Dirty Dancing ja muut ihanat – Aikakoneella teinitunteisiin

Kuopuksella oli pääsiäislomalla elokuvatoive. Hän halusi nähdä Dirty Dancing -leffan. Suostuin viipymättä, tietenkin! Kyseessä on teiniaikojeni kenties pakahduttavin elokuva, enkä ole sen koommin nähnyt sitä.

Dirty Dancing on ilmestynyt 1987, jolloin minä olin 11-vuotias. En ihan varmuudella ole saanut katsoa sitä silloin, eikä meillä toki ollut omia videoitakaan, vain jättimäinen MovieBox-laite, jonka sai vuokrata videovuokraamosta elokuvien katseluun. Saimme kotosalla katsella lähinnä BBC:n eläinfilmejä, mutta aika pian yläkouluikäisenä olen sen kyllä nähnyt. En muista miten ja missä, mutta kuitenkin. Tämä oli elokuva, joka ehdottomasti kaikkien piti nähdä. Ja tuohon aikaan kaikki näkivätkin pitkälti samat leffat, koska ei niitä ollut tarjolla montaakaan yhtä aikaa.

Hyvin upposi elokuva edelleen. Tietysti se herätti nyt 42-vuotiaana monia varsin erilaisia oloja kuin silloin lapsena, mutta tavoitti samaakin. Mikä lienee siinä meneekin niin ytimiin asti? Jotenkin se onnistuu täydellisesti kuvittamaan isoja, ihon alla pullistelevia, rakkaudennälän ja – hih – teinimäisen kokemattomien ja punastuttavien seksimielikuvien tunteita. Kesäpaikan työntekjöiden salatanssipaikan tunnelma oli höyryävän kuuma! Ihanaa tanssia läpi leffan.

Ja Patrick Swayzen paljas selkä, josta voi lukea lihaksiston…

dirty dancing
Kuva: Skiddle.com

Hassua, miten moni kohta juonesta oli päässyt jo unohtumaan kokonaan, mutta jotkin ikoniset kuvat eivät ollenkaan. Muistin tunnelman täysin ja se nipisteli vatsanpohjassa samalla tavalla kuin joskus silloin. Ja uuh, miten tulikuuma Johnny olikaan mustassa hihattomassaan ja farkuissaan, edelleen!

On tietysti yksi eeppististä eeppisin kohta. Sen vedessä valkoisessa uikkarissa nostelun lisäksi se oikea nosto ihan elokuvan lopussa. Se kyllä toimii, vaikka sitä osaa odottaa.

Kun Johnny, kaikki vääryydet ensin oikaistuaan, nappaa Babyn tanssilattialla käsivarsiensa varaan korkeaan nostoon, pillahdin vähän itsellenikin yllätykseksi poruun. Oli tunnetta! Sieltä se itkahdus matkasi, aikakoneella teinivuosista.

Nämä ovat hauskoja hetkiä, joissa jotakin menneestä aktivoituu sisuksissa yllättäen. Tunne vilahtaa tajun edelle. Siinä ne olivat: rakastumiset Kukonnotkon musiikkileirillä, valkoiset farkut niillä rikkaampien perheiden tytöillä, pehmennyskiharat ja helmiäishuulipuna, diskot pimeässä kesäyössä ladon puun tuoksussa. Siellä ne ovat, varastoituneena. Nuoren ihmisen väkevä, aloittelevan itsenäinen elämä kaikesta kotona tapahtuvasta piittaamatta. Ulko-oven ulkopuolinen oma maailma ja suhteiden verkosto. Ei mitään tietoa siitä, mitä elämässä vielä tulisi vastaan, mutta kaikki oli auki ja kaikki oli todellakin mahdollista. Aika liikkistä ja aika ihanaa!

Me lauloimme tyttäreni kanssa biisit täysillä mukana. Erityisesti sen hauskan kohdan: Come here, loverboy!

Seuraavaksi tuntui asianmukaiselta jatkaa muistojen teillä Julia Robertsin seuraan, Pretty Womanin äärelle. Toimi sekin, ja ah mitä pukumeininkiä! Ei se ihan näihin päiviin siirtyisi se löysistä puvunhousuista tehty punainen ja polvimittainen shortsipuku, mutta oli siellä paljon sellaistakin, joka taas on tehnyt paluun, kuten scrunchiet Julian kiharapilvessä. Ja mitä kiharapilviä!

Muistin sen ajan omat tyyli-ihmeeni: olkatopatun, vihreän ja liian löysän bleiserin ja ison, mustan, pitsisomisteisen klipsirusetin permanentatussa tukassa – korkealla ja kuohkealla etuheitolla, tietenkin.

Mietin elokuvan äärellä Richard Geren lumovoimaa. Se meni minulta teininä ihan ohi. Ihmettelin, miten kukaan sellaista harmaatukkaista setää kuolaisi, mutta salaisuus valkeni minulle näin viiveellä. Hänet oli selvästi sijoitettu sinne enemmän näin äitiä kuin silloista tytärtä ajatellen! Aikamoinen harmaapukuhurmuri, vaikka vähän mulkkukin paikkapaikoin. Hän vaikutti silloin ekaa kertaa elokuvaa katsellessani kuusikymppiseltä (eli lähes kuolleelta jo), ja osoittautui nyt 41-vuotiaaksi. Köh.

Ja taas lauloimme kuopuksen kanssa mukana, nyt Roxettea ja Roy Orbisonia. Toimi!

On kai pakko katsoa seuraavaksi Breakfast Clubkin, kun nyt tähän nostalgiavyöryyn päästiin!

Onko sulla vastaavia aikakone-elokuvia?

Mainokset

Rakkaushommia

Tänään juhlin elämäni kirkkaasti hienointa saavutusta. Iltasella tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun lukion luokkakaverini Ellun vessassa Tikkurilassa aloin olee Johkun kanssa.

Se alkoi juuri niin. Juuri 16 vuotta täyttänyt Johku kysyi vielä parin päivän ajan 15-vuotiaalta Anilta ”Alaksä olee?” ja Ani mietti, että no okka. Kysyin ”ootko varma?”. Ja taisi se olla. Eikä ihan varmuudella kumpikaan teini siinä ajatellut, että olisi jokus tässä näin. Tässäpä sitä kummiskin ollaan.

Juhlimme tekemällä toisinnon ekoista treffeistämme. Menemme Helsinkiin Keskuskadun Pizza Hutin yläkertaan, ja tilaamme ensin valkosipulileivät supreme ja sitten meatlovers-pizzan. Ja kokista. Varovasti pidellään vähän käsistä pöydän yli, mutta vasta treffien loppupuolella.

Jos toisinto olisi täydellinen, olisimme sitä ennen olleet katsomassa Bumerangi-leffan – olleet täynnä melko pakattua jännitystä ja tunnetta lähekkäin pimeässä salissa – mutta kaikkea ei voi rekonstruoida. Sen sijaan kyllä menemme rautatieaseman valokuvauskoppiin ottamaan yhteiskuvat. Niitä on kertynyt treffeiltä kahden vuosikymmenen varrelta moinen nippu.

Tekisin mieli viisastella jotain kuolematonta parisuhteen onnistumisesta, mutten taida osata. Kyse on järkälemäisestä tuurista, yhteensattumasta ja vähän varmaan jostain ihmeestäkin. Mutta aika paljon myös sitkeydestä ja päättäväisyydestäkin. Pitkänkantaman asennoitumisesta.

Markus on kirjoittanut taas hienosti tästä. Allekirjoitan hänen ajatuksensa valinnasta. Me valitsemme yhä edelleen olla toistemme kanssa jatkuvasti. Päätämme olla. Osa valinnoista on sanattomia, mutta hyvin tiuhaan sanomme sen ääneenkin. Usein just ennen nukahtamista pimeässä väsyneenä. ”Ollaan aina yhdessä”. Ällöä tai ei, niin toimii. Se tässä on, että kun on tuntenut toisen 20 vuotta – ollut kauemmin hänen kanssaan yhdessä kuin tässä elämässä olemassa ilman – voi ihan turvassa ällöilläki. Kasvot menettääkseen pitää tehdä melkoisesti raflaavampia vetoja.

Yhteiskilsat tuovat rauhaa. Kun perspektiivi on hamaan hautaan, ei juuri tartte hötkyillä. Jos joku juttu ei just nyt toimi, niin eiköhän se vuoden päästä ole jo kohdillaan. Tai viiden nyt viimeistään.

Annettuna ei auta ottaa. Hetkeäkään. Se on kyllä yks sellainen selkeä juttu. Huomioon tarttee ottaa ja kunnioittaa. Ihailla toista ja arvostaa. Muistaa aina uudelleen ja uudelleen, että tämä on häneltäkin valinta. Hän valitsee minut. Vapaaehtoisesti aina vain. Kaikista ihmisistä minut. Joka päivä. Ei ole pikkujuttu.

Pitkä suhde herättää kyllä ihmetystä. Meitä teini-iästä saakka yhdessä pysyneitä on vuosi vuoden jälkeen maisemissa vähemmän ja vähemmän. Sorrun nyt tämän imelletyn romantiikan jälkeen vähän rahvaanomaisemmalle puolelle. Mutta ihmisten asioihin.  Yksi juttua mua nimittäin aina jaksaa huvittaa. Ohhoh, ihmiset huokaavat. Aikamoista. Miten se on mahdollista? Kuulen tätä paljon. Ja näen jo sen kysymyksen heidän silmissään, mutta maltan odottaa. Ja viimeistään kun päästään kolmanteen tuoppiin, he kysyvät sen niillä oikeilla sanoilla. ”Miten kukaan jaksaa harrastaa seksiä saman tyypin kanssa 20 vuotta?”

Hyvin.