Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Lupa olla minä – koulusta ja sukupuolesta

LUPA OLLA MINÄ (Kolumnini Hämeen Sanomissa 19.8.2015)

Olipa kerran nuori. Yläkoulua aloittaessa hänelle jaettiin kielivalintoja varten vaaleanpunainen lappu, vaikka osalle jaettiin vaaleansininen. Wilman Istumajärjestyksessä hänen kohdalleen ilmestyi liehuvalettinen ikoni, vaikka osalle ilmestyi lyhythiuksinen. Wilma myös käytti hänestä ahdistusta aiheuttavaa nimeä, koska se on virallista. Systeemi.

Koulupäivän aikana nuoren piti käyttää vessaa, johon liehulettiset menivät, vaikka hän tiesi olevansa lyhyttukka. Jumppatunnilla oli mentävä liehulettien telinevoikkaan, koska niin nyt vain on. Nuori kuunteli totuuksia, kuten “liehuletit eivät ole kiinnostuneita jalkapallosta”.

Kun terveyskasvatuksen kirjassa puhuttiin parisuhteista ja seksistä, ei mikään koskenut nuorta. Hänellekö ei ollut tulossa parisuhdetta? Hänkö ei koskaan harrastaisi seksiä? Hänkö oli niin marginaalinen, ettei tarvinnut ottaa lukuun? Vaikka tässähän hän oli, ihan verta ja lihaa.  

Koululääkäriltä nuori palasi täristen. Lääkäri oli kehottanut olemaan “hyvin varovainen tuon tuollaisen kanssa” ja todennut, että “tuo tuollainen voi vielä muuttua”. Vaikka nuori oli merkinnyt pohdituttavien asioiden kohtaan haluavansa puhua, ei “tuosta tuollaisesta”, vaan syntymässä määritellyn ja koetun sukupuolen ristiriidasta. Että se, mitä synnytyslaitoksella ensin arveltiin, ei pidä paikkaansa. Että kaikkea ei voi nähdä jalkoväliin kurkistamalla. Koululääkäri halusi puhua astmasta. Kerta sellaista riittää.

Uusi tasa-arvolaki velvoittaa koulutuksen ja opetuksen järjestäjät ehkäisemään sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuvaa syrjintää. Kyse ei ole vain esimerkiksi nimittelystä. Paljon pahaa tehdään myös tahattomasti, vanhentuneita käytänteitä ylläpitämällä.

Tuli iloisiakin yllätyksiä. Koulun terveydenhoitaja kohtasi ihmisen, ei “tuollaista”. Liikunnanopettaja antoi paritanssitunnilla koetun sukupuolen mukaiset askelet ja luvan suorittaa uinnin omalla ajalla. Terveystiedon opettaja paikkasi kirjan puutteita monipuolisemmaksi keskustellen. Ne opettajat, joille nuori uskaltautui puhumaan, alkoivat käyttää koulussa hänen uutta nimeään. Ja juuri niin helppoa se oikeasti on.

Sukupuolessa ei ole kysymys vain geeneistä.

Muutos tapahtuu yllättävän helposti. Tänä kesänä nuoren perheessä jännitettiin rippikoulua, turhaan. Papit pitivät päivän selvänä, ettei kukaan leirillä joudu kokemaan olevansa mitään muuta, kuin Luojan luoma, tärkeä ja täydellinen. Nuori kävi leirin koetun sukupuolen mukaisesti majoittuen ja sai todistuksen käyttämällään nimellä. No big deal. Ja kuitenkin jättimäinen juttu!

On hienoa, että Hämeenlinna sai ensimmäisen Pridensa tänä kesänä. Pidetään huolta, että sama tasa-arvoisuuden henki välittyy myös arjessa. Jos työskentelet lasten ja nuorten kanssa, ota se asiaksesi erityisellä tarkkuudella. Niin toimimalla voit pelastaa hengen.

Aivoissa melkoinen surina

Huh, olisi vaikka mitä mielen päällä, mutta aikataulu ei ole laskenut koneen äärelle kuin työmielessä. Pahoitteluni normaalia pidemmistä päivitystauoista. Vauhdikas vuoden aloitus!

Työhommien ohella alkoi isoja uusia kuvioita harrastuspuolella, kun hyppäsin B-joukueemme apuvalmentajaksi ja olen mukana myös seuran junioritoiminnassa. Kivoja, mutta melkoisen työllistäviä juttuja! Paljon uutta omaksuttavaa ja ihmisiä tutustuttavaksi. Tuntuu, että vuorokauden tunnit vain vilistelevät menemään. Kyllä se taas tästä rauhoittuu, kun pääsen kunnolla pallon päälle.

Olen funtsaillut viimeaikoina erityisen paljon ylpeyttä, häpeää ja erilaisia menneisyyden painolasteja ja niiden heijastumia nykyiseen elämänmenoon, sosiaalisen median kiemuroita ja kirjahankettani. Myös ystävyys ja sen erilaiset teemat pohdituttavat. Työpuolella olen rakentanut erästä radiosarjan aihiota ystäväni kanssa tarjottavaksi tuotantoon keväämmällä. Katsotaan, mitä siitä on tullakseen! Varjoblogi on startannut hyvällä tavoin, ja perjantaina menee ulos vihaa ja tunteiden käsittelyä mietiskelevä kirjoitukseni.

Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla…

Tällaisia  yhdenvertaisuuden teemoja taas mietin tämän päivän Hämeen Sanomissa:

NÄHDÄÄN! (HäSa 21.1.15)

Mitä, jos et näkisi tätä tekstiäni tässä? Tai lehden muitakaan artikkeleita? Mitä tietäisit maailmanmenosta, kotipaikkakuntasi tapahtumista ja etäisempien kavereittesi kuulumisista, jos et näkisi lukea sanoma- ja aikakauslehtiä, nettisivuja, blogeja, uutisvirtaa tai Facebook-päivityksiä? Mieti, kuinka suuri osa tämän päivän aikana sisäistämästäsi informaatiosta on tullut luettuna. Mieti sitten se pois.

Isolle joukolle ihmisiä ajatusleikki on arkea. Tarkkaa tilastoa näkövammaisten määrästä Suomessa ei ole, mutta Näkövammarekisterin arvion mukaan heitä on ainakin 80 000. Joukkoon mahtuu hyvin monen asteista vammaa, mutta joka tapauksessa puhutaan koko joukosta ihmisiä. Tämänkin lehden levikkialueella asuu monta.

Aloitin viime vuonna vapaaehtoistyöntekijänä Kanta-Hämeen Näkövammaiset ry:llä. Enpä tiennyt aloittaessani, miten paljon saisin hommasta itse. Se on, sanaleikki tässä tieten tahtoen, avannut silmäni näkemään elämää uudella tavalla.

Tehtäväni yhdistyksellä on, osana vapaaehtoisjoukkoa, lukea nauhalle viikon Hämeen Sanomat. Nauhasta koostettua Näkökantti-lehteä kuuntelemalla yhdistyksen jäsenet saavat katsauksen kotiseudun tapahtumiin, jos vaikka osa uutisista tuleekin viikon jälkijunassa. Lehti on hyvin pidetty.

Hävettää, että vasta lukijan hommassa toimiessani olen tullut ensinkään ajatelleeksi, miten suuri joukko onkaan ihmisiä, jotka eivät näe. Miten selviönä olen pitänyt sitä, että voin vilkaista uutiset aamulla, heittäytyä kirjan ääreen iltasella ja selailla kymmeniä verkkosivuja tiedonsaannin ja silkan viihtymisen vuoksi siinä välissä. En ole juurikaan tullut ajatelleeksi, ettei näön menettäminen (synnynnäisesti tai myöhemmin elämässä) tarkoita vain sitä, että ojennetaan keppi tai koira, vaan kaiken muun ohella myös melkoista eriarvoiseen asemaan joutumista mitä tulee tiedonvälitykseen.

On olemassa erilaisia apukeinoja, joiden välityksellä kirjoitettua tekstiä tuodaan näkövammaisten saataville – materiaalia pistekirjoituksella, lehtiä nauhalle luettuna, äänikirjoja, nettiohjelmia, jotka muuntavat verkkotekstiä puhuttuun muotoon yms. Silti yhden kokonaisen aistin menettäminen tietää myös melkoista syrjään jäämistä tässä ajassa, jossa jatkuvasti yhä suurempi osa informaatiosta välitetään supernopeasti nimenomaan tekstimuotoisena tietoverkoissa.

Uutisten ja faktan tavoittaminen on toki tärkeää, mutta iso juttu on myös sellainen sosiaaliseen ulkorinkiin ajautuminen, joka uhkaa helposti, jos viestiminen vaikeutuu vamman johdosta. On ihmiselle olennainen juttu tietää ainakin jonkin verran mistä puhutaan, kyetä ottamaan osaa keskusteluun ja pysyä mukana menossa.

Kun määrärahoja, yhdistysten tukia ja leikkauksia mietitään, on mietittävä myös tämänkaltaisten eriarvoistavien elementtien kysymyksiä. Jotta ihan jokaisen tarpeet tulisivat nähdyiksi.

Uurnille ihan homona

Minulta pyydettiin homobloggausta (mikä merkillinen sana!). Olin vähällä sellaisen naputtaakin heti silloin tuoreeltaan, mutta jäin miettimään asiaa. Kun sitten seurasin keskustelua aiheesta, ei enää olutkaan helppoa sanoa mitään. Keskustelu sai  niin absurdeja käänteitä ja virisi niin käsittämättömiä puheenvuoroja, että menin ihan lukkoon. Salaliittoja. Mitä kaikkea. Tyrmistyin.  Tällaistako on keskustelu vielä tähän aikaan tämän pallon päällä?!  Liberaalit kannat polkeutuvat kaikenmaailman käsittämättömyyksien jalkoihin. Että perusihmisoikeuksista edes pitää näin vääntää?

Ei siis tule varsinaista homobloggausta. Tulee haaste suoraan toimintaan. Tulee tavallaan uskovaisbloggaus. Sen verran syvästi sieppaa nimittäin, että omalla Raamatulla lyödään päähän. Että jotenkin minunkin nimissäni muka tällaista huttua jauhetaan! Ei muuten passaa.

En halua pitää uskovaisblogia. En todellakaan. Siis siinä mielessä kuin se helposti ymmärretään. Inhoan ja pidän vastenmielisenä kaikkea julistamista ja käännyttämistä, enkä usko että sellainen on oikein ihmisen hommaa ollenkaan. Ylipäänsä uskosta puhuminen ja kirjoittaminen ovat meillä niin latautuneita juttuja, että aina vähän arvellutta avata suunsa. Sorrun arvosteluun itsekin. Luen jonkun fiksunkin ihmisen mietteitä, ja helposti tuumin, että mitähän tuokin nyt tuollaisista. Näistä kun ei meillä huudella.

Nyt on kuitenkin pakko. Kertakaikkinen pakko. Kirkon seiniä heilutteleva homokeskustelu vaatii toimenpiteitä meiltäkin, jotka olemme tottuneet pitämään nämä mietteet lähinnä omana tietonamme. Nimittäin TÄMÄ ON MEIDÄN SYYTÄMME.

Niinpä. Me tämän olemme näin pedanneet. Kun on tarpeeksi kauan pitänyt uskoa omana asianaan, ja viitannut kintaalla vaikkapa juuri seurakuntavaaleille, niin näinhän silloin käy. Konservatiivisiipi on saanut siellä omassa rauhassaan täytellä lappuja ja uurnia. Ja innolla täyttelevätkin, totta kai! Ja näin sitä sitten mennään. Hävettää.

Minä, joka jokaisten muiden vaalien kohdalla mouhuan äänioikeuden hienoudesta ja päätöksentekoon osallistumisen tärkeydestä, en ole oikein edes tiennyt, mitä seurakuntavaaleissa touhutaan. Tai milloin ne pidetään. Tai keitä sinne äänestellään. Ei ole kiinnostanut. Minua. Minua, joka kuitenkin olen kirkon jäsen ihan halusta ja harkiten. Jolla on vahvat näkemykset siitä, mitä uskon nimissä saa, ja ennen kaikkea ei saa tehdä. Minua ei sitten ole kiinnostanut.

No nyt kiinnostaa! Minä en halua sellaista kirkkoa, jota tässä on maalailtu. Meillä on tuollainen instanssi, jolla on melkoinen yhteiskunnallinen asema siitä huolimatta, mitä mieltä siitä kukin henkilökohtaisesti on. On valvottava, miten sitä valtaa käytetään. Kuka sitä pääsee käyttelemään. On vähän pakko alkaa kiinnostaa. On pakko olla mukana tässä rytäkässä, jossa suuntaviivoja uusiksi piirrellään.

Oma vaatimaton toiveeni on, että seurakuntavaalien alati alhainen äänestysprosentti saataisiin nyt käännettyä ennätyslukemiin. Että protestiääniksi ei laskettaisi vain niitä, jotka erosivat kirkosta tai niitä, jotka liittyivät Kristillisdemokraatteihin.

Että myös meidän, mukavuudenhaluisesti sohvannurkkaan käpertyvien sunnuntaisivistyneistökermaperseiden joukoista nousisi protestimieli ja halu muutokseen, ja ihan konkreettisia toimia muutoksen käynnistämiseksi. Ei vain sanoja ja linkkauksia ja peukkuja ja myötämieltä. TOIMINTAA JA VIITSIMISTÄ.

Seurakuntavaalit järjestetään marraskuussa. Varsinainen vaalipäivä on 14.11.

Ennakkoäänestys tapahtuu 1.-5.11

Vaalikone aukeaa 25.10

Ehdokkaat löydät täältä. Nyt tarkkana niiden mielipiteiden kanssa.

Ja hei, uurnilla ei kysellä uskotko. Päätöksissä voi olla mukana ihan siksikin, että se on oikeus ja velvollisuus.

Vielä jonkinlaiseksi loppukaneetiksi:

On helppo ajatella, ettei tämä liikuta minua. Että mitä näistä mouhottamaan. Mouhottakoot ne, joiden liitot ovat vaakalaudalla. Mutta Ei se mene niin. Minusta tämä on kaikkien asia. Ihmisten asia. Tässä puhutaan paljon laajemmasta asiasta nyt näillä sanoilla.

Kolumnoin homojen adoptio-oikeudesta Hämeenlinna Kaupunkiuutisiin silloin, kun sitä vääntöä viimeksi kunnolla käytiin. Sain melkoisen kasan vihaviestejä ja lesbotteluja. Viikon verran yleisönosasto oli täynnä puhinoita Lesbo-Kellomäen sateenkaariperheestä ja arveluja siitä, montako äitiä minut on kasvattanut. Siis ihan oikeasti! Argumentoi nyt sitten tällaisessa meiningissä.

Minusta keskusteluun pitää osallistua muualtakin kuin marginaalista. Kaikkiin yhteisiin keskusteluihin. Koska nämä ovat meidän juttuja.

Kirkko käyttää sen asemansa ja valtansa joka tapauksessa. Eronneista huolimatta. Se myös tällä hetkellä määrittelee nämä avioliittokysymykset halusimme tai emme. Oikeasti tehokas, jopa ainut, keino vaikuttaa vääryyksiin on vaikuttaa siellä, missä päätökset tehdään.