Seitsemän veljeksen digiloikka, netissä taistelevat metsot, ja muita somepohdintoja

Todistin viereisestä pöydästä jotakin, jonka tulkitsin nuoren parin ensitreffeiksi. Kaksikko istui pöydän vastakkaisilla puolilla ja tuijotti kumpikin omaan pieneen ruutuunsa. Välillä he kommentoivat toisilleen omissa ruuduissaan tapahtuvia asioita katseitaan nostamatta.

Välillä poika sanoi: ”tältä mä näytin joskus” ja liu’utteli ruudulta kuvia tytön nähdä.

Tyttö vastasi: ”joo venaa sä näytät tosi paljon yheltä mun frendiltä tässä”, ja selasi esiin jonkin kuvan Instafeedistään.

Näin kului puolisen tuntia. Ruudut eivät himmenneet hetkeksikään, enkä huomannut parin kertaakaan katsovan toisiaan päin. Ihan kivaa niillä silti näytti olevan kai, muttei välttämättä toistensa kanssa. Olisi kiva kuulla, miten he luonnehtivat treffejä jälkeenpäin. Tai jos vaikka päätyvät joskus naimisiin, miten muistelevat tätä ihanaa iltaa.

Vaikuttiko toinen joltakin? Millainen kiilto hänen ruudussaan oli? Oliko iPhone kutonen? Oliko panssarilasi suojana? kävivätkö sormet näppärinä vai tumpeloitiinko? Tumbleroitiinko?

Mietin, mikä merkitys on yhteisen pöydän ääressä istumisella, jos tarkalleen sama kanssakäyminen olisi voitu suorittaa muutama sata kilometriä, toistakymmentä betoniseinää ja vaikka valtameri välissä?

Enkä toki saisi halveksia toisten kohtaamista. En saisi muinaisen reliikin tapaan vaatia kanssakäymisiä ikuisesti tapahtuvaksi taljoihin kääriytyneenä villisianmetsästyksen jälkeen luolan suulla. Ei se ole ainoa tapa kohdata ihmisinä. Ja silti, kuitenkin. Hiton merkillistä musta edelleen on tämä supernopea koneistuminen, joka sosiaalisissa suhteissamme tapahtuu.

Joka kerta melkoisesti loukkaannun, jos lähden tapaamaan jotakuta kaveriani, ja hän kanssani jutellessaan samaan aikaan näpelöi laitteellaan kuulumisiaan jonnekin virtuaalikentille. Katso minua, saatana soikoon, tekee mieli huutaa. Enkä sitten kuitenkaan oikein kehtaa, koska tällaistahan tämä nyt on. On oltava kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Kyllä olemisensa, tunteensa ja ajatuksensa voi levittää usealle foorumille samaan aikaan minkään niistä kärsimättä, me uskottelemme itsellemme ja toisillemme. Minä en vain usko.

Tuollaisesta todistamastani treffiasetelmasta olisin lähtenyt kävelemään ensimmäisen minuutin aikana. Todennäköisesti kumppani ei olisi sitä huomannutkaan, jos olisin jatkanut tekstailua kotimatkalta. Oman rakkaani kanssa eka kunnon kohtaaminen tapahtui lukion syysdiskossa, kun Gunnareiden November rain soi, ja hän tuoksui salmiakilta, Lucky Strikelta ja nahkatakilta. Eikä kukaan näpelöinyt ainakaan mitään ruutuja. Jos tilanteesta olisi otettu selfie, olisi kestänyt kaksi viikkoa kehittää se kuva.

Ihan ilman kuvaa, twiittiä, päivitystä ja blogausta muistan sen hetken hyvin. 23 vuoden jälkeen. Se oli olemassa ja hyvä ja ihana, vaikka vain me kaksi näimme ja koimme sen. Miksi meillä nykyään on niin kova pelko siitä, että edes omat ajatuksemme eivät tapahdu, jos niistä ei jää jälkeä mihinkään. Jos ei ole yleisöä. Tästä en saa kiinni.

Tässä on vähän huomaamattakin kehkeytymässä aikamoinen sukupolvien kuilu. Ihan uudenlainen taas ihmisten sosiaali- ja kulttuurihistoriassa. Antropologi minussa miettii, millaisia seuraamuksia sillä myöhemmin on, enkä tarkoita että ne mitään apokalyptisiä näkymiä välttämättä olisivat, mutta kiinnostavia ihan varmasti.

Naureskelin kavereiden kanssa, Facebookissa tietenkin, miten diginatiivien sukupolvi pyyhkii meillä pöytiä sosiaalisten konventioidensa kanssa. Miten suvereenisti he tuolla liikkuvat, ja määrittelevät toisiaan verkkokäyttäytymisen kautta. Niinhän sitä on aina tehty, puiteet vain muuttuvat. Mietin, miten monta sapelihammastiikeriä sai luolansa seinälle maalata, ennen kuin leimaantui spämmiksi tai leimiksi. Miten monta kampakeraamisen kipon kylkeen tallennettua iltanuotion nahkaleilihetkeä oli lupa kuvata?

Ehkäpä kokemusmaailmat sulautuvat jossakin vaiheessa suunnilleen samoiksi. Juuri nyt tuntuu melkoiselta rotkolta. Miltähän minua vanhemmista tuntuukaan!

Sellaistakin mielessäni usein pyörittelen erilaisten kulttuurielämysten äärellä, että miltä ne näyttäisivät tämän hetken arkirealismin valossa.

Jos Frendit istuisivat sohvalla pelaten omilta ruuduiltaan Candy Crush Sodaa.

Miten Humphrey Bogart kasvot ruudun kelmeydessä loistaen snäppäisi Ingrid Bergmanille lentokenttäkohtauksessa. (”Here’s looking at your Facebook profile, kid”).

Miten Scarlett O’Hara postaisi portaiden päästä Rhettin sylkystä nopsan instavideon ja ihan pikaisen twiitin. (”OMG here goes!”)

Kuinka kaikki seitsemän veljestä liu’uttaisivat ruutujaan lukkarin väkituvassa digiloikan pyörteissä.

Miten Taistelevat metsot lähettäisivät sohviltaan toistensa seinille vihapuhetta.

Mainokset

Voi Facebook, bänät pitää pintansa

Yritin äsken olla yleisöystävällinen, ja perustaa Kokovartalofiilikselle Facebook-sivun. Sieltä olisi helppo lukea tuoreimmat jutut. Ei tarttenut olla sinivalkoisella sivustolla kuin viisi minuuttia, kun alkoi jo vituttaa niin ankarasti, että pistin pois.

9 kuukauden poissaolo on näköjään tehnyt tehtävänsä. Lähdin pariksi päiväksi, ja näin siinä sitten kävi. Ei oo mun juttuja. Mitäpä sitä sitten väkisin yrittämäänkään. Olette te tänne löytäneet ilmankin, että siellä olen, joten menköön jatkossakin niin 🙂

Olen ilman muuta mielissäni, jos te lukijanne jotka Facebookkailette haluatte jakaa siellä jotakin postaustani. Kannustaisin suorastaan siihen, jos kehtaisin. En kai täällä naputtelisikaan, jos en toivoisi ihmisten löytävän tekstien äärelle. Melkoinen mahtihan somella onkin! Heti pamahtaa lukijamäärä ihan uusille tuhansille, kun joku juttu lähtee Facebookissa jakoon. Silti en nyt sivua perusta, kun ei kerta hyvältä tunnu. Muistin taas hyvin, miksi sieltä aikanaan poistuin.

Mielessä on muuten hyvän aikaa muhistellutkin juttu alkoholistien aikuisten lasten tiettyjen tunnistettavien kompastuskivien ja somen käytön jännistä vivahteista. Muhittelen vielä hetken, josko ottaisi selkeämmän hahmon ennen sanoiksi laittamista.

koitin

Juuri tarpeeksi, ei yhtään liikaa?

Olen ollut poissa Facebookista nyt reilut kolme viikkoa. En haluaisi sinne ollenkaan takaisin. Ihan vilpittömästi en. Näyttää siltä, että jollakin otteella siellä on kuitenkin melkein pakko olla, jos meinaan osallistua vaikkapa harrastusseurani asioiden hoitoon (ja pitäähän niihin osallistua, koska seura pyörii meidän kaikkien yhteisellä panoksella).

Fiilis täällä irti ja rauhaksiin on ollut niin tosi hyvä, että harmittaa ihan kunnolla, jos on mentävä takaisin vilinään. Pulma on siinä, etten usko osaavani hallita sitä. Muutamat ensimmäiset hetket menisivät varmasti hankitulla hyvällä mallilla, mutta ei tällaisella lyhyellä paastolla opita korjaamaan seitsemän vuoden aikana opittuja huonoja tapoja. Luotto itseeni on tässä asiassa pakkasen puolella.

Tajuan tämän tauon takia nyt paljon paremmin niitä, jotka ovat toivoneet, ettei Facebookia käytettäisi yhteisten virallisten ja puolivirallisten asioiden hoitoon, niin ylivertainen kuin se helppoudessaan ja nopeudessaan moneen muuhun vaihtoehtoon verrattuna onkin. Mutta samalla ajattelen, että olisi kohtuutonta alkaa vaatia sellaisia omia erityispalveluita, että kaikki mahdollinen info kulkisi aina s-postilla tai puhelimella minulle, jos valitsen olla olematta osana tuota verkkoyhteisöä. Siellä on tarpeeksi hoidettavia hommia ihmisillä jo ilmankin. Minun se homma täytyy jotenkin ratkaista.

Mitkähän ne konkreettiset keinot olisivat, joilla rajata näkyville vain ihan välttämättömimmät jutut noiden asioiden hoitamista varten? Olisiko se esimerkiksi Facebook-päivä asioiden hoitoon? Pelkään, että siitä lipsuisi helposti tiheämpään vilkuiluun. Ja helposti ihmiset myös kokevat voivansa tavoittaa siellä tiiviimmin, jos käyt jonkin verran piipahtelemassa vihreänä pallerona. Mikä tiheys olisi asioiden hoitamiseen riittävä? Ainakin on varmasti niin, että puhelimeen en enää sitä Appsia tarvitse. 

Sen tiedän, etten halua viihdyttää itseäni Facebookilla. En halua täyttää sillä niitä luovan joutilaisuuden ja tylsyyden hetkiä, joissa hyvät ajatukset ja semmoinen sielullinen rauha syntyy. En missään nimessä halua olla siellä päivittäin, tai hankkiutua peukuttelun ja kiivasrytmisen kommentoinnin ja ihmisten tekemisten stalkkaamisen kierteeseen. En halua Facebookitella kun olen ihmisten seurassa kasvokkain. En halua tulkita ihmissuhteitteni tilaa pälyilemällä verkkotapahtumia. En halua hermostua, loukkaantua, suuttua tai isommin tuntea muitakaan tunteita virtuaalipalvelun äärellä. En halua huomiohuorata.

Haluan olla ihmisten kanssa suorassa, kasvokkaisessa kontaktissa. Haluan nähdä eleet, ilmeet ja asennot ja kuulla äänenpainot ja vivahteet. Haluan keskittyä kulloiseenkin seuraani täysin ja kokonaan muualle pälyilemättä. Haluan, että ihmiset, jotka ovat minun kanssani tekemississä, haluavat olla tekemisissä juuri minun kanssa minun vuokseni, eivätkä siksi, että satun olemaan siinä helposti klikattavissa ja täytettä päivään tarvitaan. Haluan huomioida ne ihmiset, jotka ovat lähimpänä sydäntäni, eivätkä vain lähimpänä näpppistä. Haluan jatkaa lukemista ja palapelin äärellä keskittymistä. Somettomia metsälenkkejä ja muuta verkkaista olemista. Pitkiä puheluita, videoviestejä ja muita kivoja tauon aikana löytyneitä yhteydenpidon juttuja.

Miten tämä hoidetaan, en tiedä ollenkaan. Painetta ratkaista asia on kuitenkin ilmoilla melkoisesti. Kaikki vinkit otetaan ilolla vastaan!

 

Some-kolumni Hämeen Sanomissa

Tämmöinen meni maailmalle tänään vakkarikolumnipaikallani. Teille jo tietysti aika tuttua tavaraakin. Mutta saa mieluusti kommentoida, jos haluaa.

ÄLÄ KLIKKAA MUA (Kolumni Hämeen Sanomissa 26.3.2014)

Sairastuin pari viikkoa sitten some-ähkyyn. Väsähdin tyystin. Oli vedettävä käsijarrusta ja aloitettava vieroitus. Nyt taukoa on takana 15 päivää. Takaisin ei ole vielä aikoihin mitään asiaa.

Olen Ani Kellomäki, Facebookholisti.

Pari viikkoa sitten olin tilanteessa, jossa kurkkasin puhelimen ennen kuin nousin sängystä ja viimeisenä asiana ennen nukahtamista. Jos heräsin yöllä – jota tapahtui paljon, koska olin niin ylivireessä – menin selailemaan verkkoa. Klikkailin matkalla junalle, näppäilin junassa ja peukutin vaikkapa metsälenkin aikana. Avasin puhelimen heti, jos piti odotella muutama minuutti bussia tai kulloinenkin treffikumppani hävisi hetkeksi vessaan.

Jos menin itse vessaan, selasin siellä. Hitto, joskus menin vessaan tsekatakseni mitä verkossa tapahtuu. Olin usein paljon tiiviimmin läsnä virtuaalikaveripiirilleni, kuin samassa olohuoneessa keskustelua aloittaville perheenjäsenilleni. Aika usein me kaikki neljä istuimme samassa huoneessa omien ruutujemme takana peukuttelemassa, hymyilemässä kelmeälle valolle.

Minulla oli kaikki perusnarkin piirteet salailusta, määrien vähättelystä ja syyllisyydestä aina vimmaiseen vastareaktioon jonkun huomauttaessa räpläämisestäni. Kukaan ulkopuolinen ei olisi saanut minua irti koukustani. Minullahan oli OIKEUS. Ja olihan minulla, niin kuin kaikilla on. Oikeus oman ajan ja energian – ja mediavälineen – käyttöön. Minä vain käytin sitä ihan väärin.

Olin 7 vuotta käytännössä tauotta yhteydesssä noin 500 ihmisen kanssa. Joskus 8 tuntia päivässä putkeen. Kasvoin huomaamattani riippuvaiseksi peukuista ja kommenteista. Olin tosissani kiinnostunut jonkun puolitutun lapsen tai lemmikin kommelluksesta tai etäisen työkaverin syömästä lounassalaatista. Kuvan kera. Aloin hahmottaa tekemisiäni statuspäivityksen sanamuodossa.

Stoppi tuli eräänä aamupäivänä, kun puhkesin itkuun tietokoneruudun ääressä. Mitta oli tullut täyteen. Päässä ei ollut enää tilaa. Olin säntäillyt kissavideosta punttisaliselfieen, kunnes kapasiteettini täyttyi. Oli pakko ottaa ihan kunnollinen aikalisä.

Pistin tilin jäihin ja poistin sovelluksen kaikista kannettavista laitteista. Kuusi ensimmäistä päivää päässä hurisi. Sitten alkoi tasaantua.

Olenko ylpeä tästä? No en todellakaan. Päinvastoin. Hävettää hulluna. Olen 37-vuotias ihan kelpo aikuinen. Yrittäjä, äiti ja puoliso. Ihan ihmismäinen ihminen. Pystyvä ja kykenevä.  Ja silti kävi noin köpelösti. Veikkaan, että joku lukijoista nyt tunnistaa vähän itseäänkin. Totuus kirpaisee.

Diginatiivit lapsemme kasvavat suoraan somekulttuuriin ilman edes meidän sukupolvemme alati hiipuvaa muistoa lankapuhelinten siunatusta, paikkaan sidotusta kontaktista. Vähän huolettaa, pysyykö homma heillä meitä paremmin vai huonommin hallinnassa. Malli olemiseen tulee meiltä, joka päivä.

Addikti avautuu

13. päivä poissa Facebookista. Joko teitä kovasti kyllästyttää lukea tästä samasta aiheesta? Jatkan vähän kuitenkin, koska tauko herättää paljon ajatuksia. Olen viime päivinä käynyt aiheesta jänniä keskusteluja kaveripiirissä. Ihan vallankumouksellisesti kasvokkain, ja pitkästä aikaa myös puhelimen ja Skypen välityksellä.

Ihan ensiksi taas puolustelen vähän. Se tuntuu tarpeelliselta. Haluan korostaa, etten ole millään ristiretkellä Facebookia vastaan. Hitto, olen viihtynyt siellä erinomaisesti (heh,  muutenhan pulmaa ei nyt olisikaan) jo 7 vuotta elämästäni. Siellä on paljon hyvää ja paljon sellaista jossa haluaisin olla mukana. Mutta alan nyt myös ekan kerran kunnolla hokata, miten huonosti jotkut sen elementit mulle sopivat. Ja siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Nyt olen miettinyt riippuvuusnäkökulmia. Sitä, miksi tämä homma lähti käsistäni niin kunnolla. Miksi yhtäkkiä heräsin keskellä yötä katsomaan uutisvirtaa, tai räpläsin kännykkää istuessani vessassa? Miksi selasin sivustoa silloinkin, kun samalla muka jutteli kaverin kanssa kasvokkain? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ja miksi tuli niin paljon tunteita?

En ole ennen oikein osannut yhdistää additiivista luonnettani someasioihin. Nyt olen alkanut nähdä yhteneväisyyksiä. Nämähän ovat tosi yksilöllisiä juttuja. Yksi koukuttuu ekasta kokeilusta uusiin juttuihin, ja toinen voi tahkota samojen asioiden äärellä neutraalilla otteella. Yksi voi esimerkiksi käyttää aika paljonkin alkoholia ilman ongelmaa ja toiselle seuraukset ovat vähemmilläkin määrillä tuhoisat. Aivokemiamme yksinkertaisesti toimivat eri tavoin. Kyse on siitä millä tavalla koukuttava asia muuttaa käyttäjäänsä. Millaiseksi tulee vaikkapa kun juo. Mihin tarpeeseen juo ja mitä siltä odottaa. Samoja juttuja nämä ovat kaikissa riippuvuuksissa aineeseen katsomatta.

Minä opin jo 20 vuotta sitten, etten voi pelata Tetristä. Yhtään. Hokasin sen sillä hetkellä, kun intensiivisemmän pelikauden jälkeen tajusin ulkona liikkuessani hahmottavani parkkipaikkoja, metsiä ja katunäkymiä neliöinä, L-kuvioina ja muina palkkeina, jotka piti sommitella humpsauttamaan alarivi maisemasta pois. Kyllä, se meni juuri niin pahaksi.

Tiedän myös, että voin hyvin käyttää alkoholia koukuttumatta, mutta en voi syödä sokeria useampaa päivää putkeen ilman buliimisia oireita. Voin polttaa tupakin silloin tällöin ilman jatkohimoja. Jään parissa päivässä tukevasti koukkuun kahviin ja liikuntaan, mutten koskaan vaikkapa strategisiin tietokonepelehin. Someen ja sen ärsyketulvaan jään, ja tajuan sen vasta nyt. Siksi sitä on säädeltävä.

En ole tämän kanssa yksin. Facebook on 10 vuotta vanha. Nyt alkaa tulla tutkimuksia sen käytöstä ja käytön vaikutuksista. Ne tukevat koukuttumisajatuksia. Yliopistoissa asti puhutaan sellaisista asioista kuin Facebook addiction ja facebook depression. Kannattaa googlata, jos yhtään kiinnostaa.

Olen kahlaillut juttuja läpi nyt tauolla ollessani. On jollakin lailla lohdullistakin huomata, ettei tämä väsähäminen ole vain minun päässäni tapahtuva outo hassahdus. Kyse on paljon yleisemmästä jutusta. The Economist esimerkiksi puhuu tuoreemmassa jutussaan ilmiöstä näin. Myös tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

Ja taas kerran toistan, että ollaan yksilöllisten juttujen äärellä. Eivät nämä varmasti kaikkien  oloissa tunnu. Niinhän se aina on. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Mutta niin monen omankin kaverini kanssa olen näistä oloista nyt jutellut, että uskallan sanoa melkoisen joukon niitä miettivän.  Ainakin tällaiset asiat herättävät tunteita omassa kaveripiirissäni viimeaikaisten keskustelujen perusteella.

Ystävyyssuhteiden vinoutuminen

Eräs viisas lähimmäiseni, aikuinen fiksu mies (ei ole vain naisten vouhotuksia, vaikka niin olisi helppo vähätellen kuitata) tunnusti minulle hämmentyneensä Facebookissa totaalisesti ystävyyssuhteista.

Häntä esimerkiksi satutti nähdä ystäviensä osoittavan aktiivisesti tykkäämistään sellaisten ihmisten seinillä, joiden hän ei edes tiennyt kuuluvan läheisten ystäviensä elämään juuri mitenkään. Hän tiesi olevansa näille tyypeille siellä oikeassa elämässä merkittävästi läheisempi ja tärkeämpi, mutta verkkosuhteissa kaikki näytti ihan toiselta. Koska klik klik on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Ja koska verkossa tykkäämisen näyttämistä tehdään myös kolmansille, neljänsille ja viidensille(sadoille) silmille tarkoitettuna jonkinlaisena oman paikan näyttämisen ja vahvistamisen leikkinä – tietoisesti ja tiedostamattakin.

Toisille osoitettu virtuaalihuomio sai miehen pahoittamaan mielensä ihan kunnolla. Ihmettelemään arvoaan ystävänä ja kokemaan mustasukkaisuutta. Rehellistä puhetta. Aika surullista ja tunnistettavaakin.

Jatkuva huoli

Toinen, jonka kanssa aiheesta juttelin, kertoi ahdistuvansa siitä, että Facebookissa on jatkuvasti tietoinen niin monien ihmisten elämästä, tunnelmista ja tapahtumista. Siellähän on koko tunnekirjo näkyvillä jatkuvasti, koko ajan vaihtuvana tulvana.

Saatat poiketa pariksi minuutiksi lukemaan uutisvirtaa lounasatuolla, ja samalla saada tietää kaverisi äidin juuri kuolleen, entisen koulukaverisi lapsen joutuneen sairaalaan ja harrastutoverisi olevan masentunut ja yksinäinen. On oltava tosi taitava suodattaja, jos tuollaiset jutut eivät mene ollenkaan ihon alle. Ja sitten pitää tehdä niitä nopeita valintoja, kuten osoittaako myötätuntoa, kysyäkö avuntarpeesta vai sivuuttaako tyystin toisen paha olo. Ja kaikista näistä suhtautumisista tulee niitä tunteita.

Jos itsellä on paha olla, voi toisen myönteistenkin tunnelmien kohtaaminen olla tosi kuluttavaa. Jollain on aina ne paremmat bileet, läheisemmät ystävyyssuhteet ja kivempi ulkomaanmatka odottamassa. Facebookin kateutta lietsovasta perusrakenteesta on julkaistu lukuisia juttuja, akateemisia ja populäärimminkin.

Itsensä epäily 

Kolmas jännä keskustelu koski aikakysymyksiä. Tämä liittyy siihen aikajänneasiaan, josta juttelin aiemmin. Siihen, että kaiken pitää tapahtua NYT, ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu sitten, jos joku ei sitten tapahdukaan NYT.

Ennen someaikaa kukaan ei kummastellut juurikaan, jos puhelimeen ei aina päässyt vastaamaan. Näkyi soitto, ja asiaan palattiin sitten kun oli sopiva hetki. Ehkä parin tunnin päästä, mahdollisesti seuraavana päivänä, ja jos ei oikein ollut aikaa, niin viikon sisällä nyt yleensä kuitenkin.

Tekstari lyhensi aikajännettä aika paljon, koska niissäkin paikoissa joissa ei voi puhua, voi yleensä nopeasti kuitata viestillä naputtaen. Kirjeen ja sähköpostinkin voi lukea omassa rauhassa, ja vastata siihen sitten kun aika on oikea.

Facebookin viesteistä taas näkee, milloin vastaanottaja on lukenut ne, ja sitten alkaa vimmainen spekulointi siitä, miksei toinen vastaa jo! Sama pätee Whatsappin kaltaisiin sovelluksiin. Ne on rakennettu niin, että näet moneltako viesti on luettu, ja jopa milloin sen vastaanottaja on ollut viimeksi linjoilla ylipäätään. Mitkä spekuloinnin, epävarmuuden ja ahdistuksen mahdollisuudet!

Kun sähköisessä viestinnässä ei myöskään voi käyttää hymiöitä tarkempaa tunneilmaisua elein ja äänenpainoin, on hyvä pohja pienelle ja keskisuurelle paranoijalle luotu. Kun A lähettää B:lle itselleen tärkeän ja herkän viestin klo: 16.30 ja näkee B:n lukeneen sen 16.36 mutta odottaa siihen vastausta vielä seuraavana aamunakin, ollaan herkillä alueilla.

Tai sitten sorrutaan pikakuittaukseen jossakin kassajonossa ja kiireen keskellä. Nopea ”mä palaan tähän kunnolla ajan kanssa” on tosi satuttava lause, jos sitä palaamista ei sitten koskaan tapahdukaan.

 

Sain napakan muistutuksen näistä teemoista eilen illalla suoraan omaan puhelimeeni, kun kaverilta tuli pahastunut ja surullinen viesti, jossa kysyttiin olenko pyyhkinyt pois koko kymmenvuotisen yhteisen historian ja muistot, ja sulkenut kysyjän päivitysteni ulkopuolelle, kun hän ei näe minua Facebookissa. En ollut lainkaan ajatellut sellaisen edes juolahtavan kenekään mieleen! Tuli kurja olo toisen mielen pahoittamisesta. Minähän halusin vain vähän huilata!

Facebookista lähteminen, vaikka vain pienelle tauollekin, näyttääkin aiheuttavan yllättävän suuria tunteita. Lähtemistä pidetään helposti jotenkin arvostelevana mielenosoituksena tai alleviivaavana huomiohakuisuutena. Vaikka tavallaan juuri päinvastaisesta on kyse. Huomion vähentämisestä. Mielipiteiden kuulemisen ja esittämisen vähentämisestä. Näkyvillä olemisen vähentämisestä.

Olisi ehkä ihanteellista, jos omalle suljetulle seinälleen voisi jättää jonkun viestin näkymään. Vähentää mahdollista aiheuttamaansa pahaa mieltä sillä keinoin. Erittäin kiva olisi myös, jos voisi jättää jonkun viestin vaikkapa bloginsa tai muun sivustonsa Facebooksivulle, ja kertoa mistä löytyy, jossei sieltä. Tämän blogini kävijämäärät ainakin notkahtivat tuntuvasti, kun suljin henkilökohtaisen profiilini, koska sen mukana meni myös blogiprofiili. No, ehkä joku lukija jakaa näitä pulinoitani omalla seinällään. En tiedä, koska en näe sitä. Sekin tuntuu tavallaan tosi oudolta.

Niin, virtuaaliyhteisö koukuttaa tällaisellakin tavalla, että kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole siellä, tai etten voi perustella näkyvämmin miksi en ole. Facebooktilin sisäänkirjautumissivulta saa viestejä, joissa naamakuvan kanssa kerrotaan X:n ja Y:n kaipaavan kuulla mitä sinulle kuuluu. Kamalaksi mulkuksi sitä itsensä tuntee, jos jää enempi ajattelemaan.

Millaista se sitten oli ennen? (ja koitan nyt olla kuulostamatta 1800-lukulaiselta karjalanmummolta). Ei kukaan käynyt tussaamassa kaverin huoneen seinään, että ”en nyt juttele sun kanssa tämän tunnin aikana, koska olen kävelyllä.” Tai sujauttanut postilaatikosta päivittäin kissan tai kilpikonnan kuvilla koristeltua kirjelappua, jossa kerrotaan että OLET MUSTA TOSI KIVA. Tai siis ei minun kaveripiirissäni ainakaan. Nyt olemme totutelleet tällaiseen. Ja se mietityttää.

 

Tauko toimii, ilo tekee paluuta!

Viides Facebookiton vuorokausi on meneillään. Alkuperäinen suunnitelmani oli palailla linjoille nyt alkuviikosta, mutta nyt tänne päästyäni olen jyrkästi eri mieltä. Ei mitään hoppua takaisin särinään.

Vasta eilen iltapäivästä alkoi tulla sellainen omissa nahoissa olemisen olo, vähitellen, ja vieläkin vähän lepattaa. Todella, to-del-la paljon tasaisemmat olot kyllä nyt jo meneillään, ja se on tosi hyvä huomata. Pääsivät melko epätasaisiksi tuossa luiskahtamaankin.

Kaipaan Facebookin ylivertaista nopeutta yhteydenpidon välineenä. Huomaan myös, että osa tärkeistä jutuista löytyy vain sitä kautta (kuten Skype ja vaikkapa joidenkin tapahtumien aikataulut tms). Mutta paljon enemmän on sellaista, mitä en kaipaa. Poukkoilua ja säntäilyä ja sitä semmoista jännää arvottamista ja spekulointia. Sitä ei ole ikävä sitten yhtään.

Olen tajunnut tosi selvästi, miten lyhyeksi aikajänne on muuttunut Facebookin myötä. Miten kaikki siellä tapahtuu nyt. Se on tosi kuormittavaa, ja sitä ei oikein huomaa siellä ollessaan. Tai mitä minä muiden puolesta arvailemaan. Minusta se tuntuu nyt siltä.

Nyt, kun en itse ole naama ruudussa 24/7 niin huomaan paljon selvemmin sen jos muut ovat. Tuntuu vähän tyhmältä katsoa vierestä ruuduille hymyileviä naamoja, naputteluja ja selailuja. Erotan myös paremmin sen, millaisia hassuja aiheita ihmiset kommentoivat ihan arkipäiväisesti ruudun takaa. ”X:n kissalla on uus paita” tai ”X näyttää aika vanhentuneelta tollasessa sinisessä”. Hmm. Aijaa. Justiinsa noin teen itsekin, mutta ei siihen kiinnitä mitään huomiota silloin. Nyt, kun kovalevy on ollut ylitsepursuamisen tilassa, tajuan sen että ei kai sitä kannata tuollaisella enää lisää täytellä. Jos olennaisuudet eivät meinaa mahtua nahkoihin, niin epäolennaisuuksista kannattaa kyllä tietoisesti raivata tilaa.

Itsehoitosuunnitelmani särinän ja lepatuksen suitsimiseen on sisältänyt lukemista, blogikirjoittamista ja metsälenkkejä. Erittäin toimiva konsepti. Eilen lumisen Aulangon metsämaisemissa kahden koiran ja ihanan siskon kanssa kävellessä ja perusteellisesti jutellessa purkautui jättimäinen määrä kurjaa oloa ja kiristystä kehosta. Nukutti ihan eri tavalla kuin aikoihin. Heräsin hyvillä mielin. Pää oli vetäytynyt huomattavasti ulommas omasta perseestä, jos tällainen runollinen ilmaisu sallitaan. Nyt on jo hitosti kevyempi hengittää.

Nyt jatkan just näin, kun kerran näyttää toimivan. Olen sen varassa, että Facebookissa olevat tutut huikkaavat, jos siellä tapahtuu jotakin josta pitäisi olla tietoinen. Ehdin sinne sitten taas, kun olen ankkuroitunut kunnolla nahkoihini.

Todelliset asiat ovat kuitenkin täällä jossain sen sirpalesuhinan ulkopuolella.

 

peukku

Unknown

sydän