Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Sielu puristaen luin läheisten ja etäisempienkin tuttavien kertomuksia melskeistään tällä myteröisellä merellä. Miten sitkasta sakkia ihmiset ovat! Pysähdyin miettimään omaakin mielenterveyshistoriaani. Omia ja lähipiirini puljauksia niissä lietteissä. Aina ei todellakaan ole mennyt hyvin, eikä mene aina nytkään. Tämä ei ole niitä juttuja, joka suoritetaan ja sitten on valmista.

Keskivaikea masennus ja burnout ovat osa omaakin tarinaani. Kumpikin rysähti ylleni pitkän pinnistelyn jälkeen parikymppisenä, kun akuutti selviämiskamppailu lapsuudenkodin liikajuomiskysymysten äärellä hivenen hellitti omille muuttamisen myötä. Useamman vuoden katastrofista toiseen kaatuminen ylikuormitti sekä kehon että mielen ja tuli täysi stoppi. Lääkäri totesi minulle, joka nukahtelin keskelle lauseita seisten, että kolmen kuukauden päästä voit alkaa miettiä kukkien kastelemista. En muista kastelinko tai mietinkö. En muista niistä alkukuukausista yhtikäs mitään muutakaan.

Alkoi pitkä terapia, jonka alkuvaiheessa vastustin vielä ajatusta mielenterveyteni horjumisesta jyrkästi, vaikka kaikki todisteet olivat kiinni lumpsahtelevien silmieni edessä. Olin kiistatta pätevin kaveri kaikista tuntemistani. Pärjäämisen suurvisiiri! Sanoin ylimielisesti terapeutille, että tuntuu hankalalta olla odotustilassa ”kun siellä on niitä hulluja”. Terapeutti kysyi suoraan, mitä itse sitten ajattelen siellä tekeväni. Kielto voi olla aika kova, ja ihmisen mieli, mutta pehmiää kyllä kun pehmitellään.

Mielenterveyden ongelmat tuntuvat helposti kuuluvan jollekin toiselle. Niille hulluille. Samaan aikaan meistä valtavan suuri joukko on just nyt joko menossa kohti romahdusta, keskellä koettelevaa vaihetta tai siitä jo voiton puolella. Ehkä tylyn kuuloinen asetelma, mutta kuka mitään muuta lupasikaan. Ei elämä ole mitään mielenterveysongelmista erillistä juttua, vaan ihan sitä samaa souvaamista. Nämä ovat meidän kaikkien juttuja ja osuvat joko omalle tai läheisen kohdalle jossakin vaiheessa elämää melkoisella todennäköisyydellä. Ehkä monta kertaa. Joskus liian monta. Ei siis pitäisi olla mitenkään erityisen rohkeaa sanoa, että minäkin kuulun joukkoon. Sitä meille silti usein maireasti toitotellaan. Väitän, että jokainen elävä ihminen on hiton rohkea, ilman sen kummempaa erittelyä. Onhan tämä nyt ihan pimeä laji!

Yksi teema mietityttää erityisesti. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus. Sellainenhan kuuluu tarinaan: hankaluus -> hoito -> voitto. Nimittäin kun sitten akuutista vaikeasta vaiheesta alkaa olla aikaa ja elämä rullailee paremmin raiteillaan, unohtuu ympäristöltä helposti, että nämä kaikki kokemukset kulkevat matkassa mukana myös. Ettei näistä hommista sillä tavalla valmistuta, että kaikki siitä eespäin olisi selvää ja seesteistä. Luoti väistetty ja onneksi olkoon!

Itse ainakin tajua ihan joka päivä, että myös se masentuva ja loppuunpalava puoli elää minussa edelleen ja aina. Että on syytä tehdä visusti voitavansa, että se toinen puoli pysyy voitolla. Ja siksi eilenkin, sateesta ja vitutuksesta huolimatta, hilauduin kiltisti vertaistukiryhmääni aukomaan päätäni.

Joskus tällaista valmistumisen ajatusta tarjoillaan omienkin joukosta. Ihmettelen välillä sitä kurjuuskilpailuksi mielessäni kutsumaani piirrettä kovia kokeneiden keskuudessa. Sitä ajatusta, että vähän kilpaillaan siitä, kellä on kovinta ja kamalinta. Kuka selvisi kaikkein huonoiten. Se on syvästi inhimillistä ja hyvin ymmärrettävääkin, mutta myös vahingollista, taannuttavaa ja eteenpäin pääsemistä väkevästi jarruttavaa. Väitän, että hengenvaarallista. Ei auta ketään, jos aletaan laittaa arvojärjestykseen sen mukaan, kenellä on mennyt pahimmin (aina minulla) ja kuka on päässyt vähemmällä (aina ne kaikki muut). Kenen geenit, olosuhteet ja mitkä lie suhdanteet ovat onnekkaammassa asennossa. Niissä mietteissä ihminen, joka näyttää voivan hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä on joku, joka ei tiedä näistä synkistä vesistä mitään. Ei, vaikka hän olisi puljannut samoissa sakoissa puolet elämäänsä.

Elpymistä, toipumista ja oman henkisen hyvinvoinnin eteen nähtyä kivuliasta vaivaa ei haluta ehkä nähdä, vaan mitätöidään kokemus toteamalla, että hyvähän sun on, kun sulla meni noin helposti. Se on syvästi epäreilua. Olen itsekin kuullut jokusen kerran, etten voi tietää oikeista vaikeuksista mitään, koska olen tänään niin hymyileväinen. Että hyvähän mun on. En pysty mihinkään jaloon sellaista kuullessani. Tekee mieli repiä naama irti.

Se, että jollakulla menee nyt hyvin, ei missään määrin tarkoita sitä, että elämän mustat mudat olisivat hänelle vieraita. Että hän olisi päässyt helpommalla tai saanut paremmat lähtökohdat tai mitä vielä. Ollut onnekas. Se voi tarkoittaa myös sitä, että on kulkenut tolkuttoman pitkän matkan juuri tähän pisteeseen, kolunnut monet läheltä piti-tilanteet ja konttauskamaluudet. Että on onnellisen ja tasapainoisen oloinen juuri nyt siksi, että hyvin tietää. Että on katsonut sitä samaa silmiin. Että on tänäänkin jaksanut ottaa lääkkeet, käydä terapiassa, sittenkin lähtenyt sateessa vertaistukiryhmään. Ottanut mielensä vakavasti.

Vaikka ihan kaikesta muusta osaisimmekin kisata, niin ei kisata tästä. Henkinen hyvinvointi ei ole kilpalaji. Se ei tapahdu itsestään, vahingossa, sattumalta. Siinä ei yhtään tarvitse vertailla. Puhua pitää.

Mainokset

Paperia rintsikoissa – eli ensimmäistä kertaa kirjailijana kirjamessuilla

Eilen kävin ekaa kertaa Turun Kirjamessuilla. Jännitti, niin kuin tapaavat aina uudet jutut jännitellä, ja samaan aikaan olin tosi innoissani. Ennakkomielikuvani oli jotenkin sellainen, että kivaa, vaikka vähän absurdiakin mennä kirjamessuille kirjailijan ominaisuudessa. Ehkä siellä voisi käydä huikkaamassa kiitoksensa sellaisille kirjailijoille, joiden tuotannosta on nauttinut, ja kuulemassa hyviä puheenvuoroja. Ostaa kirjoja ja pyöriä sellaisissa kulttuurifiiliksissä. Nuohan ovat just mun pitoni, ajattelin. Rakastan kirjoja! Ja sellaisenkin ajatuksen uskalsin ajatella, että voisin tavata ehkä jonkun, joka on lukenut juuri minun kirjani. Huimaa!

Todellisuudessa olin ihan pihalla käytännössä koko ajan. Kävin kuuntelemassa yhden puheenvuoron, Hanna-Reetta Schreckin hienon tuokion Minä maalaan kuin jumala-teoksestaan, ja lopun aikaa pyörin hämmennyksen vallassa keskellä ihmispaljoutta jotenkin ihan irrallani itsestäni.

Näin ihmisvilinässä tuttuja naamoja, mutta ne olivatkin nyt sillä tavalla tuttuja, että olin nähnyt heitä kirjojen selkämyksissä ja telkkariohjelmissa, ja kun siinä sitten satuttiin vieretysten, en saanutkaan sanaa suustani kiittääkseni. Minä, puhumisen ja ihmisten kohtaamisten ammattilainen, menin vain hämilleni ja kuljin ohi.

Omaa puheenvuoroani odotellessa pyörin itsekseni messualueella osaamatta rauhoittua oikein millekään. Kuuntelin muutamia sanoja sieltä täältä ja lähinnä pälyilin ympärilleni ihmeissäni. Tunsin itseni todella vaivautuneeksi nimilappu rintapielessäni vessajonoissa, kahvilla ja kaikkialla. Se tunnelma jotenkin pääsi ruokkimaan kaikkein huonoimpia puolia itsessäni. Kyseenalaistin, vaivaannuin ja häkellyin vähän kaikesta. Hikoilin ja mietin näyttääkö tukka likaiselta, menikö liian kiharalle, näytänkö sopivalla tavalla kirjailijalta ja miltä ne nyt oikein näyttävät edes, tuleeko kukaan kuulemaan puheenvuoroani.

Kävin tosi monta kertaa vessassa, että sain olla vähän aikaa jossain lukkojen takana.

Kun vuoroni puhua Kosteusvaurioita-kirjastani tuli, jännitin taas. Sessio oli mukava ja kuulijoita oli tosi kivasti paikalla, mutta taas oli kumma fiilis. Eksyin hermostuksissani ylipitkien virkkeiden hetteikköihin ja päässä löi tyhjää. Mietin saanko tarjottua kuulijoille sellaista, jota he ovat tulleet kuulemaan, kun ovat valinneet juuri minut näiden 700 esiintyjän joukosta. Mittakaava oli jotenkin niin pimeä. Täällä minä höngin mikkiin messuhallissa.

Kiinnityin välillä turvaan muutamiin kannustaviin kasvoihin – kiitos, te tuntemattomat, jotka hymyilitte, reagoitte ja otitte vastaan. Arvostin sitä enemmän kuin arvaatte! Ja, kirsikkana kaiken hämmennyskakun päällä, kun sitten kesken jonkun tosi pitkän ja polveilevan virkkeen käänsin katseeni takariviin, näin siellä jotenkin tutun oloisen hahmon, ja se tuntui kivalta, turvalliselta jotenkin, kunnes pian tajusin mistä tunnen henkilön. Hän oli presidentti Sauli Niinistö. Miten täydellisen, omituisen epätodellinen hetki! Vuoristoratatunnelma.

Siinä hetkessä jotenkin salamana kirkastui taas mieleen, että kun omassa kammiossa yksin nakuteltu kirja on viimein valmis ja tuolla maailmassa, se todella on siellä. Ihan kaikkien edessä. Siis ihan kaikkien. Se on tosi hieno ja tosi hurja tunne yhtä aikaa, eikä siihen taida oikein mikään valmistaa (vaikka minä sentään olen kosteikon kasvattina ennaltavalmistautumisen raskaan sarjan ammattilainen!). Siinä hulahtaa aika nakuksi ihmisten eteen.

Ja kun haastatteluni jälkeen sitten kävelimme toistemme ohi, presidentti ja minä, olin niin kertakaikkisen pihalla kaikesta, että en edes iljennyt katsoa päin, hymyillä tai nyökätä vaikka. Minä, ihmisten kohtaamisen ammattilainen, painoin katseen alas ja luikahdin äkkiä ohi. Häh? Miten karkuun itseltään sitä oikein pääseekään?

Olin messuilta kotiin matkatessani jotenkin piripinnassa risteileviä tunteita. Päätä särki kaikesta jännittämisestä ja hälystä, oma epävarmuus ja pälyily vähän hävetti ja samalla oli tietysti upeaa, että olin saanut kokea tuollaisenkin jutun: kirjamessut kirjan kirjoittaneen perspektiivistä. Olin iloinen siitäkin, että menin tilanteeseen niin kuin menen, eli ihan raakana, vaikka jännitinkin, enkä vaikka käynyt rohkaisulasillisella. Tilaisuus totisesti olisi ollut, kun viereisessä hallissa vietettiin Ruoka ja viini -messuja. Nämä kai niitä hetkiä ovat, kun kynnys on erityisen matalalla, mutta haluan kokea nämäkin olot dumppailematta. Olen sen verran monta vuotta elämästäni yrittänyt olla tuntematta aitoja tunteitani, että en tahdo siihen enää.

Jotenkin vaikea integroida näitä kaikkia tunnelmia samoihin nahkoihin. Ei yhtäkkiä olekaan mitään totuttua sapluunaa, jolla tilanteet etenevät, vaan kerta toisensa jälkeen uusia, outoja, jännittäviäkin tapahtumia. Haluisin olla se tyyppi, joka suvereenina kosmopoliittina risteilee ihmispaljoudessa, tervehtii, minglaa ja verkostoituu. Puhuu itsestään ja muista ja tuntee ja tietää juuri oikean tason reagoida. Se, joka tulee kotiin ja on tyytyväinen itseensä ja – hitto soikoon vähintään! – tervehtii presidentin, kun semmoinen kohdalle osuu. Mutta tällainen näköjään olen.

Mitähän muut kirjamessujen esiintyjät mahtoivat tahoillaan miettiä? Oliko joku muukin tunkenut linja-auton heiluvassa vessassa jossain Forssan kohdalla paperia rintsikoihin, ettei hermostuneisuuttaan hikoilisi mekkoaan länteille? Miettikö joku muukin näyttääkö tarpeeksi joltain tai liikaa joltain muulta? Sekosiko joku toinenkin vastauksissaan ja kuunteli itseään ulkoapäin, että tuonnekin se vielä kaarsi ja tuonne, ja miten sieltä mahtaa löytää takaisin vastaukseensa? Entä häkeltyikö joku messuvieras kenties laillani nähdessään minut, eikä siksi tullutkaan moikkaamaan, vaikka oli niin ajatellut? Ei taatusti tiennyt, että olisin ollut niin tolkuttoman helpottunut sellaisesta pakotiestä!

Tulikohan jollekin toisellekin, joka tavallisessa arjessaan on ihan rento ja kiva ja normaali, sellainen olo, että äkkiä pois täältä? Tottuukohan tuollaiseen joskus? Miten tässä hommassa onkin niin monia sellaisia öitä, jolloin uni ei tule, koska seuraavana aamuna taas hypätään jääkylmään, pimeään veteen?

Katselin joitakin rutinoituneen oloisia pitkän uran tehneitä kirjailijoita heidän puheenvuorojensa aikana. Miten he nojautuivat rentoina taaksepäin jalat harallaan ja puhuivat itsestään niin luottavaisin mielin. Ovatko nämä sellaiset kinkerit, joissa he ovat ihan arkisesti, omimmillaan, rennosti? Vai onko tämä heillekin kupla ja leikki, joku rinnakkainen todellisuus, larppi ja läpiselvittävä homma? Riemun, hämmennyksen ja jännityksen paikka?

Nyt kävi niin, että koin nämä messut ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Sekin on ihan ok, vaikka vähän hassua.

Mitä lämpimin kiitos sinulle messuvieras, blogini lukija, joka tulit puheenvuoroni jälkeen tapaamaan ja kertomaan ajatuksistasi. Siinä punastelimme molemmat yhtä jännittyneinä. Se oli minulle tosi oleellinen hetki kaiken sen ihonalaisen hepuloinnin keskellä!

Kuun lopussa on Helsingin messujen vuoro. Onkohan se samanlaista?