Syksy, mikä sua oikein vaivaa? Aka mihin aika oikein menee?

Marraskuuksi sitten meni! Syksy on merkillinen jakso vuotta. Elokuulta siihen jo jotenkin alkaa virittäytyä. Silloin on vielä niin tuore kesäntuntu, lomaolot akuuttina mielessä ja iho ruskeana, että mielikuvat syksystä ovat vahvan villapaitaromanttisia. Kynttilät. Värit. Ah ruska!

Syyskuuta ei käytännössä ole ollenkaan. Se katoaa jonnekin joka vuosi. Whooooooooossszzzh sinne meni. Töitä, orientoitumista, ihmettelyä, koulut jo käynnissä. Villapaita ei riitäkään ja kaikkien takit ovat vuodessa käyneet ahtaiksi. Se arjen ylitsevuotava: ”onko mikään auki enää sunnuntai-iltana?!”

Miten voidaan, jumalauta, olla jo lokakuussa? Mitä! Mutta ei hätää, kyllä se tästä asettuu. Rauhoittuu siksi kynttiläsyksyksi. Nyt niitä villasukkia puikoille ja sassiin. Ja sitten alkaakin putki. Kellomäkeläiset juhlaviikot. Startataan murun synttäreillä, sitten juhlitaan parisuhteen käynnistyspäivää (mielikuva teinibailujen vessasta ja kahdesta huppelipäisestä nuoresta nojaamassa kaverin äidin pyykkikoneeseen tähän. Somen tukkiminen söpöstelyllä kuuluu asiaan, annetaan siis mennä vaan!), sitten on omat synttärit ja oho välissä oli vielä muidenkin sukulaisten. Huh siunaama. Miten nyt ollaankin jo kuun lopussa taas? Tätäkö on vanhuus nyt?

Syöksykiidosta sitten äkkijarrut tähän pisteeseen, jossa alkaa marraskuu. Ja vuosittain toistuva väittely siitä, ollanko nyt jo talvessa vai vieläkö syksyä mennään. Minusta voitasiin keikauttaa tässä jo talvelle. Sehän nyt on mielipuolisen pitkä muutenkin, ja jotenkin rauhoittaisi ajatus siitä että syksyräpisteleminen jo päättyy.

Paitsi ihan valheellinen olisi se rauhoittumisen olo. Ei tässä mikään pääty, päinvastoin. Tämä lienee toiminnallisimpia marraskuita vuosikausiin. Luvassa on aikamoisia uusia aluevaltauksiakin. Olen niistä kovasti innoissani, vaikka jännittäähän myös. Ei ihan vähän.

Jo 9.11. tiedossa on tosi kivaa, kun ihkaensimmäisen oman kirjoituskurssini ilta viimein koittaa! Munakello valmiiksi ja terät lyikkäreihin, kohta mennään! (Virallinen ilmoittautumisaika on jo ummessa, mutta jos nyt tätä lukiessasi tulet siihen ihan oikeaan johtopäätökseen, että hitto oispa pitänyt sittenkin mennä, niin laitapa viestiä niin lisätään sut vielä joukkoon!)

Saman viikon lopussa olen junnuderbyleirillä juttelemassa junioritoiminnasta derbyseurojen väelle. Pitkästä aikaa laitan myös omat luistimet jalkaan ja häärin apuopena aloitteleville.

Seuraavalla viikolla käyn pitämässä luennon messuyleisölle. Whaaaaat?! Kyllä vain. Eka kerta laatuaan sellainenkin kokemus.  En vielä kai saa kertoa mitä ja missä, mutta kuitenkin. Ihan älyttömän kivaa, että pyydettiin!

Sitten vielä pääsen toimimaan juontajana eräässä hienossa hyväntekeväisyystapahtumassa täällä kotipaikkaukunnalla, lempikirkossani vieläpä!

Saanko nyt sanoa tähän ihan suoraan, miten älyttömän onnellinen olen just nyt kaikista näistä uusista jutuista elämässäni? Siis älyttömän! Kun vielä tuossa alkusyksystä olin vähän (helvetisti) siipi maassa sen erään tosi paljon toivomani työmahdollisuuden mentyä mistiin, niin nyt on kyllä todettava ihan vilpittömin mielin, ilman mitään defenssiyrityksiä, että on se kyllä jotenkin totta kun sanotaan uusien ovien aukeavan toisten sulkeutuessa. Silloin ajattelin hetken, ettei mitään kivaa enää ikinä olisi tiedossa ja kaikki vanhakin kiva lakkaisi. Olin niin tosi väärässä!

Yksi mun upea ystäväni linkitti silloin mulle tuon postin lopussa olevan laulun. Ja sen sanoma toteutui!

Uutena juttuna meinaan myös pitää tuota YouTuben videopäiväkirjaa. Päivitän sitä joka päivä ainakin marraskuun ajan. Luvassa jännittynyttä valmistautumista noihin yllämainittuihin juttuihin, ja toivottavasti myös onnelliset helpotuslöpinät niiden päätteeksi. Tilaapas se kanava, niin pääset mukaan bäkkärille. Sinne saa myös mieluusti lähettää terkkuja tai jutustella muuten vaan.

Ja niin, onhan marraskuussa muut perushommat tietty myös. Eihän arki tässäkään kuussa tarkoita vain noita kohokohtia, vaan aika tavalla ihan normiduuneja ja muuta mutapainia. Aika akuutisti mietin, mikä mielipuolinen idis oli imoittautua sekä aikuiskasvatuksen että luovan kirjoittamisen pitkille opinnoille ja ottaa suoritettavaksi vielä arabian kielikurssikin. Mutta niin se täällä menee, vähän lumipallon lailla. Myös niitä hommia päivittelen tuolla vlogissa kuun kuluessa.

Oon valmis marraskuu!

Mainokset

Kylmä

On selkeästi syksy. Mitä selkeimmin on syksy vanhassa omakotitalossa. Paleltaa, vaikka vetäisi mitä kerrastoa päälle.

Kestän surkeasti kylmää. Kun palalen, minusta karisee hetkessä pois se vähäinenkin uudisraivaajahenki. Menen peiton alle tuplasukat jalassa teetä lipittämään, ja odotan kaikkien tasa-arvoajatusteni vastaisesti puolisoa pikaisesti kotiin palaavaksi.

Pari asiaa on mukavuudenhaluisen ja lämpöhakuisen minuni ja lämpimän kodin välissä.

Ensimmäinen este liittyy yleiseen kyvykkyyteen. Olen suurta retkeiljöiden ja nuotiohifistelijöiden sukua, mutta auttamattoman paska sytyttelijä itse. Eeppisen mittakaavan epäonnistuja. Luotan satoihin tulitikkuihin ja toimittajan perusraaka-aineeseen. Kun lyhyin väliajoin tuuppaa pesään muutaman Kainuullisen sanomalehtipaperitolloja, ni kyllä se siellä palaa. Ainakin jos pitää tuuppaamisvälin todella, todella,  lyhyenä.

Nyt tällä rupeamalla meni niin reippaalla otteella, että pitää laittaa kohta postilaatikkoon sellainen ”ilmaisjakelua, kiitos!” -kyltti.

Toisena esteenä on fauna. Liiterissä on helvetisti hämähäkkejä. Pelkään niitä niin paljon, etten voi tähän edes laittaa kuvaa. Jumalattoman, naurettavan, säälittävän paljon. Ei riitä, että ne pienet penteleet hakeutuvat sisään tänne kotinurkkiinkin kylmän ajamina (eikä mitään jaetun lämpötilakokemuksen innoittamaa toverillista myötätuntoa tähän. Niillä on kitiinit päällä ja selkeä evoluution sanelema ihanan lyhyt elinkaari!) vaan niiden on erityisellä tarmolla leiriydyttävä sinne, jossa ovat pinossa ne juuri haavoittuvaisimman kylmäoloni aikaiset tärkeimmät jutut. Kuka vielä sanoo, etteivät hämähäkit suunnittele? En ole koskaan uskonut moista paskaa.

Tuolla se nyt kumminkin palaa. Saatana sentään. Nyt nakkaan sinne puuta niin paljon kuin uskalsin häkkiviidakosta sisälle kantaa. Ja juon lisää teetä ja laitan kolmannet sukat. Ja vähän enemmän kuin epäilevin mielin suhtaudun lähemmäs hiipivään talveen.

Kuivausbileitä ja mummohumppaa

Tuleepas kirjoiteltua harvakseltaan nyt. Jokainen merkintä taitaa alkaa tällä samalla väninällä. No, onpahan ollut sellaista aikaa ettei ole vaan tullut naputeltua. Ei kai siinä.

Hyvää aikaa. Edelleen lunkia ja pohdiskelevaa. Olen mummoillut mummommin kuin aikoihin. Vihanneskuivuri humisee ties kuinka monetta vuorokautta putkeen. Syntyy omiin ja ystävien tarpeisiin omppua, banskua, päärynää ja sientä rapsakassa muodossa. Neulomukset ja virkkuut edistyvät. Lukeminen maistuu.

Ompusta tulee ihana, banskusta taivaallinen, päärynä menettelee ja kiivi on hyvin outo, jollain perverssillä tavalla kiehtova kyllä.

Olen marjastanut ja sienestänyt ja päässyt ihanalle mökillekin muhimaan ystävien yhtä mummoutuneessa seurassa.Vähän heittänyt hyvästejä kesälle kylmään mereen menemällä ja humaltunut kostean metsän sammalentuoksusta.

Kahvittomuutta tulee ensi viikolla kuukausi täyteen. En oikein meinaa edes uskoa! Menipä se sitten ihmeen helpolla kuitenkin, irroittautuminen. Enää ei ole mitään fyysisiä himoja. Melkein päinvastoin. Aamulla herätessä puolison kahvi haisee kitkerältä entisen jumalaisen sijaan. Ei tee lainkaan mieli sotkea konetta sellaisella heti herättyä.

Vielä silloin tällöin tulee sellainen psyykkinen viekkari. Ohikiitävä tilanne. Joku hetki tuntuu niin täydellisesti kahvihetkeltä, että tulee vähän kaiho mieleen. Ne ovat sellaisia mielihyväntäyteisiä nautintohetkiä, rentoja oleiluhetkiä tai viikonloppuaamuhetkiä, joihin kahvi on aina kuulunut ennen. Silloinkin tilanne on väistettävissä. Tee tulille ja sohvalle lipittämään.

Teetä menee kolmisen pannua päivässä. Vihreää tällä hetkellä erilaisilla mauilla. Luulen, että musta on kehkeytynyt sellainen ärsyttävä teetyyppi. Olen tarkkana veden lämpötilastakin jo! Raahasin mökkioloihin vedenkeittimen ja oman teepannun. Haaveilen siivilällisestä teetermoksesta. Musta ne on jo aika lupaavat merkit!

Kannatti irrottautua, ehdottomasti. Kädet ovat lakanneet tärinänsä ja maha toimii mainiosti. Olo on rauhallinen ja uni tulee illalla silmään. Tosi paljon tosi hyviä muutoksia noin pienellä jutulla.

Sokerittomassa elämässä alkoi jo kymmenes viikko. Tasaista hyvää tällä hetkellä. Ei ihmeempiä himoja, ei ainakaan mitään mitä taatelilla tai mustikkarahkalla ei saisi taitettua. Edelleen vähän ärsyttää se, että sokeritonta sinappia tai majoneesia ei oikein löydy ja pitäisi tehdä nekin itse. Mitättömiä pikkujuttuja. Sellaisia, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Tai että näin omenakaudella meillä tuoksuu omenahyve monta kertaa viikossa.

Mutta hyvät puolet ovat tässäkin moninkertaiset huonoihin verrattuna. Tunnen rehellistä nälkää, käsittelen fiiliksiä kunnolla ja rehellisesti dumppailematta ja pysyn virkeämpänä. Ja niin, on mua tällä hetkellä 7 kiloa ja reilut 23 cm  vähemmän maailmassa kuin vielä 9 viikoa sitten. Oleminen tuntuu kivalta ja liikkuminen helpolta.

Seuraavaksi koitan koukuttaa itseni taas salilla käymiseen. Tein tarmokkaan paluun eilen ja nyt juilii just hyvästi. Ohjelma oli melkoisesti haastavampi kuin taannoinen vanha.

Koin ährätessäni isoja hyviä hetkiä. Muistin selkäkivut ja sen voimattoman vammaisena elämisen tunteen. Rajat, joista ei vain päässyt yli. Sen, etten halua sinne enää koskaan takaisin, jos suinkin voin välttää. Ja että voin! Tajusin taas kerran, miten ihanaa on, kun kroppa tekee mitä pyydetään. Että jaksankin. Pystynkin! Miksen tekisi, kun kerran kaikki mahdollisuudet on annettu? Vajaan parin tunnin puuskuttamisen päätteeksi olo oli euforinen. Ruoka maistui ihanalle ja illalla nukutti hyvin.

Tää kuulostaa musta aika hyvältä tässä nyt. Teekupin ääressä.

Kesä, olet mennyttä! VR, olet perseestä!

Ihme pelleilyä! Lähdin kotoa raikkaaseen syksyyn, ja tulin hikimärkänä kotiin keskelle jotain kesää. Ihan likaa päällä. Ärsyyntyneenä ja tunkkaisena.

En pidä tällaisesta. Pidän vuodenaikojen selkeistä eroista. Pidän siitä, että kun on aloitettu syksy – ruskaa, kirpakkuutta, villapaitoja, neulehattuja, punaviinipunaista ja sinapinkeltaista – niin sitten mennään sillä rehdisti perille asti. Sinne talveen. Ei mitään tällaisia urpoja jälkikesiä.

Lämmin, sinun aikasi on mennyttä. Älä tule enää takaisin! Tulet vasta 9 kuukauden päästä taas, niin kuin säällistä (hih) on. Niin.

 

PS. Olen nyt viisi kertaa yrittänyt ostaa niitä kuuluisia uusia lippuja junaan. Kolmesti en ole päässyt säällisessä ajassa edes luukulle, kun juna on jo ollut laiturilla ja on pitänyt lähteä ilman. Tänään aamulla numeroni juuri koitti, mutta juna ehti siihen taas. Ja sitten iltapäivällä, jonotettuani 20 minuuttia ja päästyäni tiskille, kassan pankkikorttilaite kaatui ja jäi jumiin. Hirmu kiva.

Kukahan korvaisi ne kulut, jotka syntyvät siitä että pitää joka päivä ostaa kaksi kallista kertalippua junaan (39 euroa ja risat!) kun ei tuota lipputouhua saada asemilla sujumaan? Hintaeroa tulee päivässä yhteensä reilut 16 euroa, eikä todellakaan meikäläisen eduksi. Muutenkin on ihan tarpeeksi kallista päästä töihin. Netistäkään en uskalla kuukausilippua ostaa, kun vasta oli lehdessä tieto, että rahat kyllä menevät tililtä, mutta lippua ei koskaan kuulu. Ei ehkä rassaa niin paljon satunnaiskäyttäjiä, mutta joka päivä junailevalla on palko nenussa pitkällä!

Värejä ja ääniä

Järjettömän syksy syksy.

Työmatkan varrella on mielettömän hienon näköistä. Olen fiilistellyt kävelemisestä jopa nyt, kun tuntuu että joka päivä sataa. En sula.

Työmatkaan menee päivässä 3 tuntia. Junassa tunnin suuntaansa luen, alleviivaan, kirjoitan, leikkaan ja liimaan. Tai tapan rakkaita nauhan äärellä, niin kuin tänään (”otetaan siitä pois sitä yskänlääkettä ja lopetetaan siihen kuolemishommaan” supisin leikkaajalle puhelimeen vieruskaverin yrittäessä näyttää siltä, ettei muka kuuntele). Kävelypätkät – vartti kotoa asemalle, vartti toiselta asemalta työpaikalle ja toisinpäin tullessa –  kuuntelen äänikirjaa. Nyt on menossa jo kuudes, Mrs. Dalloway. Sitä ennen menivät Juliet naked, The great Gatsby, Revolutionary Road, Around the world in 80 days ja Full circle: A Pasific journey with Michael Palin. Ja listalla seuraavana vuoroaan odottaa Henry & June.

Puuhakas, energinen olo. Tankkaan värejä ja tuoksuja täysillä, koska kohta alkaa pimeys. Tänä vuonna kaivan kirkasvalolampun ajoissa kaapista. Ehken ihan vielä kuitenkaan.

Täällä on mietteitä mukeloista.

Turboahdettua syksytunnetta

Vähän matalalentoa täällä tällä kertaa. Sellainen sielullinen syyskuu meneillään jotenkin. Mutta välillä pitää tällaistakin olla.

Ihana Rumer antaa mahtavaa taustatukea melankoliamuhimiseen. Levy soi mulla luureissa taas kaikki työpäivät. Muljun ihan omissa maailmoissani kässärien äärellä ja tunnelmoin.

Tässä teillekin kattaus turboahdettua tunnetta. Uppoaako?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Syksymetsää ja valmista puikoilla

Flunssaolo antoi myöden Evo-retken verran. Löysimme syksyfiiliksiä. Joimme nokikahvit ja bongasimme sammakoita. Kannoimme kotiin ison kassin suppilovahveroita ja erilaisia rouskuja suolattaviksi. Syömäkelvottomista sai väri-iloja.

Majavakin oli löytänyt haukkapalaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sain viikonlopun aikana valmiiksi myös syksyn parhaan neuleen. Tässä alkuperäisidea ja lopullinen toteutus:

En saanut toivomaani mallin naamaa mukana, joten rajasin pään tylysti pois. Tässä neule vielä kostuttamatta/muotoutumatta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Muutin vähän tuota ihan helmaa. Se on alkuperäisohjeessa kellottavampi kuin omassani. Halusin mielluummin tuollaisen tulppaanimuodon, kuin ulospäin lerpattavan reunan.

Kaarrokeosa lähikuvassa. Tykkään tuosta oranssista!

Tämä onnistui odotuksia paremmin. Kokokin on ihan justiinsa! Malli oli tosi kiva neuloa, ja tuli sukkelaan. Ekaa kertaa tein tämän tyyppisen yläosan jossa hihat neulottiin samalle pyöröpuikolle ja taakse tuli pidennetty selkäosa ennen resoria. Erittäin hyvin istuu. Mittaa on sen verran, että voi pitää housuilla tai vaikka vain sukkiksilla kolttuna.

Alaosassa on ehkä väljyyttä vähän jo liikaakin, mutta tykkään kyllä kokonaisuudessaan tosi paljon. Ja se muotokin siitä vähän tasoittuu, kun sumuttelen kosteaksi ja laitan yöksi muotoutumaan.

Kirjoneulonta on tosi kivaa! Vaalea ja ruskea ovat 100 % lammasta, Kesannon vaaleaa ja tummaa sukulaisen lampaista. Oranssi on syksyn uutta 7veikkaa. Puikkoina käytin ihan mahtavia Addi Click-pyöröpuikkoja (koossa 4 ja resoriin 3,5). Niissähän on siis kaapeli ja erikokoiset vaihtopäät. Erittäin kätsyä.

Seuraavaksi meinaan tehdä tälle kaveriksi väljän pipon tuosta oranssista. Siihen tuon tähti-/kukkakuvion jommalla kummalla noista kahdesta väristä. Pitääkin tehdä iso, koska taidan saada talveksi taas kiharaa…