Äitienpäivälahjaksi: Kunnes rauha heidät erotti

kunnesrauhaheidaterotti_1.jpgPuuttuuko lahja sunnuntaille? Hanki äidille tai mummulle Ira Vihreälehdon hieno Kunnes rauha heidät erotti -kirja. Se kertoo todella koskettavien henkilötarinoiden kautta elämästä kotirintamalla neuvostosotavankien kanssa jatkosodan aikana. Olen nautiskellut kirjaa iltalukemisena tämän kevään. Se on tarjoillut ihan uudenlaisen katseen suunnan sodan ajan arkeen ja niihin ihmissuhteisiin, joita kotirintamalla rakennettiin.

Vihreälehdon kirjassa tarkastellaan työvoimapulaa helpottamaan maalaistaloihin lähetettyjen sotavankien ja kotirintamalla arkeaan eläneiden ihmisten välisiä kohtaamisia ja ihmissuhteita. Mukana on esimerkiksi liikuttavia tarinoita siitä, millä tavalla perheiden elämänmenoon osallistuneet vangit muodostuivat merkittäviksi  lapsille, joiden ikävöidyt isät olivat rintamalla. Kirjassa kerrotaan myös vankien ja tilan naisten välisistä rakkaussuhteista ja niiden seurauksena syntyneistä lapsista. Syvästi koskettavia ovat ne tarinat, joissa vankien kanssa ystävystytään, ja joudutaan sitten eroamaan, hyvin tietoisena siitä, mitä palauttaminen rajan yli miehille tarkoitti.

Pidän juuri tämänkaltaisesta tavasta käsitellä asioita: arkikokemusten näyttämisestä samalla, kun ympärillä tapahtuu mullistavia poliittisia melskeitä. Syvästi inhimillisistä tunteista ja tilanteista. Rintaman tarinat ovat ehdottoman tärkeitä myös, mutta on hyvin tervetullutta tarkastella sota-aikaa myös näin, kotiin jääneiden vinkkelistä. Minkälaista elämä tiloilla oli, kun isät, veljet ja puolisot olivat poissa, ja kaikki piti kuitenkin saada sujumaan?

Sota-ajan suhteista vankien ja kantaväestön välillä ei ole puhuttu edes perheen piirissä usein lainkaan. Moni sotavangin lapsi ja lapsenlapsi onkin kuvitellut oman perheensä olevan ainut saman kokenut, ja oppinut häpeämään taustaansa syvästi.  Epätietoisuus on juurettomuutta, kuulumattomuutta ja hahmottomuutta, ja Vihreälehto tuntee tunnelmat omakohtaisesti. Sotavanki-isoisän etsinnöistä voi tarkemmin lukea Vihreälehdon kirjasta Tuntematon sotavanki.

Kirjan lukeminen oli koskettava kokemus. Minua kiinnostavat myös omien sukutaustojeni vuoksi kaikenlaiset perhesalaisuudet ja vaietut vaiheet, ja siksikin Vihreälehto on tehnyt minusta erinomaisen hienon työn kootessaan tarinat kansiin. Ajattelen, että sota-aikojen tapahtumilla ja myös näillä kokemuksilla on ollut valtava vaikutus perheiden elämissä myös alkoholiin liittyen: häpeä synnyttää häpeää, vaikeneminen ruokkii vaikenemista. Suuntaa saamatonta pahaa oloa ja vastauksia vaille jääneitä kysymyksiä omasta menneisyydestä on paettu myös pulloihin. Myös nämä ovat ylisukupolvisten pahoinvoinnin ketjujen rakennusaineita. Kosteusvaurioita -kirjani tarinat ovat pitkässä jatkumossa näitä samoja vaikenemisen tarinoita.

Kunnes rauha heidät erotti sopii mitä mainioimmin äitienpäivälahjaksi, sillä painavasta aiheestaan huolimatta se on perehtyen, erittäin mukaansatempaavasti ja taitavasti kirjoitettu, ja tarinat muodostavat omia kokonaisuuksiaan, jolloin kirjaa on mukava edetä tarina tarinalta.

 

 

Mainokset

Sairas kertomus – eli mitä vastaanotolla oikeasti ajatellaan

Nämä ovat vakavia asioita, nämä lääkäri- ja fysioterapiakäynnit. En usko yhdenkään miehen valmistautuvan käynteihin sellaisella hartaudella, kuin tiedän kaikkien naistuttujeni tekevän. Silloinkin, kun olemme kipeitä ja tuskissamme, erilaisten hoitoa vaativien sairauksien ja ruumiinvammojen runtelemina. Sellaisissa tilanteissahan sinne mennään. Ja siltikin! Miten paljon mietittävää.

On oltava puhdas, puhdas nyt ainakin. Hiukset mieluusti pestynä. Pelkällä kuivashampoolla pikaisesti töräytettynä tulee tunkkaiseksi, mutta aina ei ehdi. Ja sitten niitä tulee harottua levottomasti ja menevät vielä tunkkaisemmiksi. Pipokausi nyt on ihan perkeleestä kaikin puolin.

On rasvattava iho, jottei se kosketuksesta lähtisi rullautumaan hilseilevänä. Mutta tarpeeksi hyvissä ajoin ennen käyntiä, ettei hikeen sekoittuva rasva tee ihosta ilskottavaa liskomaista kosketeltavaa. Kuka ylipäätään valitsi tällaisen ammatin, jossa toisia nakuina kosketaan?

Karvat on tietysti ajeltava. On muistettava leikata karvat siitä leuan alta kasvavasta luomesta. Jos vaikka katsotaan niskan liikettä läheltä. Ja ne melkein napaan ulottuvat kurittomat korret, jotka melkein aina unohtuvat, ja jotka tekisi mieli häpeissään unohtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa se olisi katastrofaalinen virhe. Jos niitä on ajattelematta, ne loistavat neonkylttien lailla silmään juuri siinä kiusallisimmassa eteenpäin kumarruksessaa niin, ettei tee mieli nousta ollenkaan, mutta vääjäämättä täytyy jossakin vaiheessa, vaikka miten viivyttelisi. Ja siinä ne sitten ovat.

Ja kainalot nyt joka tapauksessa, ja sääret. Bikinirajat oikein leveältä kaistalta. Ja sitten on tarkistettava yleissilmäyksellä, josko jostakin muualtakin rönsyilee. Tässä iässä ei voi olla enää ihan varma. Tulee tuntemattomistakin paikoista. Varmuudeksi ajan vielä posketkin, ja leuan. Joskus niissäkin on sellaisia pitkiä karvoja, jotka näkyvät juuri tietyssä valossa. Ja niillä siellä on ne kirkkaat putket.

Näkyyköhän karvoista, että ajelin ihan juuri? Ja nyt se ajattelee, että tämän takia. Kun juuri olisi tarkoitus olla niin, kuin ei mitään juuri tämän takia vaan tällaisena olen aina. Siivona ja valmiina sisätutkimuksiin.

Miksi minä en voi olla sellainen lehtikuvien aina siivo, helohetivalmis nainen? Kääntely- ja taivuttelukelpoinen?

Mieluitenhan olisi käytävä solariumissa ottamassa talvenkelmeälle keholle pieni pintaväri, joka saa selluliitinkin siliämään vähän, mutta kellä helvetillä tässä nyt oikeasti on sellaiseen aikaa ja rahaa?

Hajut ovat ihan oma lukunsa. Ennen kuin markkinoille keksittiin työntää tuoksuvia pikkuhousunsuojia, en osannut ajatella, että minusta erittyvät ihmismäiset asiat olisivat niin hirvittävän hävettäviä ja peitettäviä, mutta nyt kyllä osaan. Varsinkin, kun siellä selkävammaisena aina pitää pyllistellä. On hirvittävä paikka tulla hyvin tietoiseksi näistä asioista juuri silloin, kun tavoittelee sormilla lattiaan lääkäri tuijottaessa rangan liikkeitä ja kohoavia pakaroita kirkkaissa loisteputkivaloissa. Herrajumala kuka edes ajattelee tällaisia? Tai sanoo ääneen?

Ja missä ne ovat ne alusvaatteet, joissa voisi olla luontevasti näissä luonnottomissa asennoissa? Että edes häpyhuulet pysyisivät kalsareiden sisäpuolella, kun minua leivotaan sammakonreisimäiseen asentoon. Pitäisi olla jotkut ei pornahtavat. Ei pitsiset. Ei puristavat. Ei läpikuultavat. Ei persvakoon pakenevat. Ei ainakaan koskaan enää matalavyötäröiset. Sellaiset, jossa eivät pienet tahrat näy. No eivät kyllä isotkaan! Jotenkin sellaiset, joihin ei kiinnity huomio ollenkaan. Edes minun. Varsinkaan minun. 

Miten onkin mahdollista olla niin syvästi tietoinen niin monista asioista yhtä aikaa? Samaan aikaan karvojen ja rullautuvien alusvaatteiden ja kuivashampoohiuksiensa kanssa hyvin pelätä kuukautisten alkavan, tai jo alkaneiden kuukautisten karkaavan siivottomasti ulos suojistaan. Ja miksi sitten, kertokaa se minulle, ihminen hikoilee sieltäkin. Mitä helvettiä se lekuri sellaisessa tilanteessa oikein itsestään kuvittelee?

Voi pelätä aluspaidan tahriintuneen rintojen alta näkyvästi märäksi matkalla vastaanotolle, ja sitten pitää silti riisuutua. Yrittää invavessassa itseään pyyhkiä käsipyyherullaan. Sitä tietää jo etukäteen, että hoitopöydän paperille jää vatsamakuun jälkeen sellaiset ilmeiset märät läntit, joiden jälkeen on todella vaikeaa katsoa silmiin ketään, saati alusvatteisillaan. Tissiläntit, voi hyvänen aika. Siis miten tissit yhtäkkiä nyt hikoilevatkin tällä tavalla? Voivatko vaihdevuodet alkaa tuosta noin vain, matkalla Luhtialankadulta Mehiläiseen? Miksi siinä pitää edes olla se paperi, kun minä en osaa kääntyä sitä ruttaamatta. Ja ne läntit. Ja jostain tulee nyt se ajatus niistä karvoista taas.

Tulikohan varpaankynnet leikattua? Lakattua nyt ei ainakaan. Varmasti varpaiden väleissä ainakin on nukkaa. Mahdollinen jalkasieni. Hän sen lääkärinä tunnistaa kyllä kauempaakin.

Mitenkä täit? Niitähän on nyt liikkeellä. Olisipa kiusallinen hetki sellaiselle juuri tässä. Pysykää nyt ainakin siellä hiusten uumenissa pliis edes tämä nelikymmenminuuttinen. Korvat nyt ainakin muistin puhdistaa. Ja hampaat pesin, enkä eilen ottanut valkosipulia. Minusta on kaikkine käynteineni tullut aika etevä ennakoimaan. Ja alati neuroottisempi.

Vatsa kurisee nälkää. Etteikö pieni ilmapallurakin siellä tekisi suolen mutkassa matkaa hirvittäväksi, pingahtavaksi ääneksi tähän hiljaiseen huoneeseen? Rentona tai jännittyneenä, kummallakin tapaa mahdoton äänettömästi ulospäästettävä. Voi näitä elämän valintoja!

Ai että mikä se vaiva alunperin olikaan, joka minut tänne toi? No vaikea muistaa kaiken tämän keskellä, mutta tarkistakaa päästä varpaisiin. Olen valmis.