Kokovartalofiilis 8 vuotta – Oudoimmat hakusanat ja kadonneet kirjoitukset

Kokovartalofiilis-blogi täyttää tässä kuussa 8 vuotta. Melkoista! Yhteensä olen pitänyt blogia 12 vuoden ajan. Tätä ennen kirjoitin Kokovartalofiiliksellä-nimistä blogia, jolle kävi köpelösti. Sitä aiemmat kirjoitukset ovat ihan internetin alkusumujen aikaa. Hassua, että välillä edelleenkin huomaan ajattelevani, että tämä nykyinen on se ”uusi” blogi. Aika ja sen riento.

Tehdäänpä taas pieni retrospektiivinen katsaus menneisiin vuosiin.

Tänne löydetään kummallisilla keinoilla. Kaikkien aikojen suosituin hakusana on vähän mielikuvituksettomasti kokovartalofiilis, mutta hyvänä kakkosena tulee Eija Vilpas alasti. Blogia pitkään lukeneet tuntevatkin tämän merkillisen homman. Minulle on mysteeri, miksi sillä haulla alettiin alunperin tulla blogiini, ja tilanne on jäänyt hassusti elämään. Tiedän joitakin lukijoita, jotka edelleen käyttävät sitä hakuna päästäkseen tänne. Elämä totta vieköön on ihmeellistä.

Tänne tullaan myös monilla muilla erikoisilla hauilla, kuten joogahousut, perhostapetti, joulukarkit ja vesiputous. Ehkäpä ne kertovatkin siitä, miten isolla otannalla aiheita on ollut vuosien varrella käsittelyssä. On matkapäiväkirjoja, remonttijuttuja, erilaisia sairaus- ja kommelluskertomuksia ja yleisiä kuulumisia. Viime vuosina tietysti paljon myös alkoholiaiheita. Blogi kasvaa kirjoittajansa matkassa.

Nelisen vuotta sitten alkanut merkillinen kiertohuimaus luetuttaa näemmä edelleen. Samoin auto-onnettomuusjutut viiden vuoden takaa. Vertaistuessa on voimaa ja minustakin tuntuu lohdulliselta lukea, jos joku toinen on kokenut samanlaisia vastoinkäymisiä. Päivitetään tähän vaikka pikaisesti, että onnettomuudesta ei enää ole vaivoja vitsauksina. Selästä toki puuttuu edelleen iskunvaimennus, koska niitä ei sinne takaisinkaan saa, mutta ei se estä toimimasta käytännössä mitenkään. Huimaus jäi pysyväksi vaivaksi, mutta aivot ovat oppineet toimimaan sen kanssa tosi hyvin. Nykyisin maailma pyörähtää ympäri oikeastaan vain vähän väärissä asennoissa lähinnä kylkimakuulla ja jos on päällä isompi flunssa, joka vaatii elimistöltä enemmän huomiota. Ei mitään, minkä kanssa en pärjäilisi oikein mainiosti siis.

Kurkkasin äsken vähän maatilastoja ja huomasin ilokseni ja vähän ihmeeksenikin, että lukijoita on tämänkin vuoden aikana ollut 61 maasta! Moikka vain sinne maailman ääriin! Osa lukijoista on ollut matkassa mukana jo sieltä edellisestä blogista lähtien. On aina ihan älyttömän kivaa nähdä kommentti tutulta tyypiltä.

Kaikkein suosituin kirjoitus kautta aikojen on ollut Pakko saada draamaa, joka käsitteli kosteissa kodeissa kasvaneiden tunne-elämän kiemuroita aikuisuudessa. Tarkemmin sitä, mistä johtuu joidenkin liikaa juovien vanhempien kanssa varttuneiden taipumus ajautua aikuisena myrskyisiin ihmissuhteisiin ja hankkia elämäänsä dramaattisia käänteitä silloinkin, kun kaiken tavallaan luulisi olevan tosi hyvin. Tosi moni ihmettelee tätä taipumustaan minulle keskustellessamme.

Tuon kirjoituksen perään kysellään edelleen välillä ihan yksityisviesteilläkin, vaikka olen ottanut sen pois blogista jo hyvä tovi sitten. Jos ajattelisin pelkästään blogin suosion kannalta, kannattaisi teksti ihan ilman muuta pitää täällä luettavana, mutta en ajattele niin. Kai se on enemmän journalistinen juttu. Poistan blogista sellaisia tekstejä, joiden aiheen olen käsitellyt paremmin, monipuolisemmin ja parhaimman nykyisen tietoni pohjalta jossakin sen jälkeen, ja alkoholiaiheiden kohdalla poistoja on ollut paljonkin. Se johtuu tietenkin siitä, että olen pohtinut kysymyksiä paljon laajemmin ja monipuolisemmin Kosteusvaurioita -kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjassani ja olisi hassua, jos verkossa kiertelisi samaan aikaan monta vuotta vanhempaa tekstiä.

Kokovartalofiilis-blogi on koko olemassaolonsa ajan pyörinyt harrastuspohjalta ilman minkäänlaisia tulon lähteitä. Se on pari kertaa haluttu jonkin isomman sivuston alaisuuteen niin, että olisin alkanut saada siitä lukijoiden määrän mukaan tuloja, mutta olen halunnut kirjoittaa omiin nimiini. En ole halunnut ottaa paineita julkaisuaikataulusta tai siitä, mitä arvelisin lukijoiden eniten haluavan kuulla, vaan kirjoittaa juuri niistä aiheista ja sillä tiheydellä kun on tuntunut omalta. Luulen, että jos alkaisin hulluna optimoida, menettäisin aika pian mielenkiintoni koko hommaan. En tarkoita, että sellaisessa bloggaamisessa olisi mitään vikaa, ihan fiksuahan se on, mutta ei minun juttuni. En ole mikään blogien bisneshai, kuten huomataan, mutta palkkani onkin aina tullut muusta kirjoittamisesta ja puhekeikoista.

Välillisesti olen tietenkin saanut myös tuloja tätä kautta, jos huomioidaan se, että osa asiakkaistani sekä lehtipuolella että luentojen osalta on löytänyt tänne ja tilannut sitten minua omiin tarpeisiinsa. Sehän on ilman muuta kivaa! Ja onhan niinkin, että ilman tätä blogia koko esikoiskirjani olisi ehkä jäänyt syntymättä. Ja sitä kautta ehkäpä tämä toinenkin. Näitä on vaikea arvioida, muttei ole onneksi tarviskaan.

Ei minulla ole mitään palkallista bloggaamista vastaan, tietenkään. Olen vuosien varrella blogannutkin palkatusti muualla, kuten Kotivinkille kahteen otteeseen käsityö- ja perheaiheista ja edesmenneelle KG-lehdelle terveyteen ja painonhallintaan liittyvistä aiheista. Ihan samankaltaista naputtelua on tietysti ollut myös kolumnointi. Niitä hommia olen samaan aikaan tämän blogin kanssa tehnyt ainakin Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin, Osaava Kodinrakentaja-lehteen, Hämeen Sanomiin, kertaluonteisesti Alkolle ja edelleen jatkuen Mielenterveyden keskusliiton Tunne & Mieli -sivustolle ja Sininauhan Toivo-lehteen. Kivoja hommia kaikki!

Minulla on ollut pitkään myös pari omaa sivublogiprojektia, kuten liikuntaan ja ruokaan painottunut Treenifiilis ja todellinen hyvän mielen hanke So I Bought a Lipstick -huulipunablogi. Kumpikin on tällä hetkellä ajanpuutteen vuoksi katkolla, mutta aina välillä mielin kummankin äärelle. Katsotaan, ovatko hyllyllä pysyvästi, vai vieläkö joskus niidenkin aktivointiin olisi aikaa.

Mitäpä sitä muuta voi todeta, kuin että tykkään jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla.

Välillä blogi kärsii pahasti kirjan kirjoittamisesta, kolumnoinnista ja puhetilaisuuksista, koska pistän tietysti isoimmat paukut näihin työhankkeisiin. Samalla tämä palsta on kuitenkin mitä rakkain harrastus, enkä osaa enkä haluakaan lopettaa. Itse asiassa suunnittelen pieniä uudistuksia ensi vuodelle. Aika ajoin on kiva muuttaa ulkoasua ja parannella luettavuutta. Laittakaa siis ihmeellä kommenttia, jos jokin kaipaa mielestänne parannusta. Ja aina saa ehdotella aiheitakin, tietty.

Olen miettinyt vuosien varrella useampaan otteeseen Kokovartalofiiliksen sometarjontaa. Olisiko oma Facebook-sivu ja IG-profiili hyväksi vai ei, mitä tuumitte? Olisiko niiden kautta helpompi löytää uudet tekstit luettaviksi? Nyt olen vain jakanut merkinnän jommassa kummassa tai toisinaan kummassakin henkilökohtaisessa profiilissani. Jos tekstit olisivat keskitetysti jossakin omalla sivustollaan, olisi tietysti helpompaa hallita kommentointia ja vastailla kysymyksiin. Samalla se ehkä vaatisi aktiivisempaa someläsnäoloa kuin haluaisin. No jaa. En ole vielä päässyt tässä tätä pidemmälle. En välttämättä pääsekään, mutta eipä haittaa sekään.

Pitkästä virsi kaunis! Suurkiitos kaikille tähän mennessä matkassa mukana kulkeneille! Olette mielessäni enemmän kuin varmasti ajattelettekaan!

Tässä sunnuntain ratoksi kunnon setti kantria!

Mainokset

Vesijuoksu, sinä rakas vihollinen!

Olen tänä keväänä ja kesänä vesijuossut melkoisesti. Neljä kuukautta, joka toinen päivä. Se on selän pääasiallinen kuntoutusmuoto, ja niitä harvoja asioita joita saan tehdä, eikä siitä voi tinkiä. Joka toinen päivä mennään puoli tuntia, vaikka mikä olisi.

Vihasin vesijuoksua ennen. Ehkä siksi, että kuntoutin edellisen selkävamman  kolme vuotta sitten samalla menetelmällä. Tuli niin sanoakseni mitta täyteen. Kuppi nurin. Riittävät näytöt. Mitä näitä nyt on.

Nyt on toisin. Rakastan vesijuoksua. Se on meditatiivista ja mukavaa hommaa, jonka jälkeen kipu on tiessään ja mielikin sees. Olen rakentanut ympärilleni systeemin, jonka avulla päässä riittää pito tämän lajin äärellä. Siihen kuuluvat vaihtelevat puitteet ja hyvä joukkue. Ensiarvoisen tärkeitä elementtejä molemmat.

Puitteet käyvät hiton tylsiksi, jos mennään vaan samaa kapeaa kaakelikäytävää aina samojen mummujen vanavedessä. Ei kiitos. Etsiydyn eri halleihin ja eri rantoihin, niin homma pysyy kivempana. Olenkin tänä keväänä juossut sisäoloissa Hämeenlinnan hallin lisäksi Kalliossa, Töölössä ja Tikkurilassa. Puoliksi sisä- ja ulkotiloissa stadikalla ja järvioloissa Lahdessa, sekä kolmella eri rantsulla täällä Hämeenlinnassa. Tämän kesän aikana meinaan laajentaa valikoimaa myös toiselle lahtelaiselle rannalle, Turkuun ja hyvässä lykyssä Mikkeliinkin. Muillekin vesille, sisä- sekä ulko-, tarjoan ilman muuta sijan listauksessa, jos tilaisuus vain suodaan. Olen vesijuoksuturisti.

Nyt olen siirtynyt kokonaan ulkopuitteisiin, koska se on ihanaa ja ilmaistakin. Tänään ylitin jonkun rajan, kun viittasin kintaalla epäsuosiollisille sääoloille, ja painelin järveen vaikka lämpöä oli hyiset +13 astetta. Vesi tuntui lämpimältä (se on täällä nyt noin 21-asteista, joten ei vain tuntunut vaan olikin!) ja jälkikäteen oli riemukas ja hyvä olo. Mitä sitten, jos sää on harmaa? Seuraavaksi tahdon juosta sateessa (näyttää siltä, että tilaisuus tarjoutuu jo ylihuomenna…)

Joukkue tarkoittaa niitä ihania tyyppejä, jotka juoksevat kanssani. Joskus kaksin, joskus kolmin, mutta sitkeydellä ja hienosti. Ja jos eivät juokse, niin uivat vierellä. Rakkaudentöitä, ja olen niistä hyvin kiitollinen joka kerta. Juttuseuran ohella toimeen kuuluu kuikkien ja muiden sukeltajien hätyyttely, sekä puolestani suoritettavat ”osuuko pohjaan jo?” -pistokokeet. Olen vähän neuroottinen luonnonvesissä. Aika paljon, kun nyt suoraan puhutaan. Mutta parannus on 100 % viime vuoteen, jolloin en alkukesästä olisi voinut kuvitellakaan meneväni vyön kanssa järveen. Siitä se ajatus kumminkin lähti. Toisen kuntoutujan reippaalla painostuksella.

Juoksuttajarotaatio on tärkeä, koska kukaan ei kyllä jaksa tehdä tätä joka toinen päivä, jos ei ole pakko. Uutterina, urheina ja kaikin puolin mitä mainiompina juoksuttajinani ovat kuluneiden kuukausien aikana toimineet ainakin Suvi, Tiina, Tytti, Mirkkuli, Iiris, Nina, Meisseli, Laama, Bambi, Marikki, Terhi, Ilona ja Tuuli. Kiitos jokaikiselle! Arvostan erinomaisen paljon, ja tervetuloa uudelleen!

Olen päättänyt madaltaa juoksuttajakynnystä hommaamalla tänne kotiin yhden ylimääräisen vesijuoksuvyön järvituristeille. Luulen, että mussa on elokuulla suomut.

Takaisin arkeen

Alan vähitellen olla taas kiinni arjessa Finnish Dance Masters-viikonlopun jäljiltä. Ja syytä onkin, koska töitä on aika reippaasti. Pikkuisen sitä on aina pää pyörällään alkuviikon noiden tapahtumien päätteeksi. Kun on kolme päivää ollut keskellä musiikkia, tanssia, naurua ja säpinää, ja vähän jännittänytkin kaiken sujumista ja juontoja, niin satasesta takaisin viiteenkymppiin hidastaminen vie pari päivää.

Tänä vuonna mukana oli jonkinlainen erityinen jännitysmomentti, kun tämä sairauslomahomma on ajanut pään ja vartalon aika alhaisille tehoille. Sitten yhtäkkiä pitää muistaa ja tietää ja osata vaikka mitä. Huh. Luulen, että aika hyvin siitä kuitenkin selvisin. Ei ainakaan isompia moitteita ole korviin kantautunut. Hauskaa oli koko sakilla.

Tämänkertainen tapahtuma oli siksikin erityinen ja erilainen, etten päässyt itse tanssimaan. Olinkin superkiitollinen siitä, että sain olla juontohommissa, mukana ja meiningeissä. Illan ehtiessä oli yhä vaikeampaa kuunnella musiikkia paikallaan pysytellen. Voi kun vielä joskus onnistuisi se tanssiminenkin!

Lauantai-iltana oli vuorossa perinteinen teemajuhla. Tällä kertaa mentiin full moon partyn hengessä. Naamiaiset saattavat olla erittäinkin kiusaannuttava kokemus, enkä ole oikein koskaan päässyt niihin kiinni kunnolla, mutta näissä kekkereissä homma viedään aina niin överiksi, että on vain ihan järjettömän hauskaa. Porukka oli hakenut vaatteita vaivan ja ajatuksen kanssa teatterien vuokraamoista ja mistä kaikkialta, panostanut hillittömiin piilolinsseihin ja kaikkeen sellaiseen, ja jälki oli sen näköistä. Ihan huippua!

 

 

 

 

 

 

 

Tietysti kaikki kisasuorituksetkin olivat mielettömän hienoja. Olen juontanut näitä kisoja nyt kai kohta kuusi vuotta, ja tuntuu ihanalta nähdä vuosi toisensa perään, miten tanssijat kasvavat ja kehittyvät, saavat itseluottamusta ja loistavat lattialla. Meinaa aina puskea palaa kurkkuun siinä spiikkaillessa, ja ainakin kerran olen puhjennut pieneen poruunkin.

Kisasuorituksista en voinut ottaa kuvia, koska juonsin. Tässä mennään Thrilleriä iltajuhlassa.

 

Olin kisapaikalla torstai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan, ja nyt se vähän tuntuu tuolla ruodossa. Tai paljon. Olin jalkeilla enemmän kuin koko kolmen viimeisen kuukauden aikana yhteensä, ja veronsahan se vaatii. Nyt pitää ottaa sohvaa taas aika rauhaksiin. Pitää oikein muistuttaa mieleen, että en ole läheskään kunnossa vielä, vaikka miten koittaisin unohtaa koko surkean rangan.

Himo liikkumaan on jättimäinen. Melkein sietämätön jo. Kropassa on tosi tukkoinen olo, kun pitää vain muhnuttaa paikallaan. Vesijuoksu ei riitä millään, mutta siihen on tyytyminen. Niinpä altaaseen tänäänkin. On se jotain kuitenkin, vaikkei ihan reggaetontunti.

Aina väärän ikäinen?

Eilen fyssarin aulassa mietin, että tulen elämässäni toistuvasti paikkoihin jotenkin väärän ikäisenä. Tämä on vähän jo jonkinlainen kaava.

Syöpäni kanssa osuin hankalaan saumaan. Ensin hoettiin, ettei tällaista keski-ikäisten naisten sairautta nyt lukioikäiselle tule, ja että flunssaa se vain on ja älä nyt tuollaisia mieti, kunhan testataan varmuudeksi. Sitten todettiin, että kas kappas vain, syöpähän se todella onkin ja jopas nyt jotakin, ja ei kun leikkaukseen ja jodihoitoon. 17-vuotiaasta piti sitten päättää, pistetäänkö lasten vai aikuisten puolelle. Toisella olisin rajusti vanhempi ja toisella kevyesti nuorin. Pyysin päästä aikuisiin. Pienten potilaiden katselu tuntui ylivoimaiselta ajatukselta.

Siellä sitten olin, mummujen joukossa. Kutsuivat tytönheitukaksi ja kritisoivat vieraiden määrää. Tuumivat, että olen varmaankin tupakoinut syövän itselleni. Siis kilpirauhassyövän. Silti luulen, että lasten puolella olisi ollut pahempi.

Äidiksikin tulin vähän liian varhain. Osastolla oli vain kourallinen meitä pikkuisen päälle parikymppisiä.  Neuvolassa puhuttiin kuin teinille konsanaan. ”Nyt on kuule aika ajatella muita kuin itseään.” Ai jaa!

Tämän viimeisimmän seikkailun aikaan homma toistuu taas. Lääkäri tuumi ensimmäisellä tapaamisella, että ”Sinun iässäsi selkä on vahva ja hyväkuntoinen.” Luki sitten kuvat, veti henkeä ja jatkoi: ”Paitsi sinulla. Sinulla on tosi huono.” Kiitos.

Ja nyt, fyssarilla, mummot katselevat karsaasti. Vaativat tuolia altani, koska ovat niin selästään kipeitä. Vaikka muuallakin on tilaa. Ja vaikka minäkin olen melkoisen kipeä. Liian nuori valittamaan.

Mietin eilen sitäkin, miksi mikään ei ikinä tapahdu silloin, kun kaikki muut olosuhteet olisivat otollisimmat. Aina rytisee silloin, kun pakka on jo muutenkin melkoisen levällään. Kuten nytkin. Olen pahimmin sökönä juuri silloin, kun remontti on hurjimmillaan. Keittiötä revitään riekaleiksi, sisällä on koko ajan helvetin kylmä, eikä vessassa ja eteisessä ole valoja. No, sellaista tämä on. Välillä aika absurdia tahkoamista.

Kiitos kirkasvalon ja sähköiskujen, nyt enemmän naurattaa kuin itkettää.

Viikonlopun tanssi(ttomat)kemutkin täpinöittävät jo täysillä. Merkittävä määrä latteita  ”Tunnelma sähköistyy” -tyyppisiä huudahduksia pyrkii jo kielen päältä ilmoille.

Tänään satsaan tulevan viikonlopun varjolla todella turhamaiseen höpöön. Käyn laitattamassa räpsyripset. Kyllä välillä täytyy. Tässä iässä.

Lisää virtaa, vaikka väkisin!

Sallikaa minun esitellä uusi paras ystäväni:

Hän on TENS, kokonimeltään Transcutaneous electrical nerve stimulation –laite, ja rakastan häntä jo nyt. Otin tänään merkittävän askelen eteenpäin matkallani bionic womaniksi.

Uusi ystäväni ajaa sähkövirtaa selkääni. Sillä härkitään kipusignaalien kulkua. Mikä nirvana koittikaan, kun meidät tänään ensikertaa kytkettiin yhteen!

Mikä siisteintä, sain laitteen kotiin. Kun fyssari kysyi aionko käyttää sitä, minä kysyin takas saanko kytkeä itseni siihen ympärivuorokautisesti. Sen verran ihanaa oli päästä kivuista hetkeksi.

Ei kuulemma kannata soittaa sähköä rankaan ihan kokopäivätoimisesti, mutta paljon sitä saa käyttää. Suites me fine. Olen erittäin paljon mieluummin sähkö- kuin lääkeriippuvainen, joten suhteemme tulee olemaan tiivis.

Laitetta voi käyttää myös arkiaskareissa ja liikkellä (ja meinaankin juontaa viikonlopun tanssitapahtuman surisevin selin), mutta koehoito annettiin pötköllään lavetilla. Se olikin tosi hyvä, sillä pää piilossa hierontapöydän aukossa oli paljon parempi pidätellä naurua fyssarin kehottaessa etsiytymään Selkäliiton sivuille kohtaan selkä, seksuaalisuus ja seksi. Niinpä niin. Liukulakanat, sähköiskulaite ja selkävammaliiton seksisuositukset. Oi oi.

Fyssarini on ihan mahtava! Ja tämä laite on ihan mahtava! Selkäni ei todellakaan ole ihan mahtava, mutta kostan kaiken sähköllä!

BZZZZZZZZZZZZZ

Säntäilyä ja makuuduuni

Onpas ruuhkainen mutta kiva viikko alulla. Isoimpana ruuhkauttajana tietysti vuosittainen superponnistus, eli tanssikisaviikonloppu. Tällä kertaa tanssitaan Finnish Dance Masters Hattulan Petäyksessä.

Meikähän ei saa tanssia oikein askeltakaan tämän rankapolon kanssa (tuleekin olemaan melkoinen koetinkivi pysytellä poissa lattialta), mutta onneksi on muuta puuhaa. Juontelen taas tapahtuman, ja aina siinä sitä kaikkea muutakin järkkäsäätöä riittää ihan kotitarpeiksi. Saa olla täysillä mukana.

Tulee ihan huippu viikonloppu! Loistavia ulkomaanvieraita ja tietty kaikki parhaat tyypit kotimaastakin. Petäys on myös paikkana nyt ihan loisto. Laittoivat sen älyttömän kivaan kuntoon tässä ihan hiljan. Alkais vaan jo!

Onneksi tuolla kisaviikonlopulla ei tartte juuri istua. Se ei nimittäin onnistu vieläkään. On vähän sairaan ärsyttävää tehdä kaikki duunit maaten tai seisten, mutta ainakin olen päässyt jo vähän liikkeelle. Sain pykälää haastavampia kotitreenejäkin ohjelmaan – hoo! Nyt ihan jo välillä meinaa vähän hengästyäkin. Tai no, ei ihan. Mutta jo melkein. On sekin jo jotain.

Fyssarikäynnit pirstovat viikkoja kurjasti. Tiedän, että odotin niitä kuin sitä nousevaa taivaankappaletta, mutta silti. Siellä on ihanaa käydä, ja joka kerta on pikkuhilaus kohti täydenpää kuntoutumista, mutta on se vähän ärsyttävää yrittää sommitella niitä töiden väliin. Tavallaan mun pitäisikin olla vielä osittaisella sairiksella, mutta en ole. En jaksa, eikä riitä rahat. Jos jotain vihaan, niin paperisulkeisia jonkun avustusrahan perässä. Selvityksiä ja liitteitä ja kaikkea sitä mälsää. Ohitan sellaiset mieluummin aloittelemalla työskentelyn. Onhan tässä jo oltukin. Teen sitten sen verran, kuin makuuasennossa pystyy. Ja paljon muuten pystyykin!

Loppuviikosta, just ennen kisahumppien alkua, on vielä kaikkea kivaa tiedossa. Saimme viime viikolla varmistuksen siitä, että yksi kaavailemamme ohjelma menee tuotantoon. Jee! Sen yksityiskohtia pitää mennä kuulemaan kanavan juttusille. Kivaa ja jännää! Yksi ihan tuore telkkupuolen juttukin vähän kuplii pinnan alla. Hii, katsellaan.

Ja vielähän tässä on monta päivää kirjoittamista ja lukemista ja kirjoittamista ja lukemista. Työn alla lehtipuolella ainakin ensi vuoden blogauskuvioita, joulujuttujen kirjoittelua, elämäntaparemonttitarinaa, konkreettisempiakin remonttimietteitä, vanhemmuus- ja lapsettomuuspohdintaa ja saippuasulkeiset.

Niin ja silataan sitä Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjaakin vielä. Onpahan opettavaista käydä läpi toisten tekstejä! Ihaninta on päästä pohtimaan elämää eri ihmisten vinkkeleistä, ja miten uudella tavalla sitä tajuaa omiakin tekstejään editoimalla toisten. Huippua!

Kylläpä maistuu taas hyvälle. Just tällä hetkellä pikakahvin ja Soya light-juoman risteytykselle. Suosittelen.

(Ja sen pitää just olla tota light-versiota, vaikka kaikilla muilla elämänalueilla olenkin ihan täyden kaman naisia. Se täysversio soijamaidostahan on ihan kaameaa.)

Voulez-vous Chi Kung avec moi (ce soir)?

Nonni, tähän on tultu. Meikäläisen liikuntatottumukset menevät uusiksi ihan rytinällä. Turha haaveilla vielä kuukausiin mistään, mikä sisältää lainkaan tärinää, pomppuja tai isompia taivutuksia. Nitkuttelen kuuliaisesti noita fyssarin urpoiluliikkeitä ja juoksen mummujen kanssa altaassa, mutta sen lisäksi on pakko laajentaa lajikirjoa edes vähäsen. Muuten räjähtää tuo kupoli.

Eilen kävin lasten aikidoseuralla Chi Kung –treeneissä. Pelotti ihan järjettömästi, mutta oli lopulta ihan mahtavaa.

Tästä vähän tunnelmapalaa lajista.

 

 

 

Kovin on harmonista meininkiä. Ja sanomattakin on selvää, että meikä on vähintään yhtä kuuma tuollaisessa pyjamassa (etteikö se muka olisi liikunnassa tärkeintä?). Sellaisen hankinkin jo heti ensi kerralle. Ja tuulikoneen lepattamaan sitä.

Pääsimme onneksi vasta noihin alkupään tiikerihommiin. Ei siis tarvinnut loikkia eikä venkuloida. Parasta liikkeissä olikin just se, että selkä pidettiin koko ajan tosi suorana levynä. Vaikka osa liikkeistä oli aika laajoja, niin hyvä tuki pysyi päällä koko ajan.

Sain oikein kehujakin. Ohjaaja kysyi, olenko todella ensi kertaa asialla. Johtui varmaankin siitä, että keskityin koontiin ja täsmällisiin liikkeisiin niin että melkein sielu pasahti. En suin surminkaan suostu nimittäin ottamaan nyt takapakkia toipumisessa, kun alan kyetä kävelemäänkin jo vähän ihmismäisempiä matkoja.

Alas taivuttelut jätän muille ihan suosiolla vielä pitkäksi aikaa, mutta teki ihan älyttömän hyvää olla jumppasalissa (no se oli kyllä dojo) ja ihmisten parissa tekemässä ihan vähänkin liikuntaa lähenevää hommaa.

Jälkikäteen pelkäsi välilevyn kostoa, mutta olo selässä oli lämmin ja tukeva. Jee!

 

 

Toisaalta, sitten kun alkaa mennä tällaiseksi, niin meitsin saattaa olla aika lähteä takas sohvalle.