5+1 vinkkiä rauhoittumiseen

Tuumailin vuoden ekassa postauksessani, että tämän vuoden teemaksi sopii rauhallisuus. Tässä 5+1juttua, joilla olen käynyt toteutuksen kimppuun. Tuttuja juttuja, joiden muistutteleminen mieleen silloin tällöin tekee terää.

1. VARMISTA VARASTOT

Varsinkin nyt, kun perheessäni mennään vegaanihaastetta, olen hokannut valmistautumisen ja varastojen olennaisuuden ruuanlaitossa. On törkeän paljon helpompaa olla stressaamatta ruuanlaitosta, kun kotoa löytyy koko ajan riittävä peruspaketti tykötarpeita. Kasvisruokien kanssa tämä tuntuu minusta paljon helpommalta kuin silloin, kun mukana on lihaa ja kalaa. Käyttöikä on pidempi ja säilyvyys paljon parempi, joten varastotkin voivat olla isompia.

Omassa varastossani on jatkuvasti ainakin seuraavia juttuja:

Erilaisia valmiiksi keitettyjä, maustamattomia papuja ja papusekoituksia pahvipaketeissa, linssejä, kookosmaitoa, öljyjä, tomaattimurskaa, kaurakermaa, kaura- tai mantelimaitoa, misokeittoainekset, nuudeleita, puurohiutaleita, herne- tai soijarouhetta, pähkinöitä, kypsää maissia, perunoita ja bataattia.

Tyynnyttää huomattavasti, kun ei tarvitse pyyhkäistä väsyneenä kauppaan ennen jokaista ateriaa.

2. POISTA ILMOITUKSET

Yksi omaa rauhaani tuntuvasti häiritsevistä jutuista on jatkuva havahtuminen ruuduille pomppaaviin ilmoituksiin. Myös tarpeettomasta sälästä täyttyvä sähköposti ahdistaa ja tuottaa kiireen tuntua ihan turhaan. Olenkin naksutellut ponnahtelevia ilmoituksia uutterasti pois päältä niin puhelimesta kuin läppäristäkin, ja poistunut varmasti ainakin kymmeneltä mainostajan postituslistalta. Unsubscribe-nappi löytyy yleensä häviävän pienellä sähköpostin viimeisiltä riveiltä, mutta ah mikä vapaus koittaakaan, kun jaksaa kaivaa sen esiin. Miten älyttömän monelle listalle tuleekin huomaamattaan liitetyksi, kun vaikka tilaa jotakin verkosta!

3. LOPETA HÄTÄILY

Yksi alkuvuoteni vakkarihätäilyistä on aina se, riittääkö tulevalle vuodelle töitä. Olen ollut yrittäjänä jo parikymmentä vuotta, mutta aina se tässä kohti vuotta iskee. Aina sitä on riittänyt, mutta aina siihen on yhtä hankala luottaa.

Nykyisin hallitsen jo hermoni ja tunnistan tilanteen. Tiedän, että alallani freehommat hiljenevät joulukuun puolivälin tuntumassa ja käynnistyvät täyteen vauhtiin vasta tammikuun loppua kohden, joskus vasta helmikuun alussa. Tässä kohti on siis vain rauhassa odoteltava, valmisteltava juttuideoita ja ehkä läheteltävä muutama moikkaus ja muikkaus toimituksiin vakkaritilaajille työhaluista. Sitten hommia alkaa kohta taas tulla kiireeksi asti.

Aiempina vuosina tämä oli raastavaa aikaa. En osannut varautua siihen taloudellisesti ja ajoin itseni usein paniikkiin. Nykyisin jopa nautin tästä verkkaisesta alusta vuodelle ja osaan tehdä niitä juttuja, joita ei ehdi hommien taas käynnistyttyä niin tehdäkään. Helpottaa tietysti myös huomattavasti, että tekeillä on kakkoskirja, joten kirjoitettavaa, luettavaa ja tutkittavaa löytyy taatusti muista hommista hiljaisille hetkille.

4. RAIVAA YMPÄRISTÖ

Hassua ehkä, mutta yksi minua eniten rauhoittavista jutuista liittyy ympäristön järjestykseen. En ole luontaisesti mikään huushollaaja ruuanlaittoa lukuunottamatta, ja joku voisi luonnehtia varsinaiseksi huithapeliksi mitä tulee siisteyteen. Joudun vähän potkimaan itseäni siivoushommiin, mutta samalla nautin tosi paljon sitten, kun paikat ovat järjestyksessä. Teen työni kotona, joten omien nurkkien siisteydellä on suora vaikutus duuneihini.

Saan itseni parhaiten siivoustunnelmaan kuuntelemalla äänikirjoja. Juuri nyt luureissa loppui Unfu*k Yourself ja alkoi Braving the Wilderness. Molemmille suositus!

Paikkojen kuntoon laittaminen myös auttaa aina juttujen kirjoittamisessa. Ajatukset jäsentyvät vähitellen ympäristön jäsentyessä.

5. UPPOUDU KIRJOIHIN

Lukeminen rauhoittaa aina, ja sitä harrastan niin paljon kuin suinkin ehdin. Minulla on meneillään aina useampi kirja yhtä aikaa, sekä paperiversiona että kuunneltavana. Parhaiten tunnistan rauhoittumisen tarpeen myös silloin, kun en saa asetuttua kirjan äärelle. Silloin pitää vähän pakottaa, ettei mieli sinkoilisi sinne tänne. Some tekee tässä eniten halaa. Se sirpaloi keskittymiskyvyn täysin, jos koko ajan alitajuisesti kelailee, onko joku jossain kommentoinut jotain. Siksi viimeinen vinkki onkin kertausta.

BONUS: KATOA LANGOILTA

Niin kuin aiemmassa postauksessani jo tuuminkin, paras keinoni rauhoittaa oloani on viettää mahdollisimman vähän aikaa somekanavilla. Se onnistuu vaihtelevalla menestyksellä, koska viihdyn siellä varsin hyvin, mutta muutama helpottava keino siihen löytyy. Yksi on kuvakkeiden poistaminen puhelimesta, tai niiden siirtäminen taaemmille näyttösivuille. Toinen on kolmen päivän ”kylmä kalkkuna”, eli kuuri totaalivieroitusta. Kun saa hetken tauon virran tuijottamiseen, ei sinne hälyyn enää kaipaakaan samaan malliin. Ei enää olekaan ihan pakko olla koko ajan miettiä sitä, mitä entisen luokkakaverin – sen, jota ei koskaan tapaisi tosielämässä, eikä osannut ennen somea kaivata vuosikymmeneen – puoliso on mieltä jostain.

Somehommat olen tältä erää ratkaissut niin, että laittelen näitä blogauksiani automaattisesti jakoon myös Facebookiin, mutta käyn langoilla muuten vain hyvin harvakseltaan. Tuntuu toimivan mainiosti. Jää muutama synttärionnittelu onnittelematta, mutta emmeköhän kaikki selviä tästä hengissä.

Millaisia rauhallisuuden lisäämisen vinkkejä sulla on käytössäsi?

turkoosi-vesi
Rauhallisuuskuvaksi tähän rantaa joulun -17 Dominikaanisen tasavallan reissulta.
Mainokset

KAKKUJA JA KUPLAJUOMAA

Tämä postaus on osa Alkon #nofilter -kampanjaa. Kampanjan tarkoituksena on miettiä alkoholinkäytön vastuukysymyksiä ilman sosiaaliseen mediaan usein kuuluvaa silottelua. Lähestyn teemaa juhlatilanteita tarkastellen.

Kaksi toisiaan kohti kohotettua siroa maljaa täynnä kultaisena kimaltavaa kuplajuomaa. Tarkennus on pirskahtelussa ja tumma tausta on blurrattu pehmeäksi. Kuvasta henkii kepeä kiva. Näin me juhlia kuvitamme somevirroissamme. Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjani ja omien lapsuudenkokemusteni kautta tunnen kuitenkin kuplien nurjankin puolen. Lapselle vanhemman liiallinen alkoholinkäyttö voi olla tosi hankala paikka, johon liittyy paljon salailua, häpeää ja kulissien kannattelua.

Juhlakausi nostattaa monenlaisia tunteita niissä lapsissa ja aikuisissa, joilla on kokemusta liikajuomisen aiheuttamista hankaluuksista. Iloisen odotuksen sijaan mielessä voi myllätä melkoinen jännitys siitä, miten tällä kertaa pidoissa pärjätään. Koska juomiskäyttäytymiseen puuttuista pidetään usein hankalan ja kiusallisena, mietin asiaa täytekakkuvertauksen kautta. Siihen kun liittyy paljon vähemmän paineistavaa tunnelatausta.

kattaus

Ajattelen, että alkoholinkäytöstä olisi terveellistä voida puhua ihan samalla tavalla kuin täytekakun syömisestä: avoimesti ja ilman kiristelyä. Jos pulmia ilmenee, nekin tulisi voida nostaa esille. Jos nimittäin perheessä voidaan jutella myös juomisesta vapaasti, ilman että yksi suuttuu, toinen ahdistuu ja lapset pelkäävät, siitä ei pääse muodostumaan sellaista piilottelun ja katkeroitumisen vyyhtiä, joka johtaa pahimmillaan sukupolvilta toisille siirtyviin kosteusvaurioihin.

Täytekakku on kiva juhlapöydän herkku. Se ei ole millään tavalla välttämätön osa ohjelmaa, mutta voi myös olla nostamassa tilaisuuden fiilistä arjen yläpuolelle. Samalla tavalla voi toimia juhlamalja ja lasi viiniä. Jostain syystä meillä osataan säännöstellä kakun syöntiä paljon alkoholiannoksia paremmin. Täytekakkuja ei koskaan varata paikalle vaikkapa yhtä, tai varmuudeksi kahta, kokonaista juhlijaa kohti. Kakkuhommista saa myös puhua vapautuneemmin ääneen. Kenellekään ei tule mieleen kukkahattutätejä tai holhoamista, jos todetaan, että pari palaa kakkua riittää hyvin juhla-annokseksi.

rocky road

Jokaisessa seurueessa on aina läsnä se setä tai täti, joka ei ota kakkua, eikä sitä tarvitse äimistellä. Porukassa on usein niitäkin, joille kakku maittaisi turhankin kanssa, mutta opetetaanhan lapsillekin, että koko kakkua ei ole hyväksi syödä yksin ja kerralla. Ja jos joku juhlavieraista kuitenkin vetää kakkua naamaan niin kertakaikkisella antaumuksella, että kohta antaa ylen tuvan nurkalla, tilannetta iljetään taatusti hämmästellä ja purkaa.

Jos niin onnettomasti sattuisi, että joku juhlavieraista kävisi kakkupäissään aggressiiviseksi, puututtaisiin tilanteeseen samalla tavalla, kuin kursailematta puututaan uhmaikäisen lapsenkin porsasteluun. Niin ei sovi olla, että toisilla on hankalaa, ja se voidaan terveessä ilmapiirissä todeta ääneen. Raukkiksinta on nimittäin ajatella, ettei kehtaa ottaa pulmallista tilannetta puheeksi, ja kaahata autolla kotiin hyvissä ajoin ennen ennakoitua kakkukatastrofia. Lapsilla kun ei ole mahdollisuutta poistaa itseään yhtälöstä samaan tapaan.

marenki

Jos juomapuuhista voidaan kotona ja juhlaporukalla jutella samalla levollisuudella, kuin kakun syömisestä, on tilanne todennäköisesti erittäin hyvä. Jos taas alkoholinkäyttöön liittyy salailua, häpeää, tarkkailua ja varmistelua, on syytä tarkistaa tottumuksia. Aine kun ei ole itsessään paha, vaarallinen tai hankala, vaan kyse on annostelusta.

Voiko teillä kotona jutella vanhempien juomisesta täytekakkutyyppisesti? Saako suututtamatta sanoa, jos maittaa liikaa, tai jos välillä olisi kivempi tarjoilla vain suolaisia?

Kirjoitus on julkaistu myös Alkon #nofilter-blogissa.

Seitsemän veljeksen digiloikka, netissä taistelevat metsot, ja muita somepohdintoja

Todistin viereisestä pöydästä jotakin, jonka tulkitsin nuoren parin ensitreffeiksi. Kaksikko istui pöydän vastakkaisilla puolilla ja tuijotti kumpikin omaan pieneen ruutuunsa. Välillä he kommentoivat toisilleen omissa ruuduissaan tapahtuvia asioita katseitaan nostamatta.

Välillä poika sanoi: ”tältä mä näytin joskus” ja liu’utteli ruudulta kuvia tytön nähdä.

Tyttö vastasi: ”joo venaa sä näytät tosi paljon yheltä mun frendiltä tässä”, ja selasi esiin jonkin kuvan Instafeedistään.

Näin kului puolisen tuntia. Ruudut eivät himmenneet hetkeksikään, enkä huomannut parin kertaakaan katsovan toisiaan päin. Ihan kivaa niillä silti näytti olevan kai, muttei välttämättä toistensa kanssa. Olisi kiva kuulla, miten he luonnehtivat treffejä jälkeenpäin. Tai jos vaikka päätyvät joskus naimisiin, miten muistelevat tätä ihanaa iltaa.

Vaikuttiko toinen joltakin? Millainen kiilto hänen ruudussaan oli? Oliko iPhone kutonen? Oliko panssarilasi suojana? kävivätkö sormet näppärinä vai tumpeloitiinko? Tumbleroitiinko?

Mietin, mikä merkitys on yhteisen pöydän ääressä istumisella, jos tarkalleen sama kanssakäyminen olisi voitu suorittaa muutama sata kilometriä, toistakymmentä betoniseinää ja vaikka valtameri välissä?

Enkä toki saisi halveksia toisten kohtaamista. En saisi muinaisen reliikin tapaan vaatia kanssakäymisiä ikuisesti tapahtuvaksi taljoihin kääriytyneenä villisianmetsästyksen jälkeen luolan suulla. Ei se ole ainoa tapa kohdata ihmisinä. Ja silti, kuitenkin. Hiton merkillistä musta edelleen on tämä supernopea koneistuminen, joka sosiaalisissa suhteissamme tapahtuu.

Joka kerta melkoisesti loukkaannun, jos lähden tapaamaan jotakuta kaveriani, ja hän kanssani jutellessaan samaan aikaan näpelöi laitteellaan kuulumisiaan jonnekin virtuaalikentille. Katso minua, saatana soikoon, tekee mieli huutaa. Enkä sitten kuitenkaan oikein kehtaa, koska tällaistahan tämä nyt on. On oltava kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Kyllä olemisensa, tunteensa ja ajatuksensa voi levittää usealle foorumille samaan aikaan minkään niistä kärsimättä, me uskottelemme itsellemme ja toisillemme. Minä en vain usko.

Tuollaisesta todistamastani treffiasetelmasta olisin lähtenyt kävelemään ensimmäisen minuutin aikana. Todennäköisesti kumppani ei olisi sitä huomannutkaan, jos olisin jatkanut tekstailua kotimatkalta. Oman rakkaani kanssa eka kunnon kohtaaminen tapahtui lukion syysdiskossa, kun Gunnareiden November rain soi, ja hän tuoksui salmiakilta, Lucky Strikelta ja nahkatakilta. Eikä kukaan näpelöinyt ainakaan mitään ruutuja. Jos tilanteesta olisi otettu selfie, olisi kestänyt kaksi viikkoa kehittää se kuva.

Ihan ilman kuvaa, twiittiä, päivitystä ja blogausta muistan sen hetken hyvin. 23 vuoden jälkeen. Se oli olemassa ja hyvä ja ihana, vaikka vain me kaksi näimme ja koimme sen. Miksi meillä nykyään on niin kova pelko siitä, että edes omat ajatuksemme eivät tapahdu, jos niistä ei jää jälkeä mihinkään. Jos ei ole yleisöä. Tästä en saa kiinni.

Tässä on vähän huomaamattakin kehkeytymässä aikamoinen sukupolvien kuilu. Ihan uudenlainen taas ihmisten sosiaali- ja kulttuurihistoriassa. Antropologi minussa miettii, millaisia seuraamuksia sillä myöhemmin on, enkä tarkoita että ne mitään apokalyptisiä näkymiä välttämättä olisivat, mutta kiinnostavia ihan varmasti.

Naureskelin kavereiden kanssa, Facebookissa tietenkin, miten diginatiivien sukupolvi pyyhkii meillä pöytiä sosiaalisten konventioidensa kanssa. Miten suvereenisti he tuolla liikkuvat, ja määrittelevät toisiaan verkkokäyttäytymisen kautta. Niinhän sitä on aina tehty, puiteet vain muuttuvat. Mietin, miten monta sapelihammastiikeriä sai luolansa seinälle maalata, ennen kuin leimaantui spämmiksi tai leimiksi. Miten monta kampakeraamisen kipon kylkeen tallennettua iltanuotion nahkaleilihetkeä oli lupa kuvata?

Ehkäpä kokemusmaailmat sulautuvat jossakin vaiheessa suunnilleen samoiksi. Juuri nyt tuntuu melkoiselta rotkolta. Miltähän minua vanhemmista tuntuukaan!

Sellaistakin mielessäni usein pyörittelen erilaisten kulttuurielämysten äärellä, että miltä ne näyttäisivät tämän hetken arkirealismin valossa.

Jos Frendit istuisivat sohvalla pelaten omilta ruuduiltaan Candy Crush Sodaa.

Miten Humphrey Bogart kasvot ruudun kelmeydessä loistaen snäppäisi Ingrid Bergmanille lentokenttäkohtauksessa. (”Here’s looking at your Facebook profile, kid”).

Miten Scarlett O’Hara postaisi portaiden päästä Rhettin sylkystä nopsan instavideon ja ihan pikaisen twiitin. (”OMG here goes!”)

Kuinka kaikki seitsemän veljestä liu’uttaisivat ruutujaan lukkarin väkituvassa digiloikan pyörteissä.

Miten Taistelevat metsot lähettäisivät sohviltaan toistensa seinille vihapuhetta.

Aivoissa melkoinen surina

Huh, olisi vaikka mitä mielen päällä, mutta aikataulu ei ole laskenut koneen äärelle kuin työmielessä. Pahoitteluni normaalia pidemmistä päivitystauoista. Vauhdikas vuoden aloitus!

Työhommien ohella alkoi isoja uusia kuvioita harrastuspuolella, kun hyppäsin B-joukueemme apuvalmentajaksi ja olen mukana myös seuran junioritoiminnassa. Kivoja, mutta melkoisen työllistäviä juttuja! Paljon uutta omaksuttavaa ja ihmisiä tutustuttavaksi. Tuntuu, että vuorokauden tunnit vain vilistelevät menemään. Kyllä se taas tästä rauhoittuu, kun pääsen kunnolla pallon päälle.

Olen funtsaillut viimeaikoina erityisen paljon ylpeyttä, häpeää ja erilaisia menneisyyden painolasteja ja niiden heijastumia nykyiseen elämänmenoon, sosiaalisen median kiemuroita ja kirjahankettani. Myös ystävyys ja sen erilaiset teemat pohdituttavat. Työpuolella olen rakentanut erästä radiosarjan aihiota ystäväni kanssa tarjottavaksi tuotantoon keväämmällä. Katsotaan, mitä siitä on tullakseen! Varjoblogi on startannut hyvällä tavoin, ja perjantaina menee ulos vihaa ja tunteiden käsittelyä mietiskelevä kirjoitukseni.

Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…

Tällaisia  yhdenvertaisuuden teemoja taas mietin tämän päivän Hämeen Sanomissa:

NÄHDÄÄN! (HäSa 21.1.15)

Mitä, jos et näkisi tätä tekstiäni tässä? Tai lehden muitakaan artikkeleita? Mitä tietäisit maailmanmenosta, kotipaikkakuntasi tapahtumista ja etäisempien kavereittesi kuulumisista, jos et näkisi lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, nettisivuja, blogeja, uutisvirtaa tai Facebook-päivityksiä? Mieti, kuinka suuri osa tämän päivän aikana sisäistämästäsi informaatiosta on tullut luettuna. Mieti sitten se pois.

Isolle joukolle ihmisiä ajatusleikki on arkea. Tarkkaa tilastoa näkövammaisten määrästä Suomessa ei ole, mutta Näkövammarekisterin arvion mukaan heitä on ainakin 80 000. Joukkoon mahtuu hyvin monen asteista vammaa, mutta joka tapauksessa puhutaan koko joukosta ihmisiä. Tämänkin lehden levikkialueella asuu monta.

Aloitin viime vuonna vapaaehtoistyöntekijänä Kanta-Hämeen Näkövammaiset ry:llä. Enpä tiennyt aloittaessani, miten paljon saisin hommasta itse. Se on, sanaleikki tässä tieten tahtoen, avannut silmäni näkemään elämää uudella tavalla.

Tehtäväni yhdistyksellä on, osana vapaaehtoisjoukkoa, lukea nauhalle viikon Hämeen Sanomat. Nauhasta koostettua Näkökantti-lehteä kuuntelemalla yhdistyksen jäsenet saavat katsauksen kotiseudun tapahtumiin, jos vaikka osa uutisista tuleekin viikon jälkijunassa. Lehti on hyvin pidetty.

Hävettää, että vasta lukijan hommassa toimiessani olen tullut ensinkään ajatelleeksi, miten suuri joukko onkaan ihmisiä, jotka eivät näe. Miten selviönä olen pitänyt sitä, että voin vilkaista uutiset aamulla, heittäytyä kirjan ääreen iltasella ja selailla kymmeniä verkkosivuja tiedonsaannin ja silkan viihtymisen vuoksi siinä välissä. En ole juurikaan tullut ajatelleeksi, ettei näön menettäminen (synnynnäisesti tai myöhemmin elämässä) tarkoita vain sitä, että ojennetaan keppi tai koira, vaan kaiken muun ohella myös melkoista eriarvoiseen asemaan joutumista mitä tulee tiedonvälitykseen.

On olemassa erilaisia apukeinoja, joiden välityksellä kirjoitettua tekstiä tuodaan näkövammaisten saataville – materiaalia pistekirjoituksella, lehtiä nauhalle luettuna, äänikirjoja, nettiohjelmia, jotka muuntavat verkkotekstiä puhuttuun muotoon yms. Silti yhden kokonaisen aistin menettäminen tietää myös melkoista syrjään jäämistä tässä ajassa, jossa jatkuvasti yhä suurempi osa informaatiosta välitetään supernopeasti nimenomaan tekstimuotoisena tietoverkoissa.

Uutisten ja faktan tavoittaminen on toki tärkeää, mutta iso juttu on myös sellainen sosiaaliseen ulkorinkiin ajautuminen, joka uhkaa helposti, jos viestiminen vaikeutuu vamman johdosta. On ihmiselle olennainen juttu tietää ainakin jonkin verran mistä puhutaan, kyetä ottamaan osaa keskusteluun ja pysyä mukana menossa.

Kun määrärahoja, yhdistysten tukia ja leikkauksia mietitään, on mietittävä myös tämänkaltaisten eriarvoistavien elementtien kysymyksiä. Jotta ihan jokaisen tarpeet tulisivat nähdyiksi.

Voi Facebook, bänät pitää pintansa

Yritin äsken olla yleisöystävällinen, ja perustaa Kokovartalofiilikselle Facebook-sivun. Sieltä olisi helppo lukea tuoreimmat jutut. Ei tarttenut olla sinivalkoisella sivustolla kuin viisi minuuttia, kun alkoi jo vituttaa niin ankarasti, että pistin pois.

9 kuukauden poissaolo on näköjään tehnyt tehtävänsä. Lähdin pariksi päiväksi, ja näin siinä sitten kävi. Ei oo mun juttuja. Mitäpä sitä sitten väkisin yrittämäänkään. Olette te tänne löytäneet ilmankin, että siellä olen, joten menköön jatkossakin niin 🙂

Olen ilman muuta mielissäni, jos te lukijanne jotka Facebookkailette haluatte jakaa siellä jotakin postaustani. Kannustaisin suorastaan siihen, jos kehtaisin. En kai täällä naputtelisikaan, jos en toivoisi ihmisten löytävän tekstien äärelle. Melkoinen mahtihan somella onkin! Heti pamahtaa lukijamäärä ihan uusille tuhansille, kun joku juttu lähtee Facebookissa jakoon. Silti en nyt sivua perusta, kun ei kerta hyvältä tunnu. Muistin taas hyvin, miksi sieltä aikanaan poistuin.

Mielessä on muuten hyvän aikaa muhistellutkin juttu alkoholistien aikuisten lasten tiettyjen tunnistettavien kompastuskivien ja somen käytön jännistä vivahteista. Muhittelen vielä hetken, josko ottaisi selkeämmän hahmon ennen sanoiksi laittamista.

koitin

Addikti avautuu

13. päivä poissa Facebookista. Joko teitä kovasti kyllästyttää lukea tästä samasta aiheesta? Jatkan vähän kuitenkin, koska tauko herättää paljon ajatuksia. Olen viime päivinä käynyt aiheesta jänniä keskusteluja kaveripiirissä. Ihan vallankumouksellisesti kasvokkain, ja pitkästä aikaa myös puhelimen ja Skypen välityksellä.

Ihan ensiksi taas puolustelen vähän. Se tuntuu tarpeelliselta. Haluan korostaa, etten ole millään ristiretkellä Facebookia vastaan. Hitto, olen viihtynyt siellä erinomaisesti (heh,  muutenhan pulmaa ei nyt olisikaan) jo 7 vuotta elämästäni. Siellä on paljon hyvää ja paljon sellaista jossa haluaisin olla mukana. Mutta alan nyt myös ekan kerran kunnolla hokata, miten huonosti jotkut sen elementit mulle sopivat. Ja siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Nyt olen miettinyt riippuvuusnäkökulmia. Sitä, miksi tämä homma lähti käsistäni niin kunnolla. Miksi yhtäkkiä heräsin keskellä yötä katsomaan uutisvirtaa, tai räpläsin kännykkää istuessani vessassa? Miksi selasin sivustoa silloinkin, kun samalla muka jutteli kaverin kanssa kasvokkain? Mitä ihmettä oikein tapahtui? Ja miksi tuli niin paljon tunteita?

En ole ennen oikein osannut yhdistää additiivista luonnettani someasioihin. Nyt olen alkanut nähdä yhteneväisyyksiä. Nämähän ovat tosi yksilöllisiä juttuja. Yksi koukuttuu ekasta kokeilusta uusiin juttuihin, ja toinen voi tahkota samojen asioiden äärellä neutraalilla otteella. Yksi voi esimerkiksi käyttää aika paljonkin alkoholia ilman ongelmaa ja toiselle seuraukset ovat vähemmilläkin määrillä tuhoisat. Aivokemiamme yksinkertaisesti toimivat eri tavoin. Kyse on siitä millä tavalla koukuttava asia muuttaa käyttäjäänsä. Millaiseksi tulee vaikkapa kun juo. Mihin tarpeeseen juo ja mitä siltä odottaa. Samoja juttuja nämä ovat kaikissa riippuvuuksissa aineeseen katsomatta.

Minä opin jo 20 vuotta sitten, etten voi pelata Tetristä. Yhtään. Hokasin sen sillä hetkellä, kun intensiivisemmän pelikauden jälkeen tajusin ulkona liikkuessani hahmottavani parkkipaikkoja, metsiä ja katunäkymiä neliöinä, L-kuvioina ja muina palkkeina, jotka piti sommitella humpsauttamaan alarivi maisemasta pois. Kyllä, se meni juuri niin pahaksi.

Tiedän myös, että voin hyvin käyttää alkoholia koukuttumatta, mutta en voi syödä sokeria useampaa päivää putkeen ilman buliimisia oireita. Voin polttaa tupakin silloin tällöin ilman jatkohimoja. Jään parissa päivässä tukevasti koukkuun kahviin ja liikuntaan, mutten koskaan vaikkapa strategisiin tietokonepelehin. Someen ja sen ärsyketulvaan jään, ja tajuan sen vasta nyt. Siksi sitä on säädeltävä.

En ole tämän kanssa yksin. Facebook on 10 vuotta vanha. Nyt alkaa tulla tutkimuksia sen käytöstä ja käytön vaikutuksista. Ne tukevat koukuttumisajatuksia. Yliopistoissa asti puhutaan sellaisista asioista kuin Facebook addiction ja facebook depression. Kannattaa googlata, jos yhtään kiinnostaa.

Olen kahlaillut juttuja läpi nyt tauolla ollessani. On jollakin lailla lohdullistakin huomata, ettei tämä väsähäminen ole vain minun päässäni tapahtuva outo hassahdus. Kyse on paljon yleisemmästä jutusta. The Economist esimerkiksi puhuu tuoreemmassa jutussaan ilmiöstä näin. Myös tämä oli kiinnostavaa luettavaa.

Ja taas kerran toistan, että ollaan yksilöllisten juttujen äärellä. Eivät nämä varmasti kaikkien  oloissa tunnu. Niinhän se aina on. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Mutta niin monen omankin kaverini kanssa olen näistä oloista nyt jutellut, että uskallan sanoa melkoisen joukon niitä miettivän.  Ainakin tällaiset asiat herättävät tunteita omassa kaveripiirissäni viimeaikaisten keskustelujen perusteella.

Ystävyyssuhteiden vinoutuminen

Eräs viisas lähimmäiseni, aikuinen fiksu mies (ei ole vain naisten vouhotuksia, vaikka niin olisi helppo vähätellen kuitata) tunnusti minulle hämmentyneensä Facebookissa totaalisesti ystävyyssuhteista.

Häntä esimerkiksi satutti nähdä ystäviensä osoittavan aktiivisesti tykkäämistään sellaisten ihmisten seinillä, joiden hän ei edes tiennyt kuuluvan läheisten ystäviensä elämään juuri mitenkään. Hän tiesi olevansa näille tyypeille siellä oikeassa elämässä merkittävästi läheisempi ja tärkeämpi, mutta verkkosuhteissa kaikki näytti ihan toiselta. Koska klik klik on niin paljon helpompaa ja nopeampaa. Ja koska verkossa tykkäämisen näyttämistä tehdään myös kolmansille, neljänsille ja viidensille(sadoille) silmille tarkoitettuna jonkinlaisena oman paikan näyttämisen ja vahvistamisen leikkinä – tietoisesti ja tiedostamattakin.

Toisille osoitettu virtuaalihuomio sai miehen pahoittamaan mielensä ihan kunnolla. Ihmettelemään arvoaan ystävänä ja kokemaan mustasukkaisuutta. Rehellistä puhetta. Aika surullista ja tunnistettavaakin.

Jatkuva huoli

Toinen, jonka kanssa aiheesta juttelin, kertoi ahdistuvansa siitä, että Facebookissa on jatkuvasti tietoinen niin monien ihmisten elämästä, tunnelmista ja tapahtumista. Siellähän on koko tunnekirjo näkyvillä jatkuvasti, koko ajan vaihtuvana tulvana.

Saatat poiketa pariksi minuutiksi lukemaan uutisvirtaa lounasatuolla, ja samalla saada tietää kaverisi äidin juuri kuolleen, entisen koulukaverisi lapsen joutuneen sairaalaan ja harrastutoverisi olevan masentunut ja yksinäinen. On oltava tosi taitava suodattaja, jos tuollaiset jutut eivät mene ollenkaan ihon alle. Ja sitten pitää tehdä niitä nopeita valintoja, kuten osoittaako myötätuntoa, kysyäkö avuntarpeesta vai sivuuttaako tyystin toisen paha olo. Ja kaikista näistä suhtautumisista tulee niitä tunteita.

Jos itsellä on paha olla, voi toisen myönteistenkin tunnelmien kohtaaminen olla tosi kuluttavaa. Jollain on aina ne paremmat bileet, läheisemmät ystävyyssuhteet ja kivempi ulkomaanmatka odottamassa. Facebookin kateutta lietsovasta perusrakenteesta on julkaistu lukuisia juttuja, akateemisia ja populäärimminkin.

Itsensä epäily 

Kolmas jännä keskustelu koski aikakysymyksiä. Tämä liittyy siihen aikajänneasiaan, josta juttelin aiemmin. Siihen, että kaiken pitää tapahtua NYT, ja ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu sitten, jos joku ei sitten tapahdukaan NYT.

Ennen someaikaa kukaan ei kummastellut juurikaan, jos puhelimeen ei aina päässyt vastaamaan. Näkyi soitto, ja asiaan palattiin sitten kun oli sopiva hetki. Ehkä parin tunnin päästä, mahdollisesti seuraavana päivänä, ja jos ei oikein ollut aikaa, niin viikon sisällä nyt yleensä kuitenkin.

Tekstari lyhensi aikajännettä aika paljon, koska niissäkin paikoissa joissa ei voi puhua, voi yleensä nopeasti kuitata viestillä naputtaen. Kirjeen ja sähköpostinkin voi lukea omassa rauhassa, ja vastata siihen sitten kun aika on oikea.

Facebookin viesteistä taas näkee, milloin vastaanottaja on lukenut ne, ja sitten alkaa vimmainen spekulointi siitä, miksei toinen vastaa jo! Sama pätee Whatsappin kaltaisiin sovelluksiin. Ne on rakennettu niin, että näet moneltako viesti on luettu, ja jopa milloin sen vastaanottaja on ollut viimeksi linjoilla ylipäätään. Mitkä spekuloinnin, epävarmuuden ja ahdistuksen mahdollisuudet!

Kun sähköisessä viestinnässä ei myöskään voi käyttää hymiöitä tarkempaa tunneilmaisua elein ja äänenpainoin, on hyvä pohja pienelle ja keskisuurelle paranoijalle luotu. Kun A lähettää B:lle itselleen tärkeän ja herkän viestin klo: 16.30 ja näkee B:n lukeneen sen 16.36 mutta odottaa siihen vastausta vielä seuraavana aamunakin, ollaan herkillä alueilla.

Tai sitten sorrutaan pikakuittaukseen jossakin kassajonossa ja kiireen keskellä. Nopea ”mä palaan tähän kunnolla ajan kanssa” on tosi satuttava lause, jos sitä palaamista ei sitten koskaan tapahdukaan.

 

Sain napakan muistutuksen näistä teemoista eilen illalla suoraan omaan puhelimeeni, kun kaverilta tuli pahastunut ja surullinen viesti, jossa kysyttiin olenko pyyhkinyt pois koko kymmenvuotisen yhteisen historian ja muistot, ja sulkenut kysyjän päivitysteni ulkopuolelle, kun hän ei näe minua Facebookissa. En ollut lainkaan ajatellut sellaisen edes juolahtavan kenekään mieleen! Tuli kurja olo toisen mielen pahoittamisesta. Minähän halusin vain vähän huilata!

Facebookista lähteminen, vaikka vain pienelle tauollekin, näyttääkin aiheuttavan yllättävän suuria tunteita. Lähtemistä pidetään helposti jotenkin arvostelevana mielenosoituksena tai alleviivaavana huomiohakuisuutena. Vaikka tavallaan juuri päinvastaisesta on kyse. Huomion vähentämisestä. Mielipiteiden kuulemisen ja esittämisen vähentämisestä. Näkyvillä olemisen vähentämisestä.

Olisi ehkä ihanteellista, jos omalle suljetulle seinälleen voisi jättää jonkun viestin näkymään. Vähentää mahdollista aiheuttamaansa pahaa mieltä sillä keinoin. Erittäin kiva olisi myös, jos voisi jättää jonkun viestin vaikkapa bloginsa tai muun sivustonsa Facebooksivulle, ja kertoa mistä löytyy, jossei sieltä. Tämän blogini kävijämäärät ainakin notkahtivat tuntuvasti, kun suljin henkilökohtaisen profiilini, koska sen mukana meni myös blogiprofiili. No, ehkä joku lukija jakaa näitä pulinoitani omalla seinällään. En tiedä, koska en näe sitä. Sekin tuntuu tavallaan tosi oudolta.

Niin, virtuaaliyhteisö koukuttaa tällaisellakin tavalla, että kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole siellä, tai etten voi perustella näkyvämmin miksi en ole. Facebooktilin sisäänkirjautumissivulta saa viestejä, joissa naamakuvan kanssa kerrotaan X:n ja Y:n kaipaavan kuulla mitä sinulle kuuluu. Kamalaksi mulkuksi sitä itsensä tuntee, jos jää enempi ajattelemaan.

Millaista se sitten oli ennen? (ja koitan nyt olla kuulostamatta 1800-lukulaiselta karjalanmummolta). Ei kukaan käynyt tussaamassa kaverin huoneen seinään, että ”en nyt juttele sun kanssa tämän tunnin aikana, koska olen kävelyllä.” Tai sujauttanut postilaatikosta päivittäin kissan tai kilpikonnan kuvilla koristeltua kirjelappua, jossa kerrotaan että OLET MUSTA TOSI KIVA. Tai siis ei minun kaveripiirissäni ainakaan. Nyt olemme totutelleet tällaiseen. Ja se mietityttää.