Offline-viikonloppu on rakkain luksukseni

Aloitin 1,5 kk sitten uuden tavan, joka on osoittautunut melkoiseksi ihanuudeksi – pelastukseksi suorastaan. Päätin nimittäin pyhittää viikonloput offlinelle, eli olla irti somesta ja muusta nettisuhaamisesta perjantai-illasta (tai mihin aikaan perjantaina työt lopetankin) maanantain aamuun asti.

Ei ollut helppoa laskeutua tällaiseen rytmiin. Kesti itse asiassa melkein kolme kuukautta, että onnistuin saamaan siitä oikean tavan ja olemaan kokonaiset viikonloput rauhassa poissa linjoilta. Suunnittelin ja yritin, mutta koukku olla läsnä kaikille, kaikkialla, kaiken aikaa oli kova.

Nyt homma sujuu jo mallikkaasti. Alan jo torstaina fiilistellä, että kohta on taas tauon paikka. Ja koska saan yrittäjänä itse määritellä työaikani, olen lisännyt pientä lisäluksusta jo valmiiksi autuaaseen tapaan. Nykyisin pyrin lopettamaan työt perjantaina mahdollisimman ajoissa, ja jos sattuu oikein hyvin, saan pidettyä koko perjantain vapaana. Niin ei voi missään tapauksessa tehdä joka viikko, jos haluan ruokaa pöytään (ja haluan), mutta yllättävän usein voi.

Oikein hyrisen tyytyväisyyttäni saadessani laittaa laitteet pois ja aloitettua offline-jakson. Se on merkillinen, välitön rauhan tunne. En ole tavattavissa. Palataan asiaan maanantaina. Ja yhtäkkiä käytössä on on valtava määrä tunteja ihan mihin vain!

Voin lueskella viikolla kertyneet lehdet alusta loppuun asti nautiskellen.

Voin uppoutua kirjaan seuraavaksi kahdeksi tunniksi.

Voin lähteä uimahallille vesijuoksemaan tai vaikka salille.

Voin tehdä pitkän kävelyn järven rannassa tai Aulangon metsässä.

Voin istuttaa loppumattoman määrän viljelyksiä (täällä on Pieni kauhukauppa -tunnelma jo ihan täpöllään).

Voin lähteä kirjastoon haahuilemaan tai (jos kukkaro suo) elää reunalla ja suunnata Kodin Terraan metsästämään vielä uutta istutettavaa (ja aina löytyy, and then some).

anemone.jpg
Ja tänä viikonloppuna pestään näemmä myös ikkunat!

On hassua, miten olikin päässyt unohtumaan, miten ihanaa on tehdä näitä juttuja kaikessa rauhassa, ilman aivosärinöitä. Olisi pystynyt noihin ennenkin tätä havahtumistani, mutta ei vain tullut tehdyksi. Melkoisen usein aika humahti skrollaillessa ja peukutellessa viikonloppuisin niin, että ohhoh, sehän onkin taas sunnuntai-ilta!

Some-kohtuuden pitäminen on minulle hankalaa, koska nautin kovasti myös yhteisestä jakamisesta ja höpöttelystä. Siksi tämä järjestely on ihan nappi. Mitään ihan ihmeellistä ei viikonlopun aikana ehdi linjoilla tapahtua, ja maanantaina on kiva kurkata jengin kuulumiset.

dahlia.jpg

Olen sorvannut omia sääntöjäni niin, että on ok lukea nettilehteä tai tarkistaa Googlesta miten tämä tai tuo kasvi pitikään istuttaa, jos on ns. tilanne päällä. Pyrin kuitenkin välttämään tietokoneen avaamista kokonaan, ja someille ja kaikenlaisille kommenttiraidoille on tiukka nollatoleranssi. Sen pitäminen on helppoa, kun siirtää pikakuvakkeet joko kokonaan pois kännykän näytöltä tai pois ensimmäiseltä näkymältä.

Tästä tavasta en laske irti, nyt kun olen sen makuun päässyt. Olen alkuviikosta nykyisin ihan eri tavalla levännyt ja palautunut tyyppi.

Suosittelen!

Mainokset

Lapsen oikeudesta linssittömiin hetkiin – somevanhemmuuden kysymyksiä

Kävin luisteluvuorolla jäähallissa. Törmäsin uuteen onnettomuustyyppiin: lapsiaan maanisesti videoivat vanhemmat ovat luistimillaan tosi huteria, eivätkä näe ympärilleen.

Tuli vähän surumieli. Mietin, että oli tarkoitus kai viettää yhteistä viikonlopun liikuntahetkeä. Sitten mentiin taas linssin taakse karkuun. Onko niin, ettei liikuntahetki olisi tarpeeksi todellisesti tapahtunut, jos jälkiä ei jäisikään?

Harjoitteluviikkoni Snäpissä ovat herättäneet aika paljon mietteitä siitä, miten ja mitä meidän ikäisemme kuvaavat ja somettelevat ylipäätään. Mennään ajatusleikin kautta. Olet aikuinen, sinä, ihan normaali sinäsi. Kuvittele nyt, että sinun kanssasi on koko ajan ihminen, jolla on sinuun kaikki valta, ja jonka tahtoa olet tottunut kyseenalaistamatta kuuntelemaan. Jota haluat miellyttää. Oleteteaan nyt, että hän tykkää aika tavalla somettaa. Sinun juttujasi.

Kun olet autossa, köytettynä takapenkkiin, voit vain katsella, miten tämä ihminen toisella kädellä rattia pidellen osoittaa naamaansa puhelimella ja juontaa matkaa. Pelottaisiko? Sietäisi ainakin.

Kun käytte uimahallissa tai kylpylässä, tämä hahmo sojottaa puhelintaan sinun uikkarivartalosasi päin joka käänteessä. Kun uit. Kun kääriydyt pyyhkeeseen. Kun olet vähän väsynyt kaikesta puljaamisesta ja kiukuttaa.

Kun olet sairaana, PMS-oireinen tai juuri herännyt, tämä hahmo on siinä taas kameran kanssa. Kyselee ehkä juttuja, tai vain kommentoi sinun söpöyttäsi. Miten ihanasti kulmakarvasi menevät, kun suutut. Tai miten paljon hän sinua rakastaakaan. Mussunpussukkaa.

Kun nukut, hän filmaa suoratoistoa kanavilleen. Koska olet niin söpö siinä kuolatessasi vähän. Miltä aamulla tuntuisi herätä siihen, että pätkällä on kymmeniä peukkuja ja kommentteja sinusta?

Luulen, että jokaisen aikuisen kohdalla tämä olisi kuolettavan epämiellyttävää omalle kohdalle osuessa. Tällaiselle moni kuitenkin altistaa lapsensa ihan surutta. Koska some on hei tätä päivää! Koska jakaminen on välittämistä. Ai kenestä?

Jostain syystä etenkin Snäppi näyttää hämäävän käyttäjiään. Koska pätkät poistuvat vuorokaudessa, on kynnys kuvata tosi matala. Kuitenkin ihan tavalliset säännöt pätevät sielläkin. Vaikka se, ettei uimahalleissa ja kylpylöissä edes saa kuvata. Isompi mutta minusta ehdottomasti on lapsen yksityisyyden suojelussa. Olisin täysin raivoissani, jos joku kuvaisi minua uikkareissani yhteisellä hetkellä paljon lupia kyselemättä. Ja niin, lapselta luvan kysyminen on yhtä tyhjän kanssa. Tietysti se pitää kysyä, mutta ei sillä oikeasti ole paljoakaan käytännön arvoa. Pieni lapsi, melkein kuka muu vain paitsi ponteva teini omanarvontuntonsa huipussa, sanoo aina kyllä, koska haluaa miellyttää vanhempaansa. On oikeasti vanhemman juttu osata rajata, mitä kuvataan.

Haastattelin erästä fiksua tyyppiä hiljattain lehtijuttuun, joka ilmestyy tämän kuun lopussa. Tyyppi totesi, että meillä kasvaa nyt kokonainen sukupolvi, jonka koko elämä on potentiaalisesti julkinen. Osan synnytyskin on jo kuvattu ja levitetty. Ja siitä lähtien jokainen käänne. Kotivideot ovat muuttuneet elokuviksi, joita ison joukon on mahdollista katsella kotisohviltaan.

Jos lapsen kuvaamista miettiessä asettaa itsensä lapsen asemaan, saattaa paremmin tulla tolkkua. Haluaisitko itse tulla kuvatuksi rakkaudenkipeänä syliin pyrkimässä? Itkemässä surujasi? Kuumeisena kiilusilmänä tai nakkena matkalla suihkuun? Vaikka olisit miten hiton söpö niitä tehdessäsi?

Kuvaamisessa on monta hankalaa puolta. Syntyy ihan oikeita vaaratilanteita, kuvaaja itse missaa hetken hienoudet, kuvattava joutuu kiusaannuttavaan parrasvaloon, aito kohtaaminen muuttuu linssin läpi katseluksi. Yksityisen kokemus katoaa kokonaan.

Ajattelen, että lapsella on oltava oikeus leikkiä, touhuilla, jutella, nukkua, sairastaa ja kaikkea muutakin ilman, että hän on jatkuvan ulkopuolisen katseen alla kuvauksen kohteena. Ja se on aikuisten homma huolehtia siitä oikeudesta. Sama oikeus on myös aikuisella, vaikka yllättävän harva tuntuu siitä välittävän omalla kohdallaan. Suosittelen ainakin kuuriluontoisena kokeiluna rajua henkilökohtaisten hetkien jakamisen rajoitusta. Niiden hetkien elämistä ilman linssejä.

 

Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

Jäi vielä jatkoajatus pyörimään kuulassa tuon eilisen somekeuhkoamisen jälkeen. Rautalintu auttoi jalostamaan sitä muutaman muiston muotoon.

Tapahtui lapseni päiväkoti-iässä, joskus siis jo kymmenkunta vuotta sitten. Siellä ne häärivät jonkin kevätjuhlaesityksen tiimellyksessä sinisissä ja punaisissa sukkahousuissaan. Kun lapset olivat esittäneet oman osansa (siis jonkun mahtavan pyörähdyksen keijuhameessa tai kärpässieninä, jonka viihdearvoa suunnattomasti suurensi söpöys), säntäsivät he – omani mukaan lukien – vanhempiensa luokse vaatimuksenaan nähdä, millainen kuva tuli. Ohjelma pysähtyi hetkeksi, kunnes taaperot malttoivat palata pyyhkäisyjensä ja napautustensa jälkeen takaisin estradille.

Omassa lapsuudessani olisi odoteltu ensin se kuukausi, että olisi nähty riittävästi filmin arvoista kuvattavaa ja saatu rulla täyteen. Sitten olisi kiikutettu se rulla kehitettäväksi ja ensi viikolla saataisiin kuvat. Eri hommat nyt!

Mietin, miten tässä kaikessa näkyy tuo kiihkeä rytmi ja aikajänteen ihmeellinen kiivastuminen. Sen kanssa minusta olisi syytä olla vähän varuillaan. Ei voi olla oikein hyväksi lapselle, että kärsivällisyys ei riitä edes juhlan loppuun asti julimiseen, ennen kuvan näkemistä. En pidä ihan hyvänä sitä, että lapsi on jo nelivuotiaana niin tietoinen siitä, että hänet on kuvattu ja pohtii sitten, miltä siinä kuvassa näyttää. On ihan ok nauttia omasta itsestään ja ihailla kuvaansakin, mutta kyllä te varmaan saatte ajatuksesta kiinni.

Tällaisia juttuja me aikuiset omilla puhillamme jälkipolvelle koko ajan opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta.

Toinen esimerkki osui kai alakoulun ekoille luokille. Lapsi oli piirtänyt kuvan perheestämme. Siinä me olimme, ihanan hymyileväisinä pallopäinä pystytukkinemme. Me kaikki neljä – ja sitten läppäri kädessäni. Niin, lapsi oli piirtänyt kuvaan vain kaiken olennaisimman. Kellään muulla ei ollut mitään käsissään. Menin niin syvälle itseeni, että meinasi tulla persnahka vastaan.

Miksi sitten näitä muistelen? No, tuo eilinen pohdiskelu pisti miettimään, miten meidän sukupolvemme sekoileminen selfieiden ja jatkuvan someilun meressä näkyy seuraavalle polvelle. Olen tätä jaanannut aiemminkin, mutta nyt taas uudelleen. Millaisena me heille näyttäydydymme ja millaisia toimimisen tapoja heille siirrämme?

En pidä hyvänä juttuna, että lapsi näkee vanhempansa jatkuvasti ottamassa kuvia omasta pärstästään. Enkä sitä, että vanhempi ottaa jatkuvasti kuvia omista lapsistaan kaikissa arkisissa tekemisissä jakaakseen ne sitten maailmalle. Tai että lasta pyydetään kimppaselfieen jatkuvasti, joka tilanteessa. Tai kuvaamaan nämä äitin uudet vaatteet. Ei ku ota toinen. Ei ku ota vielä, tuli kaksari. Ei ku hei ota sittenki tuolta yläviistosta.

Ja ei, en tarkoita, ettei pitäisi kuvata mitään. Tarkoitan sitä, että ollaan niissä arkisissa vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti ruudun läpi. On hyvä muistaa, että aikuiselle hetki voi olla nopsa ja satunnainen toimi, melkein automaatio, mutta lapselle pitempi ja hämmentävämpi katkos kanssakäymiseen.

Aika moni äiti (miksei isäkin) tietää jo, että puhe omasta laihdutuksesta tms. on vahingollista lasten kuullen. Tuumin, että tällä kuvaamismanialla ja somehurahtelulla voi olla yhtä vahingollisia vaikutuksia kasvavan lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykselle.

Ehken karsein muisto liittyy viime keväänä eräässä kahvilassa todistamaani tilanteeseen. Siinä, sairaalan vieressä, kahville tuli melko selkeästi suoraan syöpähoidoista tukaton pikkulapsi äitinsä kanssa. Muistin saman tien omat syöpäaikani ja tunsin väkevää myötätuntoa sekä äitiä että lasta kohtaan. Minusta oli kiva ajatus, että lapsi pääsi hetkeksi herkuttelemaan palkinnoksi koettelemuksistaan.

Sitten äiti kaivoi esiin kännykän ja alkoi asetella itseään ja lastaan selfieen. Lapsi pyysi ihan suoraan, että ei nyt kun väsyttää, mutta äiti ei antanut myöden, vaan patisti hymyä toiselle huuleen ja kokeili erilaisia kuvakulmia. Tuntui kamalalta. Millaisellahan häsärillä ja kuvatekstillä kuva meni feediin? #laatuaika #yhdessä #rakkauspakkaus

Olen syyllistynyt kaikenlaiseen somemöhlintään itsekin. Siksihän nämä kai mietityttävätkin niin paljon. En yritä olla pylväspyhimyksenä tässä. Tuumin vain, että  näitä juttuja kannataa ehkä vähän funtsailla  silloin tällöin, vaikka ne kiusaannuttavatkin. Vaikka esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran on kaivamassa kameraa yhteisen ruokahetken alkaessa.

Siksi, että aika iso osa lasten arjesta koostuisi ihan suorasta kontaktista, ilman kelmeitä valoja vanhemman kasvoilla ja linssin kautta toisten katseen alla olemisista. Jottei heidän tarttisi alaikäisinä vielä elää sen kasvottoman, ulkopuolisen katseen alla ihan koko ajan, oman kodin seinienkin sisällä. Tai nähdä vanhempansa elävän sille. Tosi pieni lapsi osaa jo käsitteen ”äidin/isän selfie-ilme”. Ei tarttisi osata.

Tuota katsetta on tarjolla aivan yli tarpeen sitten vähän vanhempanakin, ja sellainen olisi ehkä helpompi ottaa vastaan eheällä minäkuvalla ja kokemuksella siitä, että on olemassa myös silloin, kun ei jatkuvasti jakele itseään eri kanavilla. Se, jos jokin, olisi melko oleellista mediakasvatusta just tällä hetkellä, kun elämme melkoista viestinnän murrosta ja opettelemme uusia olemisen tapoja.

Saisiko olla Facebook Tracker? – mietteitä verkkoelämästä

Seuraavat somen lieveilmiöt mietityttävät minua:

  • Kun aikuinen ihminen lataa itsestään joka päivä uuden selfien profiilikuvaksi, mistä se kertoo?

Montako naamakuvaa 24 tai 36 kuvan filmissä oli silloin, kun ne vielä piti viedä liikkeeseen kehitettäväksi? Koko rullan erilaisia minun ilmeitäni? Olisiko ne näytetty kaikki peräjälkeen kylään tuleville kavereille sohvalla teekupposen ääressä? Laitettu keittiön seinälle kehyksiin, ja vaihdettu joka päivä uuteen? Näytetty jokaiselle kadun vastaantulijalle?

Ensin latautuu yksi. Ja sitten toinen, vähän eri rajauksella. Kolmas vähän eri ilmeellä. Että siellä minä, sinä, hän olohuoneessaan, keittiössään, makuuhuoneessaan tuijottaa nyt ruutuun, ja arvioi, mikä olisi paras. Miltä hän eniten haluaisi juuri nyt toisten silmissä näyttää.

Milloin meille tuli niin oleelliseksi ajatella niin usein sitä, miltä me itse näytämme? Miksi meillä on pakonomainen tarve pyytää toinen validoimaan meidät? Sanomaan, että oletpas nätti?

Me olemme Facebookin 11 -vuotisen olemassaolon aikana tottuneet arvioittamaan itsemme ulkopuolisen katseissa. Se huolettaa minua.

  • Minne me kadotimme kyvyn sietää joutilaisuutta?

Jotta ihminen voisi olla luova, hän tarvitsee joutilaita hetkiä. Hän tarvitsee turhautumista, tunnetta siitä, että hakkaa päätään seinään, ajatusta yksinäisyydestä, olemassaolon syvää pohdintaa. Tuskailua sellaisen jutun äärellä, joka ei ratkea heti. Ei minuutissa, ei tänään, ei kenties kuukausiin. Hiljaisuudessa lilluvia mietteitä, ei jatkuvaa särinää verkoissa.

”Jalo joutilaisuus on taito olla tekemättä. Se on jonninjoutavan puuhastelun vastahyve. Joutilaisuudessa nousevat mieleen juuri ne ajatukset, joita hääräämisellä yritetään torjua. Se on myös kaikenlaisen luovuuden edellytys. Joutilaisuus ei edellytä minkäänlaista mietiskelyä, vaan sitä voi harjoittaa vaikka kävelyllä tai mieluiten sohvalla”, todetaan Pyhät ja pahat -ohjelman sivulla.

Maaninen somettaminen on tyhjän tilan täyttämistä, jatkuvaa, loppumatonta jonninjoutavaa puuhastelua. Siitä puhutaan rentoutumisena, omana aikana, akkujen lataamisena, mutta ei se useimmiten oikeasti sitä ole. Täytettä se on. Mitä me täytämme?

Miksi on niin vaikeaa olla tekemättä mitään? Olla selailematta samalla, kun jutellaan? Olla klikkailematta pötkötellessään? Olla nousematta jatkuvasti tarkistamaan tämä, tuo ja se Googlesta sen sijasta, että vähän funtsailisi vaan, ja antaisi ajatuksen rauhassa ajelehtia muistojen ja tiedon äärelle aivoituksissa? Antaisi mietteiden yhdistyä uusiksi tajuamisiksi hoputtamatta.

Jos jokaisen herpaantuneen hetkensä jalostaa kuvaksi, tekstiksi, videoksi, tarraksi, kommentiksi ja jaoksi verkkoon, ei juuri jää polttoainetta ajattelulle.

Mietin, millaisia taideteoksia Leonardo da Vinci olisi tehnyt, jos hän olisi saanut purettua jokaisen tyhjän hetkensä statuspäivityksenä parille sadalle kaverille. Montako taulua olisi jäänyt maalaamaatta? Montako keksintöä keksimättä?

Olisivatko Michelangelon freskot Sikstuksen kappelin katossa ehtineet kuivahtaa piloille, jos niistä olisi joka vaiheen välillä otettu uusi Instakuva?

Olisiko Väinö Linna ollut niin kertakaikkisen väinölinnamainen kirjoittaja, jos olisi naputtanut kirjoituskoneen äärellä heti turhautuessaan pari tuntia putkeen meseviestejä?

Mitkä kaikki suuret, aikaa ja ajatusta vaativat, keskittymistä kysyvät jutut olisivat jääneet tekemättä, jos niiden tekoaikaan olisi ollut face ja insta ja aski ja mese ja snäppi ja tube ja tumppu?

  • Miksi siitä ei saa puhua?

Jos meuhkaa somen arvelluttavista puolista, on heti aika ankea akka. Ihmiset suuttuvat: “kyllä aikuinen ihminen saa tehdä omalla ajallaan mitä haluaa!”

Niin saakin, mutta se aika, joka someen käytetään, on rehellisesti katsottuna hyvin usein jonkun muun aikaa. Pois potilailta, asiakkailta, pomoilta, oman firman hommista. Pois kirjan kirjoittamiselta, pois tutkimuksen tekemiseltä pois lasten tai puolison tai koiran tai ystävän kanssa olemisesta. Pois silmiin katsomiselta.

Se on valinta, josta ei halua puhua rehellisesti. Miksi?  Suututtaako? Se, jolla ei ole ongelmaa juomisen kansaa, ei herppaa, kun keskustelu sivuaa kuukauteen mahtuvia juomiskertoja.

Ajatusleikki: Jos painaisit sekkarikellon päälle aina, kun vilkaiset nopeasti feedin, pikaisesti peukuttelet tai naputat jonkin sutkautksen, silmäilet kommenttikentän tai jaat uutisen, niin millainen lukema olisi lasissa sillä hetkellä, kun pää painuu tyynyyn illalla?

“En mä uskalla kokeilla!” on aika vakkari vastaus. Miksi? Eikö se jo itsessään herätä pienen huolen? Tänä datan jakamisen aikana nyt varsinkin! Me lataamme mielihyvin erilaiset prosenttimäärät ja kilometripiirturit kaikkien nähtäväksi urheilusuorituksistamme. Miksi emme julkistaisi myös tuota sekkariin tallennettua lukemaa joka päivä? Miksi se olisi eri? Kertoisimme pystypäin, että valitsin käyttää aikani näin.

Entä, jos työnantaja, lapsi, puoliso tai koira pyytäisi saman sekkarin nähdäkseen?

  • Kuinka me annamme manipuloida suhteitamme?

Antropologi minussa miettii, miten me kuvaamme tämän ajan joskus 100 vuoden päästä. Millaisena me näemme sen hypyn, jossa yhden sukupolven aikuiseksi kasvaisen aikana hypättiin lankapuhelinten veivaajista päättymättömään ruudun tuijotukseen bussipysäkeillä, työpaikoilla, tarhareissuilla, perheen automatkoilla?

Emmekä vain ladanneet itsellemme viittätoista eri sovellusta taskussa kulkevaan tietokoneeseemme, jotta joka hetki olisi jotakin näpelöitävää, vaan ojensimme myös lastemme käsiin laitteet heti, kun pinsettiote vain suinkin heiltä onnistui.

Itse valitsimme tehdä niin.  

Lisäksi annoimme somen alkaa luikertaa jokaiseen ihmissuhteeseemme. Aloimme kytätä vihreitä palloja. Bannata ja peukutella. Puhua päivityksistä oikeiden ihmisten aitoina kokemuksina. Vetää johtopäätöksiä verkkovilauksien perusteella. Luottaa meikattuun todellisuuteen. Rakentaa itsellemme nostatusprofiileja ja imagoja.

Aloimme uskoa somen merkilliset vääristymät ihmissuhteista: jos en peukuttanut valokuvaasi, en ole ajatellut sinua. Jos en kommentoinut statustasi, en ole muistanut sinua. Jos en päivittänyt statustani, en ajatellut, tehnyt, tajunnut. Olin vähän vähemmän olemassa. Vähemmän olennainen. Vähemmän tosi. Koska luin, mitä sivullasi luki, tiesin mitä sinun elämääsi kuuluu.

Nämä mietityttävät minua. Pelkään, että me tyhmenemme hirveää vauhtia.

Ja siihenkin olemme tottuneet, että esitettyään mielipiteensä, on esitettävä disclaimeri. Ettei kukaan nyt vaan mitään.

Kuuluu sanoa, että selfiet ovat ok.

Että otan niitä paljon itsekin.

Että kukin tavallaan ja jokaisella on oma lupa ja mitä se kenellekään kuuluu.

Että onhan siellä paljon hyvääkin.

Helpottiko?

Pelkää pehmustettua paskaa, sanoisin.

Seitsemän veljeksen digiloikka, netissä taistelevat metsot, ja muita somepohdintoja

Todistin viereisestä pöydästä jotakin, jonka tulkitsin nuoren parin ensitreffeiksi. Kaksikko istui pöydän vastakkaisilla puolilla ja tuijotti kumpikin omaan pieneen ruutuunsa. Välillä he kommentoivat toisilleen omissa ruuduissaan tapahtuvia asioita katseitaan nostamatta.

Välillä poika sanoi: ”tältä mä näytin joskus” ja liu’utteli ruudulta kuvia tytön nähdä.

Tyttö vastasi: ”joo venaa sä näytät tosi paljon yheltä mun frendiltä tässä”, ja selasi esiin jonkin kuvan Instafeedistään.

Näin kului puolisen tuntia. Ruudut eivät himmenneet hetkeksikään, enkä huomannut parin kertaakaan katsovan toisiaan päin. Ihan kivaa niillä silti näytti olevan kai, muttei välttämättä toistensa kanssa. Olisi kiva kuulla, miten he luonnehtivat treffejä jälkeenpäin. Tai jos vaikka päätyvät joskus naimisiin, miten muistelevat tätä ihanaa iltaa.

Vaikuttiko toinen joltakin? Millainen kiilto hänen ruudussaan oli? Oliko iPhone kutonen? Oliko panssarilasi suojana? kävivätkö sormet näppärinä vai tumpeloitiinko? Tumbleroitiinko?

Mietin, mikä merkitys on yhteisen pöydän ääressä istumisella, jos tarkalleen sama kanssakäyminen olisi voitu suorittaa muutama sata kilometriä, toistakymmentä betoniseinää ja vaikka valtameri välissä?

Enkä toki saisi halveksia toisten kohtaamista. En saisi muinaisen reliikin tapaan vaatia kanssakäymisiä ikuisesti tapahtuvaksi taljoihin kääriytyneenä villisianmetsästyksen jälkeen luolan suulla. Ei se ole ainoa tapa kohdata ihmisinä. Ja silti, kuitenkin. Hiton merkillistä musta edelleen on tämä supernopea koneistuminen, joka sosiaalisissa suhteissamme tapahtuu.

Joka kerta melkoisesti loukkaannun, jos lähden tapaamaan jotakuta kaveriani, ja hän kanssani jutellessaan samaan aikaan näpelöi laitteellaan kuulumisiaan jonnekin virtuaalikentille. Katso minua, saatana soikoon, tekee mieli huutaa. Enkä sitten kuitenkaan oikein kehtaa, koska tällaistahan tämä nyt on. On oltava kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Kyllä olemisensa, tunteensa ja ajatuksensa voi levittää usealle foorumille samaan aikaan minkään niistä kärsimättä, me uskottelemme itsellemme ja toisillemme. Minä en vain usko.

Tuollaisesta todistamastani treffiasetelmasta olisin lähtenyt kävelemään ensimmäisen minuutin aikana. Todennäköisesti kumppani ei olisi sitä huomannutkaan, jos olisin jatkanut tekstailua kotimatkalta. Oman rakkaani kanssa eka kunnon kohtaaminen tapahtui lukion syysdiskossa, kun Gunnareiden November rain soi, ja hän tuoksui salmiakilta, Lucky Strikelta ja nahkatakilta. Eikä kukaan näpelöinyt ainakaan mitään ruutuja. Jos tilanteesta olisi otettu selfie, olisi kestänyt kaksi viikkoa kehittää se kuva.

Ihan ilman kuvaa, twiittiä, päivitystä ja blogausta muistan sen hetken hyvin. 23 vuoden jälkeen. Se oli olemassa ja hyvä ja ihana, vaikka vain me kaksi näimme ja koimme sen. Miksi meillä nykyään on niin kova pelko siitä, että edes omat ajatuksemme eivät tapahdu, jos niistä ei jää jälkeä mihinkään. Jos ei ole yleisöä. Tästä en saa kiinni.

Tässä on vähän huomaamattakin kehkeytymässä aikamoinen sukupolvien kuilu. Ihan uudenlainen taas ihmisten sosiaali- ja kulttuurihistoriassa. Antropologi minussa miettii, millaisia seuraamuksia sillä myöhemmin on, enkä tarkoita että ne mitään apokalyptisiä näkymiä välttämättä olisivat, mutta kiinnostavia ihan varmasti.

Naureskelin kavereiden kanssa, Facebookissa tietenkin, miten diginatiivien sukupolvi pyyhkii meillä pöytiä sosiaalisten konventioidensa kanssa. Miten suvereenisti he tuolla liikkuvat, ja määrittelevät toisiaan verkkokäyttäytymisen kautta. Niinhän sitä on aina tehty, puiteet vain muuttuvat. Mietin, miten monta sapelihammastiikeriä sai luolansa seinälle maalata, ennen kuin leimaantui spämmiksi tai leimiksi. Miten monta kampakeraamisen kipon kylkeen tallennettua iltanuotion nahkaleilihetkeä oli lupa kuvata?

Ehkäpä kokemusmaailmat sulautuvat jossakin vaiheessa suunnilleen samoiksi. Juuri nyt tuntuu melkoiselta rotkolta. Miltähän minua vanhemmista tuntuukaan!

Sellaistakin mielessäni usein pyörittelen erilaisten kulttuurielämysten äärellä, että miltä ne näyttäisivät tämän hetken arkirealismin valossa.

Jos Frendit istuisivat sohvalla pelaten omilta ruuduiltaan Candy Crush Sodaa.

Miten Humphrey Bogart kasvot ruudun kelmeydessä loistaen snäppäisi Ingrid Bergmanille lentokenttäkohtauksessa. (”Here’s looking at your Facebook profile, kid”).

Miten Scarlett O’Hara postaisi portaiden päästä Rhettin sylkystä nopsan instavideon ja ihan pikaisen twiitin. (”OMG here goes!”)

Kuinka kaikki seitsemän veljestä liu’uttaisivat ruutujaan lukkarin väkituvassa digiloikan pyörteissä.

Miten Taistelevat metsot lähettäisivät sohviltaan toistensa seinille vihapuhetta.

Vastaisku vihalietteelle

Toissapäivänä kirjoitin avun antamisesta. Eilen eteeni tipahti mahdollisuus kääriä hihat, varsin konkreettisesti. Tuli yllättävä päivä, jonka aikana usko hyvään vahvistui hullun paljon!

Meillä Hämeenlinnassa avattiin juuri pakolaisten vastaanottokeskus. Ihmiset ovat kovasti kyselleet, kuinka sinne saapuvien elämää voisi helpottaa – jopa niin kovasti, että puhelimet Mainiemessä ovat tukossa viranomaispuheluiden tulla. Niimpä avuliaita ihmisiä on käännetty toimimaan SPR:n kautta, juuri niin kuin muissakin kaupungeissa.

Paikallinen Suomen Punaisen Ristin osasto avasi eilisen ajaksi keräyspisteen ihmisten lahjoituksille. Minäkin kävin kaapit läpi, ja löysin vietäväksi muutamia verhoja, mattoja ja lasten pieneksi jääneitä liinavaatteita. Ajattelin nakata ne ovesta sisään, ja jatkaa muille hommilleni. Menikin toisin.

Kun pääsin paikalle, oli kello muutamaa minuuttia yli oven avauksien, ja tilassa näytti jo tältä. Jatkuva ihmisten virta kulki ovesta sisään ja ulos!

tavaraa tulee

Laskin oman kuormani pöydälle ja kysyin saanko liittyä joukkoon. Tässähän se nyt selvästi oli, se minulle sopiva keino olla avuksi!

leluja

Ja siellä me sitten otimme vastaan pussukoita ja nyssyköitä, purkasimme ja lajittelimme, pussitimme ja kannoimme varastoon ja lopulta punaisen pakettiauton kyytiin vastaanottokeskukselle kuljetettavaksi. Ovi kävi niin, ettei se tainnut kiinni kertaakaan ehtiäkään. Tunti toisensa perään.

astioita

Ihmiset toivat astiastoja, mikrouuneja, imureita, mattoja, kirjoja, leluja, toppatakkeja ja välikausihaalareita. Tennareita, saappaita, kelsiturkkeja, kahvinkeittimiä, vauvanvaatteita ja tuttipulloja. Lajittelupöytä peittyi huojuvista torneista ja ihmisten saatesanat liikuttivat. Auttamisen halu tulvi sisään ovista ja ikkunoista.

Tuli teinejä pieneksi jääneiden merkkivaateidensa kanssa. Tuli mummeleita ja pappeleita talvivaatteineen. Tuli äitejä ja isiä lapset mukanaan lahjoittamaan leluja, vaatteita ja käyttötarvikkeita. Tuli vähäpuheisia ukkoja nakkaamaan räsymattorullia. Tuli korkokenkädaameja silkkipaitapussin kanssa. Tuli väkeä ihan jokaisesta porukasta yhteiselle asialle, ja sellaista on tosi kaunis todistaa.

kuorma
Punainen paku täyttyi kuorma toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi vietiin pyyhe- ja liinavaatekasseja ja laitetiin matkaan muutamia lelupusseja lapsitulijoita ilahduttamaan. Usein kassit eivät ehtineet edes keräystilaan asti, kun kadulla kulkijat toivat ne suoraan autoon.
Tuntui ihan mielettömän hyvältä olla käytännön hommissa. Ihan mielettömän hyvältä saada väkevää vastapainoa sille somessa kuplivalle vihalietteelle, jota asiallistekin keskustelujen kommenttikentissä kiehuu. Tuntui mielettömän hienolta olla jotenkin erittäin lähimmäisenä lähimmäisten joukossa, sanan kaikkein kauneimmassa merkityksessä. Hyvän ympäröimänä.

Samalla muistui mieleen, että näinhän se hyvä tapahtuu! Että käydään vain toimeen. Että kaikenlaisen klikkailun, jakamisen ja kommentoinnin ulkopuolella on ihan oikea, verevä todellisuus, jossa juostaan portaita ylös ja alas jätesäkki olalla, kumarrutaan nostamaan, viikataan ja hörpätään välillä kahvit. Ja aika usein onkin niin, että tilaisuus siihen tarjoutuu vähän varkain. Ilman suurprojekteja ja viikkojen kaavailua.

Paikalliosaston vanhemmat ihmiset tuumivat, että heiltä puuttuu nuoria (minutkin luettiin heihin vielä!) tekijöitä. Heitä tarvittaisiin juuri näihin ihan hands on -hommiin. Päässäni käynnistyi heti soundtrack, Elviksen A little less conversation a lot more action please. Jospa emme hukkuisi niin sumeilematta sinne someen, vaan tarttuisimme hommiin.

Kun palasin kotiin, soi puhelin. Siellä soitteli mainio kaverini Asmo, joka oli viettänyt samoissa hommissa koko päivän Helsingissä. Hän kyllästyi ahdistukseen ja voimattomuuteen, ja avasi apukeräyksen oman liikkeensä Helnon tiloissa. Puhelun läpi kuulin, kuinka ovi kävi ja ihmiset toivat tavaroitaan. Nyt Asmo kertoi seisovansa itseään korkeamman pyramidin vieressä.

Siinä me äänet liikutuksesta paksuna huokailimme, miten tällaisissa teoissa usko ihmisen hyvään palaa. Miten tärkeää on nähdä tämäkin puoli. Oikeita kasvoja sanomassa kauniita asioita. Näkemässä vaivaa kodeissaan, ajattelemassa hyvällä ihmisiä, joista on nimettömänä ja kasvottomana niin helppo huudella kamaluuksia verkossa.

Jos sua ahdistaa vihapuhe ja kaikenlainen kitkerä huutelu, niin muista myös tämä puoli. Se on vähintään yhtä totta! Ja muista sekin, että on tosi OK auttaa vaikka vain siksi, että siitä tulee itselle ihan hävyttömän hyvä olo. Tai siksi, että saa tuntea itsensä nuoreksi. Tai lähimmäiseksi. Tai vaikka miksi äititeresaksi. Oma ahdistus helpottuu käytännön hommissa. Täällä pääset niihin käsiksi.

Tähän sopisi soundtrackiksi myös Mc Nikke T:n Jos haluu saada on pakko antaa, mutta ollaanhan me – jumaleissön-  näillä leveyspiireillä saatu jo aika tavalla! Siksi tämä: