Sohvan salaisuus

Tänään heti aamusta kovan luokan sohvatunnustuksia tarjolla. Pliiiis sanokaa, että teilläkin on tällaista!

Mainokset

Työ, se on ihmisen hommaa.

Ainahan sitä välillä siitä haaveilee, ettei olisi mitään tekemistä. Että olisi sohva ja kirja (ja suklaata, mutta kuiskaan tämän viimeaikaisten havaintojeni jäljiltä). Että muiden arki rullailisi menemään vanhoilla raiteilla, mutta omasta voisi hypätä hetkeksi sivupolulle löllimään.

Mielikuvassa lomalla ei tarvitse tietysti edes tiskata tai imuroida. Kaikki tehdään valmiiksi. Todennäköisesti haavekuvaan kuuluu täysi vapautus myös kaikista sosiaalisista velvoitteista. Kuvassa on ihanaa. Rentoa ja kivaa. Sitä mainosten ällöttävää aikaa itselle.

Paskat. Ihan kamalaahan tuo on. Olen nyt kokeillut sitä. Kuukausi kului tässä sairiksella sohvalla. Oli kirjakin (juu, ja sitä suklaata). Siivota en voinut, ystäviä en päässyt tapaamaan, kaikki tehtiin puolesta.

Olisi luullut olevan ihanaa. Olin vähän pettynyt, kun en osannutkaan nauttia tilanteesta. Olikin kamalaa. Ensi kerran kun haaveilen ääneen mitääntekemättömyydestä, voitte potkaista polveen.

Olin eilen töissä ekaa kertaa loman jälkeen. Todellakin. Työskentelin suorastaan useamman tunnin kerrallaan. Haastattelin ja kirjoitin. Ja askartelin. Kaikkia normaalityypin normaalijuttuja. Kommunikoin, sovin juttuja, laskutinkin. Taivaallista!

Olin keikalta tullessani melkein hybriksessä. Unohdin koko selkärankani ja sen rajoitteet. Muistutti se sitten loukkaantuneena olemassaolostaan, ja himmasin vähän, mutta silti. Tuntui taas ihmismäiseltä.

Nyt saatan kuulostaa totaaliselta työnarkilta (ja aika-ajoin sellaisia viitteitä onkin ilmassa) mutta niin se vain menee, että minä rakastan työtäni. Se on iso peruspalikka minua. Iso tyydytyksen ja mielihyvän lähde. Aika onnekasta, oikeastaan. Tosi onnekasta.

Muistin taas eilen, miten surkea kotiäiti olin. Turhautunut ja onneton. Väsynyt ja vittumainen tyyppi. Meni vuosia ennen kuin keräsin sen verran rankaa ja kokemusta, että tajusin että on ihan ok olla sellainenkin äiti. Että jotkut vain ovat. Että on ihan ok olla pitämättä kotona olemisesta pitkään. Olla sellainen, joka hirmuisesti tykkää työstään ja aikuisista ja aikuisten juttujen kuuntelemisesta, ja joka oikeastaan alkoi nauttia äitiydestään ihan täysillä vasta sitten, kun pääsi kotoa pois.

Ja, ettei tule epäselvyyksiä, nauttii äitiydestä nyt erittäin, erittäin paljon.

Äidit tavataan vaan laittaa yhteen nippuun. Törmään usein siihen ennakkokäsitykseen, että koska minulla on lapsia, he täyttävät elämäni kokonaan ja totaalisesti. Näin ei ole ikinä ollut. Minun oli pakko päästä takaisin yliopistolle muutamana päivänä viikossa jo muutaman kuukauden jälkeen esikoiseni syntymästä. Kuopuksen kanssa taisin tehdä todelliset enkat töihin paluussa – olin hänen syntymäänsä seuraavana päivänä viereisessä huoneessa haastattelemassa. (Se ei ollut ihan tarkoitus. Haastateltava vaan synnytti eri aikaan kuin olimme sopineet. Terkkuja vaan sinne! Tuli myös vähän tyrmistyneitä katseita kätilöiltä.)

Kun sitten kersojen ollessa pari-kolme -vuotiaita muutimme Hämeenlinnaan, jouduimme hoitopaikkashown keskelle. Lapsille ei ollut paikkaa päiväkodissa. Olin juuri kertonut kaikille tilaajilleni, että palaan töihin täysillä, ja otan juttuja vastaan massiivisella volyymillä. Ja sitten kersat jäivätkin kotiin. Kahden kuukauden kuluttua olin niin loppu ja raivona, että soitin päiväkodinjohtajalle puhelun. Totesin, että jos en saa näitä täältä pois, tulen hulluksi. Paikka järjestyi seuraavalle viikolle, ja arkemme palasi normaaliin. Jopa minä palasin suunnilleen normaaliin, uskoisin.

Kehno toleranssi, tiedetään.

(Lapsilla on oma käsityksensä kotiäitiydestä. Pullat ja tuoksut ja ne. Vielä joitakin vuosia sitten molemmat nurkuivat miksen voisi olla heille kotiäiti. Tuumin, että emme ehkä olisi kukaan elossa jos niin olisi. En vitsaillut. Lopettivat.)

Koska tämä on minun blogini, en jaksa kauheasti nyt laajentaa siihen, miten toki on tosi hyvä ja ainakin ehdottoman ok pitää pitkät äitiyslomat jne. Kaikkihan tuon tietävät, että kukin tekee tavallaan. Äitiyhteisö on myös kova tuomitsemaan toisiaan, enkä jaksa lähteä siihen ralliin. Pointtina oli lähinnä pohdiskella sitä, ettei minusta taida olla oikein kotihenkilöksi. Tulee tylsyys. Päässä kissahtaa.

Nyt on melkoinen duuni-into päällä, ja kivaa tehtävääkin. Tämän kuun sisällä pitäisi ratketa vihdoin myös erään kivan telkkutyön kohtalo. Peukut pystyyn!

Seuraavan kerran, kun rivien välistä alkaa tihkua stressinurinaa, voitte linkata minut kommenteissanne tähän tekstiin.

Todisteeksi siitä, että lyhemmissä erissä olen lomailija oikein mielellänikin, laitan tähän haavekuvan ensikesän reissusta.