöinen känninen päivä taas. Huomenna horisontti ehkä taas suoristuu. Toivottavasti ainakin. Pitkään päälle jäädessään tämä tasapainottelu ja seinistä kiinni pitäen kävely vie nimittäin hirmuisesti energiaa.

 

Mainokset

Sairas kertomus osa 2: Tähystelläänkö ala- vai yläkautta? – Kysymys johon on vain vääriä vastauksia.

Minulle on tehty kokolailla kaikki länsimaisen lääketieteen piirissä tehtävät toimenpiteet. En liioittele. Omaksi huvikseni olen kirjoittanut niistä sairaalatarinoita. Tässä toinen, olkaapa hyvät.

LETKUA NIELUUN

“Voit seurata robotin kulkua tästä ruudulta”, hoitaja toteaa. Käännän pääni vastakkaiseen suuntaan. Miksi kukaan haluaisi seurata ruudulta, miten laite nappailee pihtiotteella irti palasia katsojan suolistosta?

Minut on aseteltu kylkimakuulle, vasen poski sairaalan paperipällysteisellä tyynyllä. Huoneessa on kolme hoitajaa. Ajattelen väkisinkin, että ne ovat siellä pitämässä minua aloillaan, kun letkua aletaan tunkea sisuksiini. Mietin heistä pahoja, vähän väkivaltaisia ajatuksia.

Omaatuntoa vähän soimaa, kun yksi asettuukin selkäni taakse, jotta voi rauhoitella minua silittämällä. Sillä hetkellä ventovieraan aikuisen ihmisen silittäminen tuntuu täysin luontevalta.Voisikohan se laulaakin?

Tutkimus on todella epämiellyttävä. Kaverit ovat muistaneet kertoa, nekin, joille ei koskaan gastroskopiaa ole tehty. Tämä, ja toverinsa kolonoskopia, tuttavallisemmin “se persetähystys”, ovat ne myyttiset, kamalta tutkimukset. Ei se niin pahaa voi olla, minä ajattelen ylemmyydentuntoisesti. Pitsisiselut. Herkkikset. Minua on kuulkaa sohittu ja ronkittu. Ei tunnu missään.

Tuntuu missään. Tuntuu koko suoliston matkalta. Nöyrryn äkkiä aloilleni mahtailemasta.

Ensin suuhuni asetetaan muovinen holkki pitämään sitä auki. Ajattelen pumpattavaa barbaraa, vaikken haluaisi. Saatanan mielikuvitus. Makaan aloillani suu ammollani. Minulle voi tässä asennossa tehdä mitä vain. En pysty mihinkään vastarintaan.

Ensin pitää saada alkunielaisu aikaan. Kroppa haraa vastaan: mitä tuollaista koitat sisään saada? Nieluuni työnnettävässä paketissa on sisällä pieni kamera. Miten älytön, epätodellinen ajatus sekin on? Ei niitä alueita ole ihmisen tarkoitus itsestää nähdä! Voi miksi tätä ei voi tehdä nukutuksessa?

Miksi meninkään puhumaan närästyksestä? Olisihan tämä pitänyt ennakoida. Ei mitään “ota tästä pilleriä” -juttuja minulle, vaan taas jokin vittumainen tutkimus. Närästys on keski-ikäisten sikaniskamiehien juttu. Lihapiirakkaan tukehtuvien, punakoiden pullukoiden. Miksi menin siitä mitään edes mainitsemaan. Omaa tyhmyyttä, että sekoitin hengenahdistuksen astmaoireeksi.

Paniikki nousee. Putki on ihan liian paksu mennäkseen sisääni mitään reittiä, ja nyt ajattelen väkisinkin sitä toistakin. Rehellisesti ottaen antaisin hoitajien mieluummi työntää tämän alakautta. Saako vielä muuttaa suunnitelmaa?

Sylki alkaa valua vasenta suupieltä alas sängylle. Miten luonnotonta antaa sen vain sillä lailla tippua lammikoksi. Tunnen itseni täydellisen nöyryytetyksi teuraseläimeksi omassa kuolassani.

Letku työntyy yhä syvemmälle sisääni. Nielu, ruokatorvi, mahalaukku, pohjukkaissuoli.

Sitten mahalaukku täytetään ilmalla. Siis todella täytetään. Se pullistuu pallukaksi. Ilma haluaisi ulospäin ja se pakkautuu porteille odottamaan. Mietin, miten paljon tämän jälkeen mahtaa pierettääkään. Olen tässä oikeassa, mutta unohdan röyhtäilyt.

Kuinka pitkälle se oikein ulottuu? Hyvin. Ihmisellä on metrikaupalla suolistoa. Letku tekee pumppaavaa liikettä. Vatsani ei halua sitä ettenpäin. Minä hoen pään sisällä itselleni rauhallisia asioita, että muistaisin hengittää. Lopulta tuijotan vain pistettä edessäni ja hoen tauotta itselleni “hengitä, hengitä, hengitä”. Olen koko ajan vähällä lipsahtaa täysivaltaisen paniikkikohtauksen ja pakokauhun valtaan. Läähätän niin, että hoitaja silittelee painokkaammin.

Minä haluaisin vain repiä letkun pois ja juosta karkuun.

Viimein ollaan perillä. Syvällä minun syövereissäni. Nukkalisäkkeitä. Mikrovilluksia. Poimuja ja notkelmia. Kuuntelen hoitajien puheita. Avaruusmatkan turistibussijuontoa. Sitten alkaa absurdein osa. Jollakin tavalla nielemäni letkun sisään mahtuneet pienet pihdit alkavat lääkärin ohjauksessa nappailla osia suoleni pinnasta irti. En tunne kipuja, mutta vähän nykii. Koneen äänimaailma paljastaa, milloin nappaistaan. On sinullakin ihmeellinen ammatti, minä mietin katsoessani keskittyvää lääkäriä. Napsia ihmisten suolista paloja pois heidän katsellessaan! Ne ovat minun! Ne kuuluvat minuun ja haluan pitää ne! Minä mietin, mutta koitapa huutaa sellaista pumpattavan barbaran avonaisilla huulilla neljä metriä letkua sisikaluissasi.

Kun palat on kerätty, letkua aletaan vetää pois. Se tuntuu jatkuvan loputtomiin. Viimeisenä irrotetaan suukapula, ja huulet totuttelevat pois venytyksestä. Kuolalampi tyynyllä hävettää, muttei yhtä paljon kuin se korahtelu, joka kuuluu kun vatsaan pakotettu ilma pyrkii ulos. Hyvä Luoja, älä anna minun alkaa piereskellä täällä äänekkäästi!

Lääkärit ja hoitajat sanovat sen, minkä aina sanovat rempseästi, “anna tulla vain. Täällä kuullaan ja nähdään kuule kaikenlaista!”, mutta ei se ole minun arkikokemukseni. En minä näe ja kuule kaikenlaista. En minä halua esittää nähtäväksi ja kuultavaksi kaikenlaista. Haluan pitää omat rajani. Haluan jumalauta pitää edes suoleni hallinnan. Jos te pumppaatte ilmaa minuun, niin minä piru vieköön pinnistän perseeni ryppyistä rinkulaa niin kauan tiukaksi, kunnes olen yksin kotona. Minun kaikenlaistani ei täällä nähdä ja kuulla!

Kyllä muuten kuullaan. Pieren ja röyhtäilen sellaisia määriä ilmaa, että niillä täyttäisi keskisuuren kuumailmapallon leikiten. Helposti pariinkin kertaa. Suolistoni oikein lepattaa niiden tahdissa. Täydellinen alennustila.

Operaatio lopuksi olen taas kerran niin mielipuolisen helpottunut sen päättymisestä, että tekee mieli itkeä ja halailla hoitajia. Miten ihania he olivat. Miten kamalaa tuo olikaan. Miten ihania he olivat. Ja sitten taas valtava pröööt. Olisin lastenjuhlien vetonaula numero yksi juuri nyt.

Lääkärin tulkitessa kuvia ja palasia tavallaan toivon, että jotakin oikein graavia löytyy. “Hyvänen aikaa, teiltä puuttuu puolet vatsalaukkua!” Jotakin, joka perustelee tämän kokemuksen. Mutta ei. Läppäni on vain vähän laiska. Vain vähän refluksitauti. Vähän turha tutkimus, jos minulta kysytään.

Kotimatkalla tunnen rajani täysin loukatuiksi. Taas kerran. Se on tuttu tunne toistuvien tutkimusten ja operaatioiden jälkeen. Että minua on pidelty väärin. Minun sisääni on tunkeuduttu. Olen ollut puolustuskyvytön ja täysin toisten armoilla. Avuttomana kohteena. Että tämä minun ruumiini ei ole minun hallinnassani, vaan leikkikenttänä kelle vaan napsia ja tunkea ja kuvata. Ohutsuolta myöten kajottu juttu.

Se on vittumainen tunne, ja sitten vielä pierettääkin. Tiedättekö sen tunteen, kun itkettää ja naurattaa yhtä aikaa?

Maitohapoilla

Eilen kuuden kuukauden odotus loppui, ja kävin keskussairaalassa aivojen magneettikuvassa. Josko nyt vihdoin sieltä alkaisi löytyä selitystä tähän huimaukseen. Alan olla ihan tosi loppu tähän jatkuvaan huonoon oloon ja siellä sairaalalla laukkaamiseen. Sitä on ollut elämässä ihan, ihan, ihan liikaa.

Tämä joulukuu onkin tässä suhteessa todellista unelman elämistä. Olen keskarilla sohittavana ja tökittävänä joka ainut viikko, joskus enemmänkin kuin kerran. On otettu verikokeita litramäärissä, on kuntouttavaa fyssaria tasapainolle (saa yrittää, mutta omat odotukset on pyöreä 0 ), on tuo magneetti ja sen tulosten kuuleminen sitten erikseen, mammografia ja sen tulosten kuuleminen ja mitä vielä ehtiikään sitten lisäksi. Kaikki tässä kiireisimmän työkauden kohdalla.

Olen aika jaksava henkilö, mutta missään en tunne itseäni yksinäisemmäksi, avuttomammaksi ja pelokkaammaksi kuin sairaalassa. On vastenmielistä ja kamalaa mennä sinne kaikenlaisten vittumaisten operaatioiden kohteeksi. Todella orpo olo.

Naurattaisi, ellei itkettäisi, että magneetin sairaanhoitaja katsoi mua eilen sisään astuessani, ja totesi ” aa joo sähän ootkin ollut täällä ennenkin. Mee vaan vaihtamaan pyjamat”. Että ollaan ihan tuttuja jo. Ei kyllä tartteis olla. Kiva hoitaja, ei siinä mitään, mutta on se nyt vähän surkuhupaisaa.

Tuttua tai ei, on magneettituubissa makaaminen musta aina kamalaa. Ahtaaseen kokovartalotuubiin työntäminen saa ajattelemaan krematorioita ja muita ikävyyksiä. Tutkimus kestää kauan, ja on oltava ihan aloillaan. Magneettisarjat pitävät ihan hirveää meteliä. Kirkunaa, raksutusta, pauketta ja vikinää epäsäännöllisinä, hiton kovaäänisinä sarjoina. Naama suljettuna ihmeellisen kehikon taakse.

Tässä kuvauksessa inhotti sekin, että käytettiin varjoainetta. Kanylointi jo sinällään on inhottavaa hommaa, varsinkin kun noita kämmenselän suonia on just hiljan häiriköity verikokeillakin. Ei myöskään ole kiva fiilis tuntea, miten kylmä, raskas aine vähitellen kulkee verisuonta pitkin eteenpäin elimistössä. Ei ihmisen kuulu tuntea suoniensa tapahtumia. Tosi vaikea koittaa siinä maata ja olla ajattelematta, miten aine etenee aivoihin. Ja varsinkin mitä se sieltä paljastaa.

En ole ruikuttaja luontojani vaikka nyt voi siltä kuulostaakin. Viimeiset muutamat vuodet ovat vain olleet niin sairaalavoittoisia, että mitta on tullut täyteen totaalisesti. Haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin. Olla rauhassa. Olla jännittämättä, odottamatta ja sopeutumatta jatkuvasti. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Löysin sentään kotimatkalla täydellisen joululahjan itselleni. Se onkin just passeli tämän merkillisen vuoden ja varsinkin syksyn teemoihin.

take no shit
Efva Attlingin koru kiteyttää oleellisen aika napakasti.

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.

Työ, se on ihmisen hommaa.

Ainahan sitä välillä siitä haaveilee, ettei olisi mitään tekemistä. Että olisi sohva ja kirja (ja suklaata, mutta kuiskaan tämän viimeaikaisten havaintojeni jäljiltä). Että muiden arki rullailisi menemään vanhoilla raiteilla, mutta omasta voisi hypätä hetkeksi sivupolulle löllimään.

Mielikuvassa lomalla ei tarvitse tietysti edes tiskata tai imuroida. Kaikki tehdään valmiiksi. Todennäköisesti haavekuvaan kuuluu täysi vapautus myös kaikista sosiaalisista velvoitteista. Kuvassa on ihanaa. Rentoa ja kivaa. Sitä mainosten ällöttävää aikaa itselle.

Paskat. Ihan kamalaahan tuo on. Olen nyt kokeillut sitä. Kuukausi kului tässä sairiksella sohvalla. Oli kirjakin (juu, ja sitä suklaata). Siivota en voinut, ystäviä en päässyt tapaamaan, kaikki tehtiin puolesta.

Olisi luullut olevan ihanaa. Olin vähän pettynyt, kun en osannutkaan nauttia tilanteesta. Olikin kamalaa. Ensi kerran kun haaveilen ääneen mitääntekemättömyydestä, voitte potkaista polveen.

Olin eilen töissä ekaa kertaa loman jälkeen. Todellakin. Työskentelin suorastaan useamman tunnin kerrallaan. Haastattelin ja kirjoitin. Ja askartelin. Kaikkia normaalityypin normaalijuttuja. Kommunikoin, sovin juttuja, laskutinkin. Taivaallista!

Olin keikalta tullessani melkein hybriksessä. Unohdin koko selkärankani ja sen rajoitteet. Muistutti se sitten loukkaantuneena olemassaolostaan, ja himmasin vähän, mutta silti. Tuntui taas ihmismäiseltä.

Nyt saatan kuulostaa totaaliselta työnarkilta (ja aika-ajoin sellaisia viitteitä onkin ilmassa) mutta niin se vain menee, että minä rakastan työtäni. Se on iso peruspalikka minua. Iso tyydytyksen ja mielihyvän lähde. Aika onnekasta, oikeastaan. Tosi onnekasta.

Muistin taas eilen, miten surkea kotiäiti olin. Turhautunut ja onneton. Väsynyt ja vittumainen tyyppi. Meni vuosia ennen kuin keräsin sen verran rankaa ja kokemusta, että tajusin että on ihan ok olla sellainenkin äiti. Että jotkut vain ovat. Että on ihan ok olla pitämättä kotona olemisesta pitkään. Olla sellainen, joka hirmuisesti tykkää työstään ja aikuisista ja aikuisten juttujen kuuntelemisesta, ja joka oikeastaan alkoi nauttia äitiydestään ihan täysillä vasta sitten, kun pääsi kotoa pois.

Ja, ettei tule epäselvyyksiä, nauttii äitiydestä nyt erittäin, erittäin paljon.

Äidit tavataan vaan laittaa yhteen nippuun. Törmään usein siihen ennakkokäsitykseen, että koska minulla on lapsia, he täyttävät elämäni kokonaan ja totaalisesti. Näin ei ole ikinä ollut. Minun oli pakko päästä takaisin yliopistolle muutamana päivänä viikossa jo muutaman kuukauden jälkeen esikoiseni syntymästä. Kuopuksen kanssa taisin tehdä todelliset enkat töihin paluussa – olin hänen syntymäänsä seuraavana päivänä viereisessä huoneessa haastattelemassa. (Se ei ollut ihan tarkoitus. Haastateltava vaan synnytti eri aikaan kuin olimme sopineet. Terkkuja vaan sinne! Tuli myös vähän tyrmistyneitä katseita kätilöiltä.)

Kun sitten kersojen ollessa pari-kolme -vuotiaita muutimme Hämeenlinnaan, jouduimme hoitopaikkashown keskelle. Lapsille ei ollut paikkaa päiväkodissa. Olin juuri kertonut kaikille tilaajilleni, että palaan töihin täysillä, ja otan juttuja vastaan massiivisella volyymillä. Ja sitten kersat jäivätkin kotiin. Kahden kuukauden kuluttua olin niin loppu ja raivona, että soitin päiväkodinjohtajalle puhelun. Totesin, että jos en saa näitä täältä pois, tulen hulluksi. Paikka järjestyi seuraavalle viikolle, ja arkemme palasi normaaliin. Jopa minä palasin suunnilleen normaaliin, uskoisin.

Kehno toleranssi, tiedetään.

(Lapsilla on oma käsityksensä kotiäitiydestä. Pullat ja tuoksut ja ne. Vielä joitakin vuosia sitten molemmat nurkuivat miksen voisi olla heille kotiäiti. Tuumin, että emme ehkä olisi kukaan elossa jos niin olisi. En vitsaillut. Lopettivat.)

Koska tämä on minun blogini, en jaksa kauheasti nyt laajentaa siihen, miten toki on tosi hyvä ja ainakin ehdottoman ok pitää pitkät äitiyslomat jne. Kaikkihan tuon tietävät, että kukin tekee tavallaan. Äitiyhteisö on myös kova tuomitsemaan toisiaan, enkä jaksa lähteä siihen ralliin. Pointtina oli lähinnä pohdiskella sitä, ettei minusta taida olla oikein kotihenkilöksi. Tulee tylsyys. Päässä kissahtaa.

Nyt on melkoinen duuni-into päällä, ja kivaa tehtävääkin. Tämän kuun sisällä pitäisi ratketa vihdoin myös erään kivan telkkutyön kohtalo. Peukut pystyyn!

Seuraavan kerran, kun rivien välistä alkaa tihkua stressinurinaa, voitte linkata minut kommenteissanne tähän tekstiin.

Todisteeksi siitä, että lyhemmissä erissä olen lomailija oikein mielellänikin, laitan tähän haavekuvan ensikesän reissusta.