Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? – Puntareista ja pantarangaistuksista

Mitä jos en mittaisi itsessäni mitään? Jos antaisin askelten kertyä ilman kaipuuta kymppitonnista? Jos en tietäisi viikkoon paljonko painan? Jos en mittaisi ympäryksiä ja laskisi indeksejä, enkä katsoisi aamulla näytöltä nukuinko hyvin? Jos energia saisi palaa, niin kuin se palaa, mutten tallentaisi tietoja mihinkään? Jos en kertaakaan päivän aikana katsoisi ranteesta miten minulla menee?

Kun olin alakouluikäinen, opin elämästä muutaman faktan:

Jos kynä pysyy paikallaan rinnan tai pakaran alla, on lihava.

Oikealla naisella näkyvät alas katsoessa ensin tissit, ei vatsa

ja jos varpaat eivät näy ollenkaan, on ihan tuhoon tuomittu. Fläsä. Plösö. Puntsu.

Lukiossa jo tiesin, että aamun aerobinen polttaa parhaiten rasvaa.

Että kolmea kertaa vähempää ei salilla viikossa kannata käydäkään.

Että alle kympin lenkeistä ei huudella.

Osallistuin Painonvartijoihin ja poistin päästä pinnitkin ennen puntaria. Opin, että oikeat patukat löytyvät dieettihyllystä. Kaiken tämän tiesin alle kaksikymppisenä. Ennen raskauksiani. Ennen mitään. Tärkeimmät asiat.

Senkin opin, ettei ole mitään arvoa kävellä tai juosta, jos jälkiä ei jää. Jos näyttö puuttuu. Kävelin siis kaksi tuntia, kolmekymmentä kilometriä, töiden jälkeen, vähän kipeänä ja vaikka väsytti. Enkä kertonut kaverille, vaan kaikille tuhannelle lähimmälle – mutta vain jos oli riittävästi. Jos oli näyttää numeroita, karttakuvaa, hikiselfie.

Opin käyttämään taulukko-ohjelmaa voidakseni kirjata ylös rinnan, vyötärön, lanteen, reiden ja käsivarren, vuosi toisensa perään. Kymmeniä vuosia. Painon, painon muutoksen ja painoindeksin. Saman saatanan viiden kilon sisällä isoja tunteita. Unohdin vähän olla minä samaan aikaan, kun olin koko ajan minä vasta sitten joskus. Minumman kokoisena.

Mitä se arkeologi miettii, joka ne listat joskus löytää?

Otin lankkuhaasteen, kyykkyhaasteen, juoksuhaasteen. Pisimmät portaat jätekasan alta huipulle. Tuhtia symboliikkaa! Eikö tässä elämässä ole haastetta riittävästi? Eikö riittävästi numeroita, tiedettävää, mitattavaa?

Miksi tärkein mitta on navasta selän kautta takaisin napaan?

Ja aina löytyi, jokaiselle iälle, jokaiseen vaiheeseen jostain se toinen nainen, joka sanoi, huomautti, vihjasi, katsoi paljonpuhuvasti. Todensi nämä tiedot naiseudesta ja elämästä. Kaikille se löytyy, ja useampi. 

Laskin muoviset läpykät kaikkien ranteissa, pyöreät, kaitaiset, mustat ja värikkäät. Anturit sydänten ympärillä. Unisormukset ja sovellukset. REM-rytmi ja palautumisajat. Lääkärikäynnille valmiit kotianalyysit.

Kokouksessa, junassa, kauppajonossa mietin näiden tuntemattomien pätevien yksityisiä katseita ruuduillansa illalla. Lukemassa askeleita, palanutta rasvaa, kuljettuja kilometrejä syherönä sinivalossa. Vapaaehtoisesti pantarangaistustaan lusimassa.

Mitä, jos et mittaisi itsessäsi mitään? Millainen silloin olisit? Mahtuisitko tähän maailmaan? Maailmaasi. Siinä vasta olisikin kesäkuntoa!

Mainokset

Lupa olla minä – koulusta ja sukupuolesta

LUPA OLLA MINÄ (Kolumnini Hämeen Sanomissa 19.8.2015)

Olipa kerran nuori. Yläkoulua aloittaessa hänelle jaettiin kielivalintoja varten vaaleanpunainen lappu, vaikka osalle jaettiin vaaleansininen. Wilman Istumajärjestyksessä hänen kohdalleen ilmestyi liehuvalettinen ikoni, vaikka osalle ilmestyi lyhythiuksinen. Wilma myös käytti hänestä ahdistusta aiheuttavaa nimeä, koska se on virallista. Systeemi.

Koulupäivän aikana nuoren piti käyttää vessaa, johon liehulettiset menivät, vaikka hän tiesi olevansa lyhyttukka. Jumppatunnilla oli mentävä liehulettien telinevoikkaan, koska niin nyt vain on. Nuori kuunteli totuuksia, kuten “liehuletit eivät ole kiinnostuneita jalkapallosta”.

Kun terveyskasvatuksen kirjassa puhuttiin parisuhteista ja seksistä, ei mikään koskenut nuorta. Hänellekö ei ollut tulossa parisuhdetta? Hänkö ei koskaan harrastaisi seksiä? Hänkö oli niin marginaalinen, ettei tarvinnut ottaa lukuun? Vaikka tässähän hän oli, ihan verta ja lihaa.  

Koululääkäriltä nuori palasi täristen. Lääkäri oli kehottanut olemaan “hyvin varovainen tuon tuollaisen kanssa” ja todennut, että “tuo tuollainen voi vielä muuttua”. Vaikka nuori oli merkinnyt pohdituttavien asioiden kohtaan haluavansa puhua, ei “tuosta tuollaisesta”, vaan syntymässä määritellyn ja koetun sukupuolen ristiriidasta. Että se, mitä synnytyslaitoksella ensin arveltiin, ei pidä paikkaansa. Että kaikkea ei voi nähdä jalkoväliin kurkistamalla. Koululääkäri halusi puhua astmasta. Kerta sellaista riittää.

Uusi tasa-arvolaki velvoittaa koulutuksen ja opetuksen järjestäjät ehkäisemään sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää. Kyse ei ole vain esimerkiksi nimittelystä. Paljon pahaa tehdään myös tahattomasti, vanhentuneita käytänteitä ylläpitämällä.

Tuli iloisiakin yllätyksiä. Koulun terveydenhoitaja kohtasi ihmisen, ei “tuollaista”. Liikunnanopettaja antoi paritanssitunnilla koetun sukupuolen mukaiset askelet ja luvan suorittaa uinnin omalla ajalla. Terveystiedon opettaja paikkasi kirjan puutteita monipuolisemmaksi keskustellen. Ne opettajat, joille nuori uskaltautui puhumaan, alkoivat käyttää koulussa hänen uutta nimeään. Ja juuri niin helppoa se oikeasti on.

Sukupuolessa ei ole kysymys vain geeneistä.

Muutos tapahtuu yllättävän helposti. Tänä kesänä nuoren perheessä jännitettiin rippikoulua, turhaan. Papit pitivät päivän selvänä, ettei kukaan leirillä joudu kokemaan olevansa mitään muuta, kuin Luojan luoma, tärkeä ja täydellinen. Nuori kävi leirin koetun sukupuolen mukaisesti majoittuen ja sai todistuksen käyttämällään nimellä. No big deal. Ja kuitenkin jättimäinen juttu!

On hienoa, että Hämeenlinna sai ensimmäisen Pridensa tänä kesänä. Pidetään huolta, että sama tasa-arvoisuuden henki välittyy myös arjessa. Jos työskentelet lasten ja nuorten kanssa, ota se asiaksesi erityisellä tarkkuudella. Niin toimimalla voit pelastaa hengen.

Uurnille ihan homona

Minulta pyydettiin homobloggausta (mikä merkillinen sana!). Olin vähällä sellaisen naputtaakin heti silloin tuoreeltaan, mutta jäin miettimään asiaa. Kun sitten seurasin keskustelua aiheesta, ei enää olutkaan helppoa sanoa mitään. Keskustelu sai  niin absurdeja käänteitä ja virisi niin käsittämättömiä puheenvuoroja, että menin ihan lukkoon. Salaliittoja. Mitä kaikkea. Tyrmistyin.  Tällaistako on keskustelu vielä tähän aikaan tämän pallon päällä?!  Liberaalit kannat polkeutuvat kaikenmaailman käsittämättömyyksien jalkoihin. Että perusihmisoikeuksista edes pitää näin vääntää?

Ei siis tule varsinaista homobloggausta. Tulee haaste suoraan toimintaan. Tulee tavallaan uskovaisbloggaus. Sen verran syvästi sieppaa nimittäin, että omalla Raamatulla lyödään päähän. Että jotenkin minunkin nimissäni muka tällaista huttua jauhetaan! Ei muuten passaa.

En halua pitää uskovaisblogia. En todellakaan. Siis siinä mielessä kuin se helposti ymmärretään. Inhoan ja pidän vastenmielisenä kaikkea julistamista ja käännyttämistä, enkä usko että sellainen on oikein ihmisen hommaa ollenkaan. Ylipäänsä uskosta puhuminen ja kirjoittaminen ovat meillä niin latautuneita juttuja, että aina vähän arvellutta avata suunsa. Sorrun arvosteluun itsekin. Luen jonkun fiksunkin ihmisen mietteitä, ja helposti tuumin, että mitähän tuokin nyt tuollaisista. Näistä kun ei meillä huudella.

Nyt on kuitenkin pakko. Kertakaikkinen pakko. Kirkon seiniä heilutteleva homokeskustelu vaatii toimenpiteitä meiltäkin, jotka olemme tottuneet pitämään nämä mietteet lähinnä omana tietonamme. Nimittäin TÄMÄ ON MEIDÄN SYYTÄMME.

Niinpä. Me tämän olemme näin pedanneet. Kun on tarpeeksi kauan pitänyt uskoa omana asianaan, ja viitannut kintaalla vaikkapa juuri seurakuntavaaleille, niin näinhän silloin käy. Konservatiivisiipi on saanut siellä omassa rauhassaan täytellä lappuja ja uurnia. Ja innolla täyttelevätkin, totta kai! Ja näin sitä sitten mennään. Hävettää.

Minä, joka jokaisten muiden vaalien kohdalla mouhuan äänioikeuden hienoudesta ja päätöksentekoon osallistumisen tärkeydestä, en ole oikein edes tiennyt, mitä seurakuntavaaleissa touhutaan. Tai milloin ne pidetään. Tai keitä sinne äänestellään. Ei ole kiinnostanut. Minua. Minua, joka kuitenkin olen kirkon jäsen ihan halusta ja harkiten. Jolla on vahvat näkemykset siitä, mitä uskon nimissä saa, ja ennen kaikkea ei saa tehdä. Minua ei sitten ole kiinnostanut.

No nyt kiinnostaa! Minä en halua sellaista kirkkoa, jota tässä on maalailtu. Meillä on tuollainen instanssi, jolla on melkoinen yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta, mitä mieltä siitä kukin henkilökohtaisesti on. On valvottava, miten sitä valtaa käytetään. Kuka sitä pääsee käyttelemään. On vähän pakko alkaa kiinnostaa. On pakko olla mukana tässä rytäkässä, jossa suuntaviivoja uusiksi piirrellään.

Oma vaatimaton toiveeni on, että seurakuntavaalien alati alhainen äänestysprosentti saataisiin nyt käännettyä ennätyslukemiin. Että protestiääniksi ei laskettaisi vain niitä, jotka erosivat kirkosta tai niitä, jotka liittyivät Kristillisdemokraatteihin.

Että myös meidän, mukavuudenhaluisesti sohvannurkkaan käpertyvien sunnuntaisivistyneistökermaperseiden joukoista nousisi protestimieli ja halu muutokseen, ja ihan konkreettisia toimia muutoksen käynnistämiseksi. Ei vain sanoja ja linkkauksia ja peukkuja ja myötämieltä. TOIMINTAA JA VIITSIMISTÄ.

Seurakuntavaalit järjestetään marraskuussa. Varsinainen vaalipäivä on 14.11.

Ennakkoäänestys tapahtuu 1.-5.11

Vaalikone aukeaa 25.10

Ehdokkaat löydät täältä. Nyt tarkkana niiden mielipiteiden kanssa.

Ja hei, uurnilla ei kysellä uskotko. Päätöksissä voi olla mukana ihan siksikin, että se on oikeus ja velvollisuus.

Vielä jonkinlaiseksi loppukaneetiksi:

On helppo ajatella, ettei tämä liikuta minua. Että mitä näistä mouhottamaan. Mouhottakoot ne, joiden liitot ovat vaakalaudalla. Mutta Ei se mene niin. Minusta tämä on kaikkien asia. Ihmisten asia. Tässä puhutaan paljon laajemmasta asiasta nyt näillä sanoilla.

Kolumnoin homojen adoptio-oikeudesta Hämeenlinna Kaupunkiuutisiin silloin, kun sitä vääntöä viimeksi kunnolla käytiin. Sain melkoisen kasan vihaviestejä ja lesbotteluja. Viikon verran yleisönosasto oli täynnä puhinoita Lesbo-Kellomäen sateenkaariperheestä ja arveluja siitä, montako äitiä minut on kasvattanut. Siis ihan oikeasti! Argumentoi nyt sitten tällaisessa meiningissä.

Minusta keskusteluun pitää osallistua muualtakin kuin marginaalista. Kaikkiin yhteisiin keskusteluihin. Koska nämä ovat meidän juttuja.

Kirkko käyttää sen asemansa ja valtansa joka tapauksessa. Eronneista huolimatta. Se myös tällä hetkellä määrittelee nämä avioliittokysymykset halusimme tai emme. Oikeasti tehokas, jopa ainut, keino vaikuttaa vääryyksiin on vaikuttaa siellä, missä päätökset tehdään.