Totuus (mun) elämästä vol.3

Tämän perjantain Totuus on kaksiosainen. Ensin puhutaan vähän

PUUTARHASTA

 

Ah, syksyinen puutarha! Ruskaa, sadonkorjuun jälkimaininkeja ja ihanaa, odottavaa tunnelmaa.

Tätäthän meille tarjoillaan:

Ja tältä se sitten kuitenkin useammin näyttää:

 

Kakkososa käsittelee Totuutta

OSTOSTAIPUMUKSISTA

 

Tähän kuuluu arkinen alkurepliikki:

”Kulta, käyn hakemassa itselleni sen terapiapallon selkää varten. Fyssari määräsi.”

 

Tältä ostoskorin olettaisi siis näyttävän:

Ja sitten se kuitenkin näyttää tältä:

 

Mainokset

Talvimummo

Minusta on tullut mummo. Ei tietenkään oikeasti (vaikka yhdestä luokkakokouksessa jo olikin! *) mutta tavoiltani. Syksymummo. Talvimummo melkein jo. Mukavuudenhaluinen, puolipehmeä mummeliini.

Kömmin sänkyyn aikaisin. Laitan villasukat jalkoihin (ja sekin, että olen ne itse kutonut) , laitan tyynyn polvien väliin, että selkä saa toipua. Luen muutaman rivin (Riikka Pulkkista juuri nyt) simahdan ennemmin kuin ajattelin. Kääntyilen ja nukun unia, joita en juuri aamulla muista.

Herään aamulla ensiksi haluamaan kaksi kupillista kahvia. Sitten mietin, otanko vielä kolmannen. Että mieli tekisi mutta kestääkö pakki. Otan useimmiten – hedonistimummo.

Istun koneen äärelle lukemaan aamun otsikot ja lempiblogit. Syön vatsaystävällistä jugurttia vähän väkisin. Olen opettelemassa aamiaisen syöntiä. Kunnon ihmiset syövät aamiaista. Valmistaudun kuukauden sairauslomalta taas ihmisten tahtiin. Kunnon ihmisten tosielämätahtiin.

Laittelen lapset kouluun ja koitan muistaa mitä pitikään olla mukana: onko liikkapäivä, onko iltapäivällä teoriatunti, pitikö muistaa joku kuskaus. Useimmiten lapset muistavat paremmin. Katsovat minuun, nauravat vähän (ihan hyväntahtoisesti vielä!)  ja toteavat: ei se mitään äiti, ne on ne sun lääkkeet.

Niin, lääkepaketissa lukee Tradolan Retard. Se jaksaa huvittaa joka päivä.

Retard: viive, hidaste, myöhästyminen, viivästyminen, idiootti, henkisesti jälkeenjäänyt, jälkeenjäänyt, kehitysvammainen, hidas oppija, vähä-älyinen

Ja on ihan täyttä totta.

Arvatkaa miten haluan noista eroon! Hyvin vähän haluaisin, että tämä kummallinen jakso tänä syksynä painuisi tyttöjen muistiin jonkinlaisena ”niin, sellainen hän aina oli. Mummo jo kolmikymppisenä” -mielikuvana. Tai omaan. Tai yhtään kenenkään. Koska sellainen en aina, todellakaan herra paratkoon, ole.

Mietin, miten monenlaisia minuja minuun mahtuukaan. Yhteen minuun. Kaikkiin minuihin. Sinuihinkin.

Olen myös pirteä ja reipas ja iloinen. Aktiivinen ja kiinni elämässä. Touhukas. Innostuvainen. Työteliäs ja toimiva. Jaksavainen ja aika usein ihan hyvää seuraa. Niin paljon minuja saman nahan alla.

Entäs siellä? Millaisia minuja juuri tänään?

*) Teknisesti puolikas mummo. Hän on liitossa vanhempaan mieheen saanut miehen lapsenlapset joukkoihinsa. Minä en kuitenkaan usko ihmisenpuolikkaisiin. Omat puolikkaani ovat kokonaisia, ja enemmänkin.