Derbymouhotusta pitkästä aikaa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut roller derbystä. Ei se nyt varsinainen ihme olekaan, sillä aihe on ollut aika arka. Olen helmikuusta asti kaivannut rakkaan pelini äärelle niin kovasti, että on melkein koskenut fyysisesti.

Tämän syksyn aikana, noin 1,5 kuukauden ajan, olen saanut tehdä uutta tulemista harrastuksen pariin. Varovaista ensin, ja pelokastakin. Sain erikoisluvan osallistua vasta-alkajien Freshmeat-kurssille, ja sielläkin hirvitti ensialkuun hulluna. Miten yhtäkkiä noustaan luistimille ja hikoillaan tosissaan, kun on pitänyt varoa ja pumpuloida ja kipuilla pelkkää kävelyäkin kuukausitolkulla?

Ja sitten niin kuitenkin tein. Kokeilin, nautin ja vähitellen opin luottamaan siihen, että selkä tykkää harjoittelusta hyvää. Sain pikkuhiljaa fysioterapeutilta lisää ja lisää vapauksia kokeilla ja tehdä, ja lopulta sitten kehotuksen mennä täysillä mukaan. Vain kokeilemalla selviäisi, miten ranka kestää lajin vaatimukset.

Pitkältä sairauslomalta täyskontaktilajin pariin palaaminen on ihmeellistä puuhaa. Saman nahan alla asuu pelko ja vimma. On hassua, että samaan aikaan niin kovasti haluaa ja kuitenkin epäröi. On opeteltava ihan uudelleen ihan kaikki, ja silti on sen kaikkein tutuimman ja rakkaimaan lajin puitteissa. Outoa, repivää ja ristiriitaista hommaa. Sellaista, jota on mahdoton tajuta, jos ei ole ollut vammautuneena itse.

Tämä pelivälineeni, kehoni,  on samaan aikaan tuikituttu ja ventovieras. Osa käskyistä menee perille nopeammin kuin ennen, koska kuntoutusta on tehty urakalla ja syvät lihakset ovat herkästi kuulolla. Osa komennoista taas ei meinaa mennä perille vielä juuri laisinkaan, koska hermotusta ei yksinkertaisesti vielä ole, tai ei tule enää ikinä olemaankaan. Pitää oppia uudet komennot ja uudet reitit niille viesteille. Jännintä on, että on aika epäselvää mitkä ne viestit ovat, jotka eivät sitten kuljekaan. Se selviää vasta tapahtumahetkellä.

Vaatii kanttia mennä rajun ja supernopean pelin sekaan kokeilemaan pystyykö. Mikään kuntoutus ei valmista juuri tuolle rytinälle. On mentävä, vaikkei ole mitään takeita sille, että pystyy. Mutta miten hyvä fiilis se onkaan, kun sitten pystyykin! On hauskaa huomata olevansa joissain jutuissa entistä vahvempikin. Ne sadat kerrat vesijuoksualtaassa, jumppapallon päällä ja punttiksella lihaskuntohommissa ovat sittenkin tuottaneet tulosta!

Pään saaminen pelikuntoon vaatii muutakin kuin pelon voittamista. Peli on niin nopeatempoista ja strategiat kehittyvät koko ajan, että on selvää, että palatessaan on hetken aika turistina liikkeellä. Ja tässäkin, sen hienompi on se fiilis, kun pelin tiimellyksessä alkaa tulla oivallusta ja tuttuutta, niitä NÄINHÄN tää meninkin -oloja.

Ekoissa treeneissä olin totaalisen kujalla kaikesta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tokissa oli jo ihan eri olot. Joissain peliälypuolen asioissa huomaan tarvitsevani erityistä treeniä palauttaakseni muistiin unohtuneet jutut, ja joissain jutuissa huomaan olevani paljon skarpimpi kuin ennen sairauslomaa. Jos kroppa on eri, niin niin taitavat olla aivotkin. Nyt tutustun siihen, kuka tämä tällainen Ani -pelaaja on.

Nyt saan jo treenata ihan täysillä. Fyssari ei rajoita mitään, mikä ei satu traumakohtaan, eikä juuri mikään tunnu sinne enää sattuvankaan. Olen myös läpäissyt pitkältä tauolta palaavilta vaadittavat tasokokeet ja saan osallistua kaikkiin viikkotreeneihin ja harjoituspeleihin normaalisti. Pelikavereiden ei tarvitse enää varoa ja väistää.

Miten onnekas koenkaan olevani ihan joka kerta kun vedän luistinten narut kireälle! Sitä ei voi edes kuvailla. Siinä ei ole mitään arkipäiväistä tai tavallista. Se on puhdasta ekstraa. Silkkaa riemua. Sellainen niin ihana kotiinpaluu, etten edes osaa sanoiksi taivuttaa.

En ajatellut välttämättä koskaan voivani palata derbyn äärelle. Se menetys olisi ollut jättimäinen. Samaa jännitystä, voimaa ja hikilitrojen vuodatusta en saa aikaan millään tuntemallani keinolla. Samaa totaalista uupumusta ja täydellistä fiilistymistä, kuin muutaman tunnin riehumisen jälkeen saa. Samaa juuri oikeanlaista lihaskipua. En kyllä samoja turhautumisen, itseni epäilyn ja kauhun tunnelmiakaan. Jotain hulluutta se vähän on. Ihanaa pimahtamista.

Nyt olen siinä paikassa, joka on minulle aina vaikein. Siinä, jossa malttia peräänkuulutetaan. On kamala hinku päästä siihen pisteeseen, jossa olin kun lopetin (ja sitten siitä eteenpäin). Haluan tulenpalavasti olla taas mahdollisimman pian rakkaan matkajoukkue Queen B’s:n pelaaja, mutta sinne ei ole oikoteitä. On vain treeniä, treeniä ja treeniä. Onneksi motivaatiota ei todellakaan tarvitse peräänkuuluttaa. Luulen, että se ei tästä ihan heti laannukaan.

Hauskaa on, että melkein kaikki pelikamani ovat tulossa tiensä päähän nyt samaan aikaan. Uusi alkuni tarkoittaa siis kokolailla kaikkien vanhojen vehkeiden uusimista. Kivaa, mutta kallista! Aloitin tärkeimmästä ja siirryin lätkäkypärään. En välitä kokeilla enää toiste aivotärähdysstä, se oli tosi ikävää hommaa. Näytän uudessa valkoisessani yli-innokkaalta stormtroopperilta, katsokaa vaikka.

 

IMG_9756

Seuraavaksi alan säästää uusiin luistimiin. Vanhat hölskyvät superärsyttävästi jaloissa löystyneinä.

Aikataulusommittelua derbyn pariin täysillä palaaminen tuo myös tullessaan. Treenejä on tiistaisin 2, perjantaisin 2,5 ja sunnuntaisin 2-4 tuntia. Niiden lomaan pitää saada survaistua ainakin selän vaatimat 2 vesijuoksukertaa ja vähintään 2 fysioterapiaohjelmakertaa viikossa. On laadittava harkkakalenteri, että myös levolle löytyy jostain paikkansa.

Pakko vielä lopuksi kertoa, että eilen oli pelatessa ihan erityismahtava fiilis. Meillä oli, niin kuin aina on, kiva porukka jolla touhuta. Vielä vähän erityisempää fiiliksestä teki se, että sain pelata yhdessä sellaisen pelaajan kanssa, jonka osaamista olen fanittanut eniten aina sieltä reilun kahden vuoden takaa ihan ensimmäisestä koskaan näkemästäni derbymatsista saakka, ja jonka osaaminen on toiminut aika ehtymättömän inspiraation lähteenä lajin parissa. Tässä välissä olemme ystävystyneet, mutta koska olemme olleet vuoronperään monilla monituisilla derbyyn liittyvillä ja liittymättömillä vammaislomilla, emme ole olleet juuri kertaakaan yhtä aikaa treenikuntoisena koko parin vuoden aikana. Nyt olemme kumpikin lusineet viimeisimmät vammautumisemme siihen pisteeseen, että paluu luistimille on mahdollinen. Joku ympyrä tuntui sulkeutuvan kivalla tavalla, vaikkei se kummankaan kohdalla ollenkaan itsestäänselvää ollut.

Eteenpäin elävän mieli!

Mainokset

Kukasta kukkaan

Kolmas saikkukuukausi on käynnistynyt. On luettu melkoinen määrä kirjoja, katseltu aika monta sarjaa ja elokuvaa ja juotu aika paljon sitä teetä. Eilen, ihan yhtäkkiä, sormiin tuli sellainen olo, että virkkaus. Pitkästä, pitkästä aikaa.

Kaivoin esiin kasan afrikkalaisia kukkia, jotka olen virkkaillut kai joskus viime kesänä. Virkkailin leffan ääressä (Happy go lucky, oli hyvä) muutaman lisää, ja aloin sitten vaihtelun haluissani yhdistellä palasia. Päädyin virkkailemaan palojen välille harmaata pystysaumaa. Tulee kiva tuntu pintaan.

Paloja pitää saada aikaan vielä tosi paljon, että peitosta tulee aikuismittainen. Nyt kiinni toisissaan on 50 x 60 cm:n kokoinen palanen. Yksi peruspalanen on noin 12 cm levyinen. Keskuspalanen on 16 x 16 cm.

Kohta valmiit palatkin loppuvat, ja mikä parasta, myös jämälangat! Saan siis luvan kanssa mennä vähän haalimaan lisää.

viltti

Käsillä puuhaileminen on muutenkin ollut nyt mielessä. Kevät on koittanut kotosalla, ja viherpeukalointi on vähän riistäytynyt taas käsistä. Täällä paljastuu mahdollisuus jatkaa pulkkailukautta siementen merkeissä.

 

PS. Olin eilen Hämeen Sanomissa jututettavana onnettomuudesta. Nyt on vähän hassu tilanne, kun lasten kaverit ilmestyvät aamulla ja iltapäivällä sohvan viereen kertomaan, että lukivat sen ja miettimään sen herättämiä tunnelmia. Esikoinen kertoo myös kavereitten vanhempien juttelevan aiheesta jonkin verran tytön kyläillessä.

Välillä lehtityössä itse työskentelevä tyyppi itse hassusti unohtaa, että haastatteluja tosiaan luetaan, ja ainakin täällä Hämeenlinnassa saattaa hyvinkin tempautua vaikka keskeltä kauppareissua juttusille tuommoisen tiimoilta.

Jos jotakuta kiinnostaa juttua kurkata, niin sen voi tsekata irtonumerohinnalla e-lehdestä täällä. Ilmestyi siis eilen 14.4.

 

Säntäilyä ja makuuduuni

Onpas ruuhkainen mutta kiva viikko alulla. Isoimpana ruuhkauttajana tietysti vuosittainen superponnistus, eli tanssikisaviikonloppu. Tällä kertaa tanssitaan Finnish Dance Masters Hattulan Petäyksessä.

Meikähän ei saa tanssia oikein askeltakaan tämän rankapolon kanssa (tuleekin olemaan melkoinen koetinkivi pysytellä poissa lattialta), mutta onneksi on muuta puuhaa. Juontelen taas tapahtuman, ja aina siinä sitä kaikkea muutakin järkkäsäätöä riittää ihan kotitarpeiksi. Saa olla täysillä mukana.

Tulee ihan huippu viikonloppu! Loistavia ulkomaanvieraita ja tietty kaikki parhaat tyypit kotimaastakin. Petäys on myös paikkana nyt ihan loisto. Laittoivat sen älyttömän kivaan kuntoon tässä ihan hiljan. Alkais vaan jo!

Onneksi tuolla kisaviikonlopulla ei tartte juuri istua. Se ei nimittäin onnistu vieläkään. On vähän sairaan ärsyttävää tehdä kaikki duunit maaten tai seisten, mutta ainakin olen päässyt jo vähän liikkeelle. Sain pykälää haastavampia kotitreenejäkin ohjelmaan – hoo! Nyt ihan jo välillä meinaa vähän hengästyäkin. Tai no, ei ihan. Mutta jo melkein. On sekin jo jotain.

Fyssarikäynnit pirstovat viikkoja kurjasti. Tiedän, että odotin niitä kuin sitä nousevaa taivaankappaletta, mutta silti. Siellä on ihanaa käydä, ja joka kerta on pikkuhilaus kohti täydenpää kuntoutumista, mutta on se vähän ärsyttävää yrittää sommitella niitä töiden väliin. Tavallaan mun pitäisikin olla vielä osittaisella sairiksella, mutta en ole. En jaksa, eikä riitä rahat. Jos jotain vihaan, niin paperisulkeisia jonkun avustusrahan perässä. Selvityksiä ja liitteitä ja kaikkea sitä mälsää. Ohitan sellaiset mieluummin aloittelemalla työskentelyn. Onhan tässä jo oltukin. Teen sitten sen verran, kuin makuuasennossa pystyy. Ja paljon muuten pystyykin!

Loppuviikosta, just ennen kisahumppien alkua, on vielä kaikkea kivaa tiedossa. Saimme viime viikolla varmistuksen siitä, että yksi kaavailemamme ohjelma menee tuotantoon. Jee! Sen yksityiskohtia pitää mennä kuulemaan kanavan juttusille. Kivaa ja jännää! Yksi ihan tuore telkkupuolen juttukin vähän kuplii pinnan alla. Hii, katsellaan.

Ja vielähän tässä on monta päivää kirjoittamista ja lukemista ja kirjoittamista ja lukemista. Työn alla lehtipuolella ainakin ensi vuoden blogauskuvioita, joulujuttujen kirjoittelua, elämäntaparemonttitarinaa, konkreettisempiakin remonttimietteitä, vanhemmuus- ja lapsettomuuspohdintaa ja saippuasulkeiset.

Niin ja silataan sitä Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjaakin vielä. Onpahan opettavaista käydä läpi toisten tekstejä! Ihaninta on päästä pohtimaan elämää eri ihmisten vinkkeleistä, ja miten uudella tavalla sitä tajuaa omiakin tekstejään editoimalla toisten. Huippua!

Kylläpä maistuu taas hyvälle. Just tällä hetkellä pikakahvin ja Soya light-juoman risteytykselle. Suosittelen.

(Ja sen pitää just olla tota light-versiota, vaikka kaikilla muilla elämänalueilla olenkin ihan täyden kaman naisia. Se täysversio soijamaidostahan on ihan kaameaa.)

Työ, se on ihmisen hommaa.

Ainahan sitä välillä siitä haaveilee, ettei olisi mitään tekemistä. Että olisi sohva ja kirja (ja suklaata, mutta kuiskaan tämän viimeaikaisten havaintojeni jäljiltä). Että muiden arki rullailisi menemään vanhoilla raiteilla, mutta omasta voisi hypätä hetkeksi sivupolulle löllimään.

Mielikuvassa lomalla ei tarvitse tietysti edes tiskata tai imuroida. Kaikki tehdään valmiiksi. Todennäköisesti haavekuvaan kuuluu täysi vapautus myös kaikista sosiaalisista velvoitteista. Kuvassa on ihanaa. Rentoa ja kivaa. Sitä mainosten ällöttävää aikaa itselle.

Paskat. Ihan kamalaahan tuo on. Olen nyt kokeillut sitä. Kuukausi kului tässä sairiksella sohvalla. Oli kirjakin (juu, ja sitä suklaata). Siivota en voinut, ystäviä en päässyt tapaamaan, kaikki tehtiin puolesta.

Olisi luullut olevan ihanaa. Olin vähän pettynyt, kun en osannutkaan nauttia tilanteesta. Olikin kamalaa. Ensi kerran kun haaveilen ääneen mitääntekemättömyydestä, voitte potkaista polveen.

Olin eilen töissä ekaa kertaa loman jälkeen. Todellakin. Työskentelin suorastaan useamman tunnin kerrallaan. Haastattelin ja kirjoitin. Ja askartelin. Kaikkia normaalityypin normaalijuttuja. Kommunikoin, sovin juttuja, laskutinkin. Taivaallista!

Olin keikalta tullessani melkein hybriksessä. Unohdin koko selkärankani ja sen rajoitteet. Muistutti se sitten loukkaantuneena olemassaolostaan, ja himmasin vähän, mutta silti. Tuntui taas ihmismäiseltä.

Nyt saatan kuulostaa totaaliselta työnarkilta (ja aika-ajoin sellaisia viitteitä onkin ilmassa) mutta niin se vain menee, että minä rakastan työtäni. Se on iso peruspalikka minua. Iso tyydytyksen ja mielihyvän lähde. Aika onnekasta, oikeastaan. Tosi onnekasta.

Muistin taas eilen, miten surkea kotiäiti olin. Turhautunut ja onneton. Väsynyt ja vittumainen tyyppi. Meni vuosia ennen kuin keräsin sen verran rankaa ja kokemusta, että tajusin että on ihan ok olla sellainenkin äiti. Että jotkut vain ovat. Että on ihan ok olla pitämättä kotona olemisesta pitkään. Olla sellainen, joka hirmuisesti tykkää työstään ja aikuisista ja aikuisten juttujen kuuntelemisesta, ja joka oikeastaan alkoi nauttia äitiydestään ihan täysillä vasta sitten, kun pääsi kotoa pois.

Ja, ettei tule epäselvyyksiä, nauttii äitiydestä nyt erittäin, erittäin paljon.

Äidit tavataan vaan laittaa yhteen nippuun. Törmään usein siihen ennakkokäsitykseen, että koska minulla on lapsia, he täyttävät elämäni kokonaan ja totaalisesti. Näin ei ole ikinä ollut. Minun oli pakko päästä takaisin yliopistolle muutamana päivänä viikossa jo muutaman kuukauden jälkeen esikoiseni syntymästä. Kuopuksen kanssa taisin tehdä todelliset enkat töihin paluussa – olin hänen syntymäänsä seuraavana päivänä viereisessä huoneessa haastattelemassa. (Se ei ollut ihan tarkoitus. Haastateltava vaan synnytti eri aikaan kuin olimme sopineet. Terkkuja vaan sinne! Tuli myös vähän tyrmistyneitä katseita kätilöiltä.)

Kun sitten kersojen ollessa pari-kolme -vuotiaita muutimme Hämeenlinnaan, jouduimme hoitopaikkashown keskelle. Lapsille ei ollut paikkaa päiväkodissa. Olin juuri kertonut kaikille tilaajilleni, että palaan töihin täysillä, ja otan juttuja vastaan massiivisella volyymillä. Ja sitten kersat jäivätkin kotiin. Kahden kuukauden kuluttua olin niin loppu ja raivona, että soitin päiväkodinjohtajalle puhelun. Totesin, että jos en saa näitä täältä pois, tulen hulluksi. Paikka järjestyi seuraavalle viikolle, ja arkemme palasi normaaliin. Jopa minä palasin suunnilleen normaaliin, uskoisin.

Kehno toleranssi, tiedetään.

(Lapsilla on oma käsityksensä kotiäitiydestä. Pullat ja tuoksut ja ne. Vielä joitakin vuosia sitten molemmat nurkuivat miksen voisi olla heille kotiäiti. Tuumin, että emme ehkä olisi kukaan elossa jos niin olisi. En vitsaillut. Lopettivat.)

Koska tämä on minun blogini, en jaksa kauheasti nyt laajentaa siihen, miten toki on tosi hyvä ja ainakin ehdottoman ok pitää pitkät äitiyslomat jne. Kaikkihan tuon tietävät, että kukin tekee tavallaan. Äitiyhteisö on myös kova tuomitsemaan toisiaan, enkä jaksa lähteä siihen ralliin. Pointtina oli lähinnä pohdiskella sitä, ettei minusta taida olla oikein kotihenkilöksi. Tulee tylsyys. Päässä kissahtaa.

Nyt on melkoinen duuni-into päällä, ja kivaa tehtävääkin. Tämän kuun sisällä pitäisi ratketa vihdoin myös erään kivan telkkutyön kohtalo. Peukut pystyyn!

Seuraavan kerran, kun rivien välistä alkaa tihkua stressinurinaa, voitte linkata minut kommenteissanne tähän tekstiin.

Todisteeksi siitä, että lyhemmissä erissä olen lomailija oikein mielellänikin, laitan tähän haavekuvan ensikesän reissusta.