Saavatko lapsen kaverit jäädä yöksi?

”Onko noiden pakko olla aina just meillä yötä?”

Tykkäävätkö lapsesi kaverit jäädä teille yöksi? Ärsyttääkö se silloin, kun väsyttää rankan viikon jälkeen? Haluaisin tarjoilla siihen taas kosteusvaurionäkökulman. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

Yökyläily ei vaikuta kovin eksoottiselta jutulta. Sitähän lapset tekevät eri-ikäisinä. No big deal.  Se voi kuitenkin olla jotakin itselle ihan mahdotonta. Se, että jonkun kotiin saa tulla tai omaan kutsua kavereita on ihan erikoista monelle nuorelle. Jos kotona juodaan liikaa, tippuvat kaverien kutsumiset pois erittäin nopeasti.

Kuka haluaa kavereidensa näkevän tahmeat lattiat tai sammuneen vanhemman, tai vaikka vähemmän raflaavasti ärsyttävän sössöttävän humalajuttelijan, joka ”on vain hauska ja rento viiniä juotuaan”? Sellaisen, joka rentona kaveeraa ja tarjoaa kaljat? Saatika sitten, jos kotona on henkisesti tai fyysisesti aggressiivinen äiti tai isä. Kosteissa kodeissa on muita enemmän väkivaltaa, joka voi luonteeltaan olla henkistä, fyysistä, seksuaalista tai sosiaalista.

Sellaista ei halua näyttää toiselle kukaan. Ei yksikään teini. Ei ensimmäinenkään. Sellainen hävettää niin, että naama meinaa irrota.

Yökyläilyä ei harrasteta niissä kodeissa, joissa ei ole omankaan väen hyvä nukkua.

Ihan sama kuin taannoisen ruokajutun kohdalla totesin: ole sinä se vanhempi, jonka kotiin voi aina tulla yöksi. Jonka kotona voi nukkua vaikka ne viikonlopun molemmatkin yöt, tai tulla ”liian myöhään” ja ”epäsopivaan” hetkeenkin. Vaikka se tuntuisi välillä työläältä. Sen vanhempiensa juomisesta kärsivän lapsen jokainen yö voi nimittäin olla työläämpi, kuin moni osaa kuvitellakaan.

Kosteusvaurioita-kirjan kirjoittamisen ajalta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kirje, jossa kirjoittaja kertoi kuinka hankalaa oli, kun oli viimein saanut yökyläpaikan kaverilta, mutta vanhemmat halusivat, että lapsi ”käy kotona” kahden yön välissä. Tämä lapsi istui rappukäytävässä pitkän aikaa olemassa poissa jaloista, muka siellä kotonaan, koska tiesi, ettei kotiin voi todellakaan mennä, ja kömpi sitten takaisin kylään.

Entä, jos ei tarvitsisi ”käydä kotona”, jos kotona ei ole hyvä käydä? Jos olemiselle ei olisi tällaisia lapselle tosi hankalia ehtoja?

Entä, jos välillä saisi nukkua kokonaisen yön jännittämättä ja kömpiä sitten syömään aamiaista? Että olisi aamiaista!

Mitään sirkushuveja ei tarvitse tiedossa olla. Ei tarvitse olla ihmeellisiä ruokia ja cheddarjauheella maustettuja iltapopcorneja. Kotia ei myöskään tarvitse puunata väsyneenä paraatikuntoon.

Petaa vieraspatja tai anna viltti sohvalle. Ei se sen ihmeempiä vaadi. Talo voi elää ihan omilla tavoillaan yövieraasta huolimatta. Se on todennäköisesti rauhan tyyssija lähtöpaikkaan verrattuna.

Meillä on teinien kanssa puhuttu siitä, että aina voi tulla, kun tarvis on. Ja aina lähden vaikka hakemaan autollakin, jos sellaista tarvitaan. Se on matalan kynnyksen auttamista, johon jokainen tasapainoinen ja aikuinen aikuinen pystyy.

Jos yökyläilijä tulee kotiisi selkeästi pahasta paikasta, pidä malttisi. Öiseen aikaan ei tarvitse käydä kaikkein vaikeimpia keskusteluja. Niiden aika on myöhemmin. Anna lapsen, minkä hyvänsä ikäisen, nukkua kaikessa rauhassa.

Ole se aikuinen.

 

Mainokset

Täytyykö teinin kaveritkin ruokkia?

Huh, meillä on ruoka-aikaan kolme teiniä kylässä. Pitääkö ne kaikki ruokkia?

Onko tuttu viikonloppumiete? Aika paljon näitä pohditaan kaveripiirissäni kyllä viikollakin. Tupa on täynnä ja eteisen tennarivuori kohoaa. Moni vanhempi tuskittelee lasten vieraiden kohdalla oikeaa toimintatapaa. Miten pitää toimia, jos oman lapsen kaveriporukka on kylässä ruoka-aikaan? Voiko vain omat kersat huhuilla pöytään? Entä jos ei ole tarpeeksi ruokaa tai on tehnyt jotain nopsaa einesmättöä?

Kysymykseen siitä, pitääkö toistenkin mukelot ruokkia, on minusta tosi helppo vastaus: ei tarvitse, mutta saatat tehdä valtavan palveluksen, jos ruokit. Avaan tässä blogitekstissä ajatusta kosteusvaurionäkökulmasta. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

On nimittäin melkoinen tilastollinen todennäköisyys, että ainakin yhdet eteiseen ilmestyvistä isoista teinitennareista kuuluvat sellaiselle nuorelle. Siitä lisää hiukan tuonnempana.

Jos kutsut ruokapöytään lapsesi kaverin/kaverit, voi olla, että pöytään istuva nuori saa ensimmäisen kunnollisen  lämpimän aterian pitkiin aikoihin. Hän saattaa kyllä saada päivän ainoan ateriansa koulussa, mutta viikonloppuisin pärjäilee millä milloinkin. Voi myös olla, ettei kukaan aikuinen ole kysellyt häneltä kuulumisia  ikiaikoihin. Ja niinkin, ettei hän ole kuukausiin tai vuosiin tuntenut itseään tervetulleeksi minnekään.

Kutsumalla tällainen nuori syömään perheen kanssa saman pöydän ääreen on mahdollista olla se tyyppi, jonka kanssa toinen voi viettää palasen ihan tavallista, leppoisaa ruokahetkeä juuri tänään. Sellaisen hetken arvoa ei voi edes alkaa tajuta ihminen, joka ei ole lapsuudessaan kokenut kosteita oloja, mutta ei tarvitsekaan. Pelkkä ”syömään!” riittää.

Voi olla, että vanhempaa hävettää, jos pöytään on juuri kavereiden kylässä notkumisen päivänä tulossa jotakin vähemmän ravinnerikasta ja fancya. Älä huoli. Se, että pöydässä ylipäätään on ruokaa ja sitä syödään yhdessä koko perheellä, voi olla nuorelle ihan eksoottinen kokemus. Se on ihana hetki, vaikka tämä on ihan tavallinen torstai ja kaikki ovat vähän väsyneitä.

Ehkä ruokaa on varattuna liian vähän? Jos se jaetaan nälkäisten teinien kesken, kaikille jää kiusallinen kökkäre. Eipä hätiä. Valitse toimintatapa tästä:

  • Kipaise nopsa täydennysreissu lähikauppaan tekemättä siitä numeroa.
  • Kyhää nopea salaatti kylkeen.
  • Vaihda suunnitelmaa ja tilaa pino pitsoja. Syökää ne silti kaikki yhdessä pöydän ääressä.
  • Loihdi lämpimiä voileipiä, iso munakas tai keitä kattilallinen puuroa. Tämä ei ole mikään hienostelulaji.
  • Kerro, että ruokaa on vähän niukasti, mutta se saadaan kyllä riittämään, kun jatketaan leivällä ja hedelmällä.
  • Tuumaa ääneen, että ruokaa ei tällä kertaa valitettavasti riitä koko komppanialle, mutta vieraat voivat tehdä itselleen voileipää tai muuta välkkäpalaa ja tulla silti samaan pöytään syömään.

Jokainen näistä vaihtoehdoista on minusta parempi kuin se, ettei vierailla oleville nuorille tarjoa mahdollisuutta ruokaan. Ensiksi toki siksi, että se on ystävällistä ja kohteliasta. On kiva ottaa välillä kontaktia ja tuntumaa lapsen kavereihin. On myös oman nuoren kannalta olennaista, että oma koti on vastaanottavainen ja kaverit tuntevat siellä olevansa tervetulleita. Vanhempana omien mukeloiden kaveripiiriä kannattaa pitää isossa arvossa ja hyvänä. Sen tietää vähintäänkin jokainen joskus yksinäisyydestä kärsinyt. Toinen syy on se, että ulkopuolinen ei voi mitenkään tietää, onko kylässä oleva nuori saanut lämmintä ruokaa tai edes niitä voileipiä aikuisen laittamana viimeksi viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia sitten.

Tosi harva teini, vaikka kovasti nälissäänkin, kehtaa pyytää ruokaa. Lapsi, joka on kasvanut kosteissa oloissa, pyytää todennäköisesti sitäkin harvemmin.

On helppo ajatella, että oman lapsen kaveripiirissä ei kosteikon kasvatteja ole. On ehkä kiva asuinalue, kalliita harrastuksia ja siistit vaatteet. On työssäkäyvät, kivan oloiset vanhemmat ja kaksi autoa. Guess again. Lapsen kurjat kotiolot harvoin näkyvät lainkaan ulospäin. On ihan turha ajatella, että vanhempien päihdeongelma tuottaisi pelkästään ryysyläiskuvastoa. Lapset ovat myös pienestä pitäen todella taitavia piilottamaan hankaluutensa. Tuskin kukaan haluaa, varsinkaan kavereidensa silmissä, saati heidän vanhempiensa edessä, antaa viitettäkään kodin vaikeuksista. Lapsi suojelee vanhempiaan viimeiseen asti, ja sitten vielä sen jälkeenkin.

Jos kurkistettaisiin jokaiseen suomalaiseen luokkahuoneeseen, kustakin löytyisi lapsia, joiden kotona juodaan liikaa. Tilastotietoa on vaikea kerätä, mutta Lasisen lapsuuden mukaan tiedetään, että joka neljäs on kokenut lapsuudessaan haittoja läheisen juomisesta. THL:n tilaston mukaan Suomessa on ainakin 65 – 75 000 sellaista lasta, joiden jompikumpi tai molemmat vanhemmat käyttävät niin paljon päihteitä, että siitä on syntynyt jo viranomaisen rekisterimerkintä. Ja siinä lukemassa näkyy vain pikkuinen jäävuorenhuippu, sillä valtava osa perheissä tapahtuvasta liikajuomisesta jää kokonaan katveeseen. Lapsi itse ja perheen läheiset pitävät tilanteen tehokkaasti salassa häpeän vuoksi.

Aika paljon voi siis tulla huomaamattaankin tehneeksi hyvää, jos ruokkii teinin kaverit silloin, kun he sattuvat ruoka-aikaan kylään (ja uskokaa kun sanon, ettei ajoituskaan välttämättä ole laisinkaan sattumaa…).

Ruokapöydässä ei muuten tarvitse varautua käymään keskusteluja kodin ongelmista.  Anna mieluummin nuoren viettää hetki hengähdystaukoa elämästään. Anna hänen nauttia hetki ihan tavallisesta perhe-elämästä kaikkinen arkisine touhuineen.

Teini, jonka kotona on päihdepulmia, ei kaipaile mitään kiiltävää ja kristallinhohtoista eikä odota sinulta supervanhemmuutta. Ihan tuikitavallinen, vakaa ja turvallinen aikuisuus riittää. Rajat ja rakkaus. Ei hän todennäköisesti edes halua, että kukaan aavistaa mitään hänen huolistaan. Juttele siis niitä näitä. Kerro vaikka päiväsi kulusta ja kysy nuorten päivästä.

Ole se aikuinen, joka kysyy, mitä koulussa tänään puuhattiin. Olet ehkä ainut, joka tekee niin.

Tiedetään, että yksikin hyvä aikuinen on käänteentekevä apu hankalassa paikassa olevalle nuorelle. Ole se.

 

Ole tukena transnuorelle – omalle ja kaikille muille myös.

Saimme olla mukana tärkeän viestin välittämisessä Yle Kioskin kanssa. Oo kunnolla, rohkeasti ja täysillä vanhempi. Oo kokonaan lapsen puolella, joka päivä ja näkyvästi. Olit sitten vanhempi, ukki, mummu, muu sukulainen, naapuri, kylänmies, kummi, kaima, ope tai säbävalkku.  Se ei ole mitään erityistä, vaan ihmisyyden tehdasasetus.

Sillä on elintärkeä merkitys.

 

Migreenikö se nyt sitten on?

Taisin saada tänään migreenikohtauksen. Iski yhtäkkiä taas se toukokuulta tuttu vasemmanpuoleinen terävä pääkipu, ja kädet puutuivat. Väsytti, itketti ja tuli etova olo. Olen myös tehnyt ihan sikana näppäilyvirheitä.  Vieläkin vähän pöpperö pää, ja tuntuu vähän kurjalta katsoa näytön kirkasta valoa, mutta niitä edellisen kerran karseita näkö- ja tasapainohäiriöitä ei nyt tullut (ja jos tulee, on Johkulla lääkärin tiukka käsky rahdata mut takas tutkimuksiin).

Näinköhän se on suvussa esiintyvä vitsaus mut saavuttanut? Ainakin nettipengonnan perusteella oireet ovat aika osuvat. Te migreenikohtauksia kokeneet lukijani, laittakaahan vinkkejä jakoon. Kuulostaako tututlta oireisto? Mikä teillä laukaisee kohtaukset?

 

Asiasta ämpäriin. Esikoinen sai tänään nenänpielen näppylöihin ekan kerran peitevoidetta. Ovat häirinneet poloa niin paljon, että annoin myöten. End of an era! (Ei löytynyt varastoista kuin mun ihana, melko hintava Dior. Sai saatelauseekseen melkoisen kiellon olla pumppaamatta sitä lärviin oma-aloitteisesti joka aamu 😀 ).

Käykääs tuolla kurkkimassa millaisen haasteen laitoin kersoille viikoksi. Kommentoidakin mieluusti saa.

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.