Käsijarru on iloinen asia

Sohvapsykologinen ajankäyttöanalysointi on täällä meneillään. Marraskuinen muhintavaihde on saatu hyvin silmään. Huomaan, että vetäydyn nyt vähän omiin oloihini (blogausta ei lasketa, olenhan omissa oloissani kirjoitellessani), ja hyväksi se välillä onkin. Hassua, että se iskee aina näihin aikoihin. Olenko siis ehkä niin lähellä eläintä, että kaipaan talviunille?

Lähimpäni tietävätkin, että välillä rajoitan rajustikin vaikkapa puhelimessa puhumista ja muuta sosiaalista toimintaa. Latailen akkuja. Jotenkin nyt se on tuntunut erityisen tärkeältä. Yritän rauhoittua hoitamaan tuota selkää kuntoon, ettei se rajoittaisi olemista niin paljon jatkossa. Sellaista pimeämuhintaa, kynttilöitä, teetä ja lautapelejä perheen kanssa. Ja kutimet. Kuulostaa kai naiivilta ällöilyltä mutta hei, c’est moi.

Muhin kuitenkin hyvässä mielessä. Nyt vähän päälle päässyt alavire on kääntynyt paljon valoisammaksi oloksi (kirjaimellisestikin – eläköön kirkasvalolamppu!). Satsaan kivoihin juttuihin ja karsin kaikista ei-täysin-välttämättömistä hommista. Niitä kertyykin ihmeellisellä tavalla varsinkin syksyyn. No, muut ravatkoot nyt tällä kertaa.

Joskus tunsin huonoa omaatuntoa vetäytymisestä. Tunsin, että on jonkinlainen velvollisuus olla aina saatavilla. Pakko vastata heti puhelimeenkin, kun joku vain haluaa yhteyden. Niin, ja kurkkia s-postit kymmenen kertaa päivässä. Että jos ei ihan kirjaimellisesti ole katki keskeltä, on oltava aina olemassa muita varten. No, olen kokeillut itseni loppuun polttamista sen verran tehokkaasti menneisyydessä, että tiedän nyt paremmin. Ja niin, olenkin melkein katki keskeltä nyt. Heh.

Eräs ystävä ja esimies sanoi nelisen vuotta sitten, että olen uupuneimmillanikin vauhdikkaampi kuin iso osa hänen tuntemistaan ihmisistä. Takana oli todellinen prässiduunijakso, jossa mentiin aamusta yöhön vailla oikein minkään sortin taukoja. Lisäksi työ oli minulle uutta, joten kompensoin osaamistani uutteruudella. Se oli superpalkitseva, mutta erinomaisen raskas parin kuukauden puristus. Sellainen crash course to tv-making. Jakso, jonka jaksaa hyvin, kun tietää että sillä on päätepiste, mutta sellaista humppaa, jota ainakaan minun palikoillani ei parane tehdä pysyväisluontoisesti.

Vauhti on yksi palanen perusluontoani. Vaikka sillä otteella saa paljon aikaan ja ehtii puuhailla kaikenmoista, piilee siinä myös iso riski. Pää ei aina ehdi hokata, että kropassa väsyttää. Niinpä suhtaudun itseeni vähän sillä tavalla holhoavasti, ja asettelen aika tukevia turvarajoja silloin, kun alkaa olla liikaa tehoja. Ei se nyt mikään varsinainen patologia ole, useimmiten oikein pidänkin tästä ominaisuudestani, mutta sanotaan vaikka sukuviaksi joka välillä livahtaa vähän överin osastolle. Silloin pitää pistää kättä kässärille.

Nyttemmin rajaan oman aikani tosi tarkkaan. Tiedän, ettei kukaan sitä puolestanikaan tee, ja että paljon parempi kuin olla puolivillaisesti ja vastentahtoisesti läsnä, on olla hetki pikkuliekillä, ja sitten taas täysiverisesti paikalla.

Olen oikeastaan oikeinkin iloinen siitä, että tässä iässä osaan jo sanoa kuuluvan ei:n. Jotkut etäisemmät tutut siitä välillä loukkaantuvatkin, mutta en ota siitäkään ihmeempiä paineita. Hoidan työasiat, sehän nyt on selvää (yrittäjä, joka alkaa eristäytyä muhimaan, on melko huono yrittäjä noin ylipäänsä) ja nyt pitkän saikun jälkeen ihan hirveästi taas tykkäänkin tehdä niitä. Muuten sitten mennään rauhallisemmin.

Etten nyt ihan mökkiytyisi tänne sukankutimeen, teen muutaman kivan pistokäynnin rientoihin. Tälle viikolle on luvasssa oikein kaksikin. Tänään, ihanan kummisedän käsipuolessa, lähden Tampereelle katsomaan Fannyn ja Alexanderin enskan. Ja huomenna ajattelin mennä kurkkaamaan jotain ihan muuta. Tämän nimittäin.

Näittekö leffan Kaamea kankkunen vähän aikaa sitten? Tämä on samalta porukalta, joten odotukset ovat korkealla.

Mitäs te siellä oikein mietitte tänään? Onko vauhtia koneessa,  vai enempi matalalentoa? Joko glögikausi on avattu?

Mainokset

Parhaat puoleni – suhteellisuusteoria

Haastatin taannoin erästä psykiatria. Hänen puheistaan varsinkin yksi asia on mietityttänyt paljon jälkeenpäin. Psykiatri totesi, että lapsille muodostuu karu kuva aikuisen elämästä, jos he aina näkevät vanhemman vain stressaantuneena töiden jälkeen. Jotenkin niin, että kotiin tulee väsynyt ja ärtyisä tyyppi, joka kaatuu sohvalle vielä selailemaan duunipaperit loppuun. Sitten tiskataan, pyykätään ja siivotaan raivoisasti torppa kuntoon. Vasta kun lapsi on mennyt nukkumaan, alkaa vanhempien rento oma aika. Sitä lapsi ei koskaan näe, joten sitä ei lapsen maailmassa ole. Aikuinen ei oikein koskaan ole rento. Tai joo on, muutaman hetken loma-aikaan ja ehkä puolet viikonlopusta. Leijonanosa ajasta menee kuitenkin työarjessa tampaten.

Tuumin, että tämä tapahtuu kyllä aikuistenkin välillä helposti. Jäin yhden erityisen kiivasrytmisen työrupeaman jälkeen miettimään, näkikö puolisoni sen aikana minua kertaakaan kivoissa vaatteissa, rentona ja hauskana. Tulin kotiin, vedin jalkaan lököhousut, pesin meikin ja painuin nukkumaan. Ehkä ärhentelin siinä matkalla vessasta sänkyyn  jotakin laskuista ja stressistä. Sama tapahtui toisessa suunnassa. Puoliso toimi täsmälleen samoin. Näimme toisiamme vain rättiväsyneinä ja mehut imettyinä. Läheisimmän silmissähän uskaltaa olla millainen hyvänsä. Useammin pahassa kuin hyvässä.  Kiva kumppanukset!

Kontrasti on silloin suurimmillaan, jos töissä on kivaa ja siellä viihtyy. Työkavereiden edessä tulee oltua hauskimmillaan ja nokkelimmillaan, nättinäkin varmaan, tai ainakin jotenkuten siivona. Työpaikalla harvalle tulee mieleen tiuskia ja räksyttää. Siellä neuvotellaan ja joustetaan. Pulputellaan ideoita ja ruokitaan toistenkin luovuutta.

Kotona kaiken voi sitten kostaa.

Eihän se ole tietoista toimintaa. Ei kukaan kai kamala halustaan ole. Väsymystään vain tulee teutaroitua, ja unohdettua se, että nämä vikat tunnit tässä ovat sinun ja minun aikaa. Perheaikaa. Suhdeaikaa. Laatuaikaa nyt ei ainakaan.

Mitenhän tuon aina muistaisi tässä mutapainissa. Ettei tarvitsisi olla käärmeissään puolison työkavereille siitä, että he niistävät rakkaasta kaiken parhaan ja näkevät hänet kivoimmillaan, tai että kersatkin saisivat palan siitä rennosta tyypistä.  Koska onhan se melkoinen sääli.

Resonoiko?