Sairas kertomus osa 2: Tähystelläänkö ala- vai yläkautta? – Kysymys johon on vain vääriä vastauksia.

Minulle on tehty kokolailla kaikki länsimaisen lääketieteen piirissä tehtävät toimenpiteet. En liioittele. Omaksi huvikseni olen kirjoittanut niistä sairaalatarinoita. Tässä toinen, olkaapa hyvät.

LETKUA NIELUUN

“Voit seurata robotin kulkua tästä ruudulta”, hoitaja toteaa. Käännän pääni vastakkaiseen suuntaan. Miksi kukaan haluaisi seurata ruudulta, miten laite nappailee pihtiotteella irti palasia katsojan suolistosta?

Minut on aseteltu kylkimakuulle, vasen poski sairaalan paperipällysteisellä tyynyllä. Huoneessa on kolme hoitajaa. Ajattelen väkisinkin, että ne ovat siellä pitämässä minua aloillaan, kun letkua aletaan tunkea sisuksiini. Mietin heistä pahoja, vähän väkivaltaisia ajatuksia.

Omaatuntoa vähän soimaa, kun yksi asettuukin selkäni taakse, jotta voi rauhoitella minua silittämällä. Sillä hetkellä ventovieraan aikuisen ihmisen silittäminen tuntuu täysin luontevalta.Voisikohan se laulaakin?

Tutkimus on todella epämiellyttävä. Kaverit ovat muistaneet kertoa, nekin, joille ei koskaan gastroskopiaa ole tehty. Tämä, ja toverinsa kolonoskopia, tuttavallisemmin “se persetähystys”, ovat ne myyttiset, kamalta tutkimukset. Ei se niin pahaa voi olla, minä ajattelen ylemmyydentuntoisesti. Pitsisiselut. Herkkikset. Minua on kuulkaa sohittu ja ronkittu. Ei tunnu missään.

Tuntuu missään. Tuntuu koko suoliston matkalta. Nöyrryn äkkiä aloilleni mahtailemasta.

Ensin suuhuni asetetaan muovinen holkki pitämään sitä auki. Ajattelen pumpattavaa barbaraa, vaikken haluaisi. Saatanan mielikuvitus. Makaan aloillani suu ammollani. Minulle voi tässä asennossa tehdä mitä vain. En pysty mihinkään vastarintaan.

Ensin pitää saada alkunielaisu aikaan. Kroppa haraa vastaan: mitä tuollaista koitat sisään saada? Nieluuni työnnettävässä paketissa on sisällä pieni kamera. Miten älytön, epätodellinen ajatus sekin on? Ei niitä alueita ole ihmisen tarkoitus itsestää nähdä! Voi miksi tätä ei voi tehdä nukutuksessa?

Miksi meninkään puhumaan närästyksestä? Olisihan tämä pitänyt ennakoida. Ei mitään “ota tästä pilleriä” -juttuja minulle, vaan taas jokin vittumainen tutkimus. Närästys on keski-ikäisten sikaniskamiehien juttu. Lihapiirakkaan tukehtuvien, punakoiden pullukoiden. Miksi menin siitä mitään edes mainitsemaan. Omaa tyhmyyttä, että sekoitin hengenahdistuksen astmaoireeksi.

Paniikki nousee. Putki on ihan liian paksu mennäkseen sisääni mitään reittiä, ja nyt ajattelen väkisinkin sitä toistakin. Rehellisesti ottaen antaisin hoitajien mieluummi työntää tämän alakautta. Saako vielä muuttaa suunnitelmaa?

Sylki alkaa valua vasenta suupieltä alas sängylle. Miten luonnotonta antaa sen vain sillä lailla tippua lammikoksi. Tunnen itseni täydellisen nöyryytetyksi teuraseläimeksi omassa kuolassani.

Letku työntyy yhä syvemmälle sisääni. Nielu, ruokatorvi, mahalaukku, pohjukkaissuoli.

Sitten mahalaukku täytetään ilmalla. Siis todella täytetään. Se pullistuu pallukaksi. Ilma haluaisi ulospäin ja se pakkautuu porteille odottamaan. Mietin, miten paljon tämän jälkeen mahtaa pierettääkään. Olen tässä oikeassa, mutta unohdan röyhtäilyt.

Kuinka pitkälle se oikein ulottuu? Hyvin. Ihmisellä on metrikaupalla suolistoa. Letku tekee pumppaavaa liikettä. Vatsani ei halua sitä ettenpäin. Minä hoen pään sisällä itselleni rauhallisia asioita, että muistaisin hengittää. Lopulta tuijotan vain pistettä edessäni ja hoen tauotta itselleni “hengitä, hengitä, hengitä”. Olen koko ajan vähällä lipsahtaa täysivaltaisen paniikkikohtauksen ja pakokauhun valtaan. Läähätän niin, että hoitaja silittelee painokkaammin.

Minä haluaisin vain repiä letkun pois ja juosta karkuun.

Viimein ollaan perillä. Syvällä minun syövereissäni. Nukkalisäkkeitä. Mikrovilluksia. Poimuja ja notkelmia. Kuuntelen hoitajien puheita. Avaruusmatkan turistibussijuontoa. Sitten alkaa absurdein osa. Jollakin tavalla nielemäni letkun sisään mahtuneet pienet pihdit alkavat lääkärin ohjauksessa nappailla osia suoleni pinnasta irti. En tunne kipuja, mutta vähän nykii. Koneen äänimaailma paljastaa, milloin nappaistaan. On sinullakin ihmeellinen ammatti, minä mietin katsoessani keskittyvää lääkäriä. Napsia ihmisten suolista paloja pois heidän katsellessaan! Ne ovat minun! Ne kuuluvat minuun ja haluan pitää ne! Minä mietin, mutta koitapa huutaa sellaista pumpattavan barbaran avonaisilla huulilla neljä metriä letkua sisikaluissasi.

Kun palat on kerätty, letkua aletaan vetää pois. Se tuntuu jatkuvan loputtomiin. Viimeisenä irrotetaan suukapula, ja huulet totuttelevat pois venytyksestä. Kuolalampi tyynyllä hävettää, muttei yhtä paljon kuin se korahtelu, joka kuuluu kun vatsaan pakotettu ilma pyrkii ulos. Hyvä Luoja, älä anna minun alkaa piereskellä täällä äänekkäästi!

Lääkärit ja hoitajat sanovat sen, minkä aina sanovat rempseästi, “anna tulla vain. Täällä kuullaan ja nähdään kuule kaikenlaista!”, mutta ei se ole minun arkikokemukseni. En minä näe ja kuule kaikenlaista. En minä halua esittää nähtäväksi ja kuultavaksi kaikenlaista. Haluan pitää omat rajani. Haluan jumalauta pitää edes suoleni hallinnan. Jos te pumppaatte ilmaa minuun, niin minä piru vieköön pinnistän perseeni ryppyistä rinkulaa niin kauan tiukaksi, kunnes olen yksin kotona. Minun kaikenlaistani ei täällä nähdä ja kuulla!

Kyllä muuten kuullaan. Pieren ja röyhtäilen sellaisia määriä ilmaa, että niillä täyttäisi keskisuuren kuumailmapallon leikiten. Helposti pariinkin kertaa. Suolistoni oikein lepattaa niiden tahdissa. Täydellinen alennustila.

Operaatio lopuksi olen taas kerran niin mielipuolisen helpottunut sen päättymisestä, että tekee mieli itkeä ja halailla hoitajia. Miten ihania he olivat. Miten kamalaa tuo olikaan. Miten ihania he olivat. Ja sitten taas valtava pröööt. Olisin lastenjuhlien vetonaula numero yksi juuri nyt.

Lääkärin tulkitessa kuvia ja palasia tavallaan toivon, että jotakin oikein graavia löytyy. “Hyvänen aikaa, teiltä puuttuu puolet vatsalaukkua!” Jotakin, joka perustelee tämän kokemuksen. Mutta ei. Läppäni on vain vähän laiska. Vain vähän refluksitauti. Vähän turha tutkimus, jos minulta kysytään.

Kotimatkalla tunnen rajani täysin loukatuiksi. Taas kerran. Se on tuttu tunne toistuvien tutkimusten ja operaatioiden jälkeen. Että minua on pidelty väärin. Minun sisääni on tunkeuduttu. Olen ollut puolustuskyvytön ja täysin toisten armoilla. Avuttomana kohteena. Että tämä minun ruumiini ei ole minun hallinnassani, vaan leikkikenttänä kelle vaan napsia ja tunkea ja kuvata. Ohutsuolta myöten kajottu juttu.

Se on vittumainen tunne, ja sitten vielä pierettääkin. Tiedättekö sen tunteen, kun itkettää ja naurattaa yhtä aikaa?

Mainokset

Sairas kertomus – eli mitä vastaanotolla oikeasti ajatellaan

Nämä ovat vakavia asioita, nämä lääkäri- ja fysioterapiakäynnit. En usko yhdenkään miehen valmistautuvan käynteihin sellaisella hartaudella, kuin tiedän kaikkien naistuttujeni tekevän. Silloinkin, kun olemme kipeitä ja tuskissamme, erilaisten hoitoa vaativien sairauksien ja ruumiinvammojen runtelemina. Sellaisissa tilanteissahan sinne mennään. Ja siltikin! Miten paljon mietittävää.

On oltava puhdas, puhdas nyt ainakin. Hiukset mieluusti pestynä. Pelkällä kuivashampoolla pikaisesti töräytettynä tulee tunkkaiseksi, mutta aina ei ehdi. Ja sitten niitä tulee harottua levottomasti ja menevät vielä tunkkaisemmiksi. Pipokausi nyt on ihan perkeleestä kaikin puolin.

On rasvattava iho, jottei se kosketuksesta lähtisi rullautumaan hilseilevänä. Mutta tarpeeksi hyvissä ajoin ennen käyntiä, ettei hikeen sekoittuva rasva tee ihosta ilskottavaa liskomaista kosketeltavaa. Kuka ylipäätään valitsi tällaisen ammatin, jossa toisia nakuina kosketaan?

Karvat on tietysti ajeltava. On muistettava leikata karvat siitä leuan alta kasvavasta luomesta. Jos vaikka katsotaan niskan liikettä läheltä. Ja ne melkein napaan ulottuvat kurittomat korret, jotka melkein aina unohtuvat, ja jotka tekisi mieli häpeissään unohtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa se olisi katastrofaalinen virhe. Jos niitä on ajattelematta, ne loistavat neonkylttien lailla silmään juuri siinä kiusallisimmassa eteenpäin kumarruksessaa niin, ettei tee mieli nousta ollenkaan, mutta vääjäämättä täytyy jossakin vaiheessa, vaikka miten viivyttelisi. Ja siinä ne sitten ovat.

Ja kainalot nyt joka tapauksessa, ja sääret. Bikinirajat oikein leveältä kaistalta. Ja sitten on tarkistettava yleissilmäyksellä, josko jostakin muualtakin rönsyilee. Tässä iässä ei voi olla enää ihan varma. Tulee tuntemattomistakin paikoista. Varmuudeksi ajan vielä posketkin, ja leuan. Joskus niissäkin on sellaisia pitkiä karvoja, jotka näkyvät juuri tietyssä valossa. Ja niillä siellä on ne kirkkaat putket.

Näkyyköhän karvoista, että ajelin ihan juuri? Ja nyt se ajattelee, että tämän takia. Kun juuri olisi tarkoitus olla niin, kuin ei mitään juuri tämän takia vaan tällaisena olen aina. Siivona ja valmiina sisätutkimuksiin.

Miksi minä en voi olla sellainen lehtikuvien aina siivo, helohetivalmis nainen? Kääntely- ja taivuttelukelpoinen?

Mieluitenhan olisi käytävä solariumissa ottamassa talvenkelmeälle keholle pieni pintaväri, joka saa selluliitinkin siliämään vähän, mutta kellä helvetillä tässä nyt oikeasti on sellaiseen aikaa ja rahaa?

Hajut ovat ihan oma lukunsa. Ennen kuin markkinoille keksittiin työntää tuoksuvia pikkuhousunsuojia, en osannut ajatella, että minusta erittyvät ihmismäiset asiat olisivat niin hirvittävän hävettäviä ja peitettäviä, mutta nyt kyllä osaan. Varsinkin, kun siellä selkävammaisena aina pitää pyllistellä. On hirvittävä paikka tulla hyvin tietoiseksi näistä asioista juuri silloin, kun tavoittelee sormilla lattiaan lääkäri tuijottaessa rangan liikkeitä ja kohoavia pakaroita kirkkaissa loisteputkivaloissa. Herrajumala kuka edes ajattelee tällaisia? Tai sanoo ääneen?

Ja missä ne ovat ne alusvaatteet, joissa voisi olla luontevasti näissä luonnottomissa asennoissa? Että edes häpyhuulet pysyisivät kalsareiden sisäpuolella, kun minua leivotaan sammakonreisimäiseen asentoon. Pitäisi olla jotkut ei pornahtavat. Ei pitsiset. Ei puristavat. Ei läpikuultavat. Ei persvakoon pakenevat. Ei ainakaan koskaan enää matalavyötäröiset. Sellaiset, jossa eivät pienet tahrat näy. No eivät kyllä isotkaan! Jotenkin sellaiset, joihin ei kiinnity huomio ollenkaan. Edes minun. Varsinkaan minun. 

Miten onkin mahdollista olla niin syvästi tietoinen niin monista asioista yhtä aikaa? Samaan aikaan karvojen ja rullautuvien alusvaatteiden ja kuivashampoohiuksiensa kanssa hyvin pelätä kuukautisten alkavan, tai jo alkaneiden kuukautisten karkaavan siivottomasti ulos suojistaan. Ja miksi sitten, kertokaa se minulle, ihminen hikoilee sieltäkin. Mitä helvettiä se lekuri sellaisessa tilanteessa oikein itsestään kuvittelee?

Voi pelätä aluspaidan tahriintuneen rintojen alta näkyvästi märäksi matkalla vastaanotolle, ja sitten pitää silti riisuutua. Yrittää invavessassa itseään pyyhkiä käsipyyherullaan. Sitä tietää jo etukäteen, että hoitopöydän paperille jää vatsamakuun jälkeen sellaiset ilmeiset märät läntit, joiden jälkeen on todella vaikeaa katsoa silmiin ketään, saati alusvatteisillaan. Tissiläntit, voi hyvänen aika. Siis miten tissit yhtäkkiä nyt hikoilevatkin tällä tavalla? Voivatko vaihdevuodet alkaa tuosta noin vain, matkalla Luhtialankadulta Mehiläiseen? Miksi siinä pitää edes olla se paperi, kun minä en osaa kääntyä sitä ruttaamatta. Ja ne läntit. Ja jostain tulee nyt se ajatus niistä karvoista taas.

Tulikohan varpaankynnet leikattua? Lakattua nyt ei ainakaan. Varmasti varpaiden väleissä ainakin on nukkaa. Mahdollinen jalkasieni. Hän sen lääkärinä tunnistaa kyllä kauempaakin.

Mitenkä täit? Niitähän on nyt liikkeellä. Olisipa kiusallinen hetki sellaiselle juuri tässä. Pysykää nyt ainakin siellä hiusten uumenissa pliis edes tämä nelikymmenminuuttinen. Korvat nyt ainakin muistin puhdistaa. Ja hampaat pesin, enkä eilen ottanut valkosipulia. Minusta on kaikkine käynteineni tullut aika etevä ennakoimaan. Ja alati neuroottisempi.

Vatsa kurisee nälkää. Etteikö pieni ilmapallurakin siellä tekisi suolen mutkassa matkaa hirvittäväksi, pingahtavaksi ääneksi tähän hiljaiseen huoneeseen? Rentona tai jännittyneenä, kummallakin tapaa mahdoton äänettömästi ulospäästettävä. Voi näitä elämän valintoja!

Ai että mikä se vaiva alunperin olikaan, joka minut tänne toi? No vaikea muistaa kaiken tämän keskellä, mutta tarkistakaa päästä varpaisiin. Olen valmis.

Överit ei joka asiassa ole parempi kuin vajarit

Pieni terveyskuuluminen välillä. En ole kilpirauhashommista vähän aikaan jutellutkaan, vaikka tiedänkin lukijoissa olevan paljon meitä kilpparivaivaisia. Olen luullut asian olleen kunnossa, vaan eipä se ollutkaan.

Kirjoitin edesmenneen KG-lehden blogissani (jota ei verkosta näköjään enää löydy) viime syksynä kilpparilääkitykseni liian alhaisesta tasosta ja siitä, miten lääkityksen nostaminen auttoi vointiin. Tässä pikakertaus:

Minulta leikattiin 17 -vuotiaana kilpirauhassyövän vuoksi pois koko kilpirauhanen sekä kaikki neljä lisäkilpirauhasta. Nautin tästä syystä päivittäin lopun elämääni kilpirauhashormonia purkista. Lääkitys on tosi helppo ja vaivaton, jos se on oikealla tasolla.

Keväällä 2014 olin vähän vetämättömissä ja hakeuduin kilppariasioiden asiantuntijan juttusille (toim. huom. minä syön ihan perinteistä Thyroxinia, tässä ei siis ole kyse niiden eläinperäisten määräämisestä, joista kilpparipiireissä ollaan monia mieliä). Siellä todettiin lääkitys liian matalaksi ja nostettiin vaiheittain annostusta puolen vuoden ajan.

Olin tosi tyytyväinen, että kerrankin löytyi ihminen, joka suostui nostamaan annostusta ihan kunnolla. Kun aiemmin söin 0,1 mg Thyroxinia vuoropäivin 2 ja 1,5 tablettia, nyt nostettiin ensin kahteen päivässä, sitten 2,5 päivässä. Mieliala koheni, tuli kaikella tapaa parempi olo.

Sitten elokuussa 2014 otettiin seurantalabrat, joissa todettiin lääkitys nyt suhteellisen hyväksi, viitearvojen sisälle, mutta keskustelussa lääkärin kanssa päädyttiin kokeilemaan vielä vähän korkeampaa annostusta, jotta korkein mahdollinen vielä turvallinen ja hyvä annostus löydettäisiin. Kävin syömään kolmea tablettia päivässä. Se on tuplat enemmän, kuin minulla on usein ollut, ja merkittävä lisäys myös tähän edeltävään annostukseen. Lupasin tulla seurantalabroihin keväällä 2015. Silloin tarkistettaisiin, mille tasolle pitoisuudet ovat asettuneet, ja miten niillä voin. Lääkäri totesi, että on hyvin mahdollista annostuksen olevan tällä tasolla liian korkea, mutta kokeillaan. Minä tietysti ajattelin, että jihuuu, enemmän on enemmän!

Keväällä kävi ilmi, että minua hoitanut kilpparispesialisti oli jäänyt pois töistä, joten minun pitäisi varata aika jollekin toiselle seurannan hoitamiseksi. Sitten tuli kaikenlaista. Niin kuin nyt tulee elämässä, koko ajan. Lasten oikomahoitoa, työruuhkaa, klarinettimatineaa, lettutalkoita, mitä milloinkin. Arki on välillä melkoista vyörytystä, ja vaikka se hyvin suurelta osalta koostuukin kivoista jutuista, niin kaiken sen alle unohtuu helposti semmoisten muka-rutiinien hoitaminen, kuin tällaiset tarkistuskäynnit.

Nyt loppukesästä 2015 havahduin siihen, että olo on todella rauhaton. Sydän teki ihmeellisiä pyrähdyksiä, nukuin katkonaista ja levotonta unta, olin tosi itkuherkkä ja hermostunut, hikoilin normaalia enemmän, iho kuivui ja olo oli kaikin puolin kenkku. Oli tosi kova ruokahalu ja semmoinen pistoksissa oleva fiilis ylipäätään. Leposyke oli tavallista korkeampi ja verenpaineet korkealla. Muistin, että ai hitto ne seurannat!

Kävin labroissa, ja niissä todettiin minun olevan melkoisella ylilääkityksellä. Lääkitykseni tasot eivät olleet lähimainkaan viiterajojen sisäpuolella (jos eräänkin arvon viite on 14-17, minulla oli nyt 28). Ei ihme, että sydän teki hirmuista ylityötä ja olo oli huono. Lääkäri patisti välittömästi tiputtamaan lääkitystä, ja niin nyt teenkin.

On vähän outoa, että tulee unohtaneeksi semmosia perusjuttuja, joiden kanssa on elänyt jo 17 -vuotiaasta asti, 22 vuotta. Luulisi, että sellaisessa ajassa jo juurtuu kaaliin, että nämä asiat hoidetaan kunnolla. Mutta niin se vain menee, että kun jostakin tuommoisesta tulee niin arkipäiväistä, ettei sitä hyvällä hetkellä ja lääkityksen ollessa tasapainossa minään hoidettavana asiana, kunhan vain pari pilleriä aamusella nielaisen, niin näin siinä voi käydä. Varsinkin, kun viime vuosiin on mahtunut niin paljon kaikkea vakavammankin tuntuista kremppaa, akuutimpaa ajateltavaa nyt ainakin. Ja sitten kun on ollut paha ja tunkkainen olo, olen etsinyt enemmin syyn jostakin muusta, kuin siitä ilmeisestä ensimmäisestä ehdokkaasta. Aika pönttöä. Aika ihmismäistäkin kai.

Kilpirauhashommat ovat sillä tavalla hankalia jäljitettäviä, että hormonin määrän tarve elelee vähän omaa elämäänsä. Joku lääkitys, joka on kauan ollut oikein hyvä, ei sitten jossakin vaiheessa enää olekaan. Ja kun muutokset olossa tapahtuvat usein aika hitaalla vauhdilla, eli överi tai vajari hiipii päälle vähän varjoista, niin niistä on hankala ottaa kiinni, jos ei kuulostele olojaan tarkalla korvalla. Eikä tässä ehdi kovin tarkalla korvalla aina kuulostelemaan, kun on kaikenlaista muutakin kuulosteltavaa melko tavalla ympärillä.

Nyt siis taas justeerataan taas annostusta. Tammikuulla katsellaan, mihin olo on asettunut ja mitä labroissa näkyy. Fiilistä rauhoitti jo aika tavalla tieto siitä, että omituisiin läkähtymisiin löytyi mitattava syy, eikä kyse ollutkaan antenniosaston asioista, kun nuttu tuntui olevan nurin vähän koko ajan. Aika kiivaasti tuo pumppu hyppelee edelleenkin, mutta eiköhän se siitä ota asettuakseen, kun nielen tuota alempaa annostusta vähän pidemmän aikaa.

Aina välillä kuulen Thyroxiinia syöviltä tutuiltani sellaisia ajatuksia, että annostusta olisi kiva  itsenäisesti pikkuisen lisätä, jotta saisi lisää virtaa ja painon tippumaan helpommalla. Jokainen kilpirauhaslääkityksellä oleva tietää, miten inhottavan flegu ja tukkoinen olo liian alhaisella lääkityksellä voi olla. Aika moni on myös tuskissaan siitä, että monet yleislääkärit tapaavat olla varsin maltillisia noiden nostojen kanssa, ja pitävät tasot mielellään siellä viitteiden alaseutuvilla, jossa monen potilaan olo kuitenkin on vielä tosi tahmea. Se on semmoista paksussa tervassa raahautumista. Annoksen nostaminen itsekseen houkuttelee.

Tällä överin kokemuksella sanon yhä painokkaammin, että ei todellakaan pidä lähteä leikkimään annostuksella varsinkaan omin neuvoin. Liian suuri annos on jo yksin sydämelle tosi raskas juttu, ja koituu pahimmassa tapauksessa kuolemaksi. Lisäksi se lisävirta, jonka liian suurella annoksella saa aikaan, on levotonta syyhkimistä sinne tänne, eikä mitään sellaista produktiivista, järkevään tekemiseen suunnattavaa. Sellaista, jota saisi vaikkapa nukkumalla yöt hyvin ja syömällä fiksusti (joista molemmat muuten muuttuvat erittäin hankaliksi toteuttaa liikatoiminnalla). Ja olkoon tämä opettavainen tarina siinäkin mielessä, että minä ainakaan en suinkaan laihtunut tällä överiretkelläni, vaan päinvastoin. Överi kun lisää myös ruokahalua reippaasti, kun keho vetelee hillittömillä ylikierroksilla.

Oliskohan tässä nyt sellainen läksy kaikille muillekin muistutusta tarvitseville, että arjen ruuhkaisissa hetkissä kandee kyllä kuulostella niitä omia olojaankin, ja varsinkin silloin, jos on jokin tsekkausta vaativa krooninen seuralainen matkassa.

Kuinkas muuten muut kilpparityypit, huomaatteko vuodenaikojen vaikuttavan omaan oloon tai tarvittavan lääkityksen määrään? Ja oletteko justeeranneet tasoja itsenäisesti tai mokailleet seurannan kanssa minun laillani?

hey girl

Henki pihisee, hyvässä ja pahassa

Olipa hyvä, että lähdin lääkäriin. Mussa jyllääkin nimittäin sekä raisu keuhkoputken- että poskiontelontulehdus, jotka ei olis osanneet poistua ilman kunnon penisilliinikuuria ja nenäsuihketta.

Olo on melkoisen kammottava. Mulla kun näitä kroonisia sairauksia riittää, ja yksi on aika väkevä, ihan terveenäkin päivänä kolmea lääkkettä vaativa astma, niin ei tartte kummoisestikaan mennä pilli tukkoon, kun alan olla erittäin huonossa hapessa. Eilen oli illalla sellainen olo hetkittäin, että sairaalaan lähtöä mietin. Onneksi reilut Ventolinepiiputukset saivat edes vähäsen ilmatilaa aikaan, ja aamusta olikin heti lekuriaika.

Lääkäri oikein järkytti, kun kuuli mun yskivän, enkä ihmettele kyllä ollenkaan. kertakaikkiaan kammottavassa kunnossa nyt keuhkot kyllä. Saikullekin kirjoitti tietysti mut sitten täksi viikkoa. Nyt makaan sängyssä paperirulla kainalossa ja Netlix ja HBO vuoron perään raikaamassa. Katsellaan nyt sitten sarjoja oikein kuuriluonteisesti, kun ei muuhunkaan virta riitä. Toivotaan, että rohdot pian tepsivät, koska olisi yksi derbymatsikin koutsailtavana lauantaina.

Saa antaa sarjasuosituksia!

Huimauksen välitilinpäätöstä

Kävin eilen taas keskarilla korvapolilla huimausta ihmettelemässä. Oli vähän turhauttava reissu, niin kuin ovat tässä nyt tavanneet olla. Sairaalalle on meiltä kävelymatkaa yhteen suuntaan n. 1 h 15 min. Se on tietysti  edes-takas käveltynä ihan kiva reipas lenkki, mutta 5 min vastaanottoa varten aavistuksen turhauttava napata pois yrittäjän työpäivästä. Eilen nousi kapinamieli. Vastaanotto meni just niin kuin on mennyt tähänkin  asti.

– Mitenkäs huimaus?

– Vielä huimaa.

– Mitenkäs kuulo?

– Edelleen kuuluu hyvin.

– Onko muita korvaoireita?

– Eipä taida edelleenkään olla.

– Pitäisi pysyä liikkeellä.

– Liikun todella paljon.

– Niin. Ei meillä ole sulle oikein enää mitään tarjottavaa…

No eipä ole ei. Kerroin lääkärille, että lopetan mieluummin  kontrollikäynnit kokonaan, kuin hilaudun maksamaan poliklinikkamaksun siitä, että aina käydään tuo sama keskustelu, eikä ole mitään tietoa muutoksesta. Ihan ystävällisesti, tietenkin. Olimme samoilla linjoilla. Jos kerran pitää vain odotella, niin odotella voi ilman 3 h kävelyä ja neljänkympin laskuakin. Nyt siis odotellaan.

Taas sanottiin myös se klassinen loppulause. Oireita ei kuulemma kannata kuunnella, ne siitä pahenevat. Eipä ole tarvinnut toistaiseksi käydä kuuntelemaankaan. Ihan ovat sieltä kiltisti esille kuuntelematta tulleet, milloin missäkin tilanteessa – eilen viimeksi hierontapöydällä meni maailma mullin mallin.

Varmaa diagnoosia ei saatu nytkään, eikä varmaan saada koskaan. Selkeimmin ilmaistuna se on ollut ”jotakin korvaperäistä”. Ja kuitenkin kaikki lääkärit ovat olleet yksimielisiä siitä, että sellaisten vaihtoehtojen (vestibulaarineuroniitti ja hyvänlaatuinen asentohuimaus) olisi pitänyt mennä ohi viikoissa, vähintäänkin kuukausissa, ja ainakin ihan viimeistään puolen vuoden rajapyykin kohdalla. No, ei mennyt.

Paljon helpompi tilanne ilman muuta jo on. Kesästä pitkälle syksyynhän meno päässä oli ihan mielipuolista manaajaa. Nyt ei heitä kuin muutaman kerran päivässä enää, ja kohtaukset ovat lyhyitä. Ne eivät pääse enää yllättämään, joten alussa vaivannut pelko on poissa. Illat ovat pahimpia, kun väsymys ilmeisesti vaikuttaa kompensointimekanismeja höllentävästi. Sama vaikutus on flunssalla, kiihtymisellä ja muilla häiriötekijöillä. Osaan kuitenkin operoida niiden kanssa jo sillä tavoin, että jos tiedän, että pitää päivän aikana saada tehtyä jotakin eritysesti keskittymistä tai kehonhallintaa vaativaa, otan siihen asti iisimmin. Hyvin toimii, ja elän kyllä kokolailla täyttä elämää töineen ja harrastuksineen. En usko, että moni ulkopuolinen edes millään tavalla huomaa, että välillä vintti pimenee. Olen myös haka pitämään sen peitossa, korkeintaan hetkeksi hiljenen.

Reseptinä on yhä liikkua ja tehdä huimalevia asioita. Liikun onneksi paljon käskemättäkin. Olen viikon aikana salilla 3-4 kertaa ja  tanssimassa ja rullaluistimilla kumpaistakin kerran. Sen päälle pitkiä kävelyitä tulee kerta-pari viikkoon, ja vesijuoksua silloin tällöin. Enempiä ei oikein mahdu kalenteriinkaan. Roller derbyä en lääkärin mukaan saa mennä pelaamaan, mutta muita juttuja runsaasti kyllä. Derbystäkin on löytynyt kivoja juttuja valmennuspuolen hommista, joten ei hätää.

Maalaismutsi kysyi, miten uskallan tehdä juttuja, jotka heittävät päässä. Tuumin, että on pakko. Olen viettänyt lähivuosina kuukausikaupalla sohvanpohjalla sairauslomilla, enkä ikinä halua siihen tahdottomaan ja toimimattomaan tilaan enää. Jos tämä tulee olemaan tällaista heiluntaa pysyvästi, niin en halua antaa sen leikata pois selaisia tekemisiä, joista nautin. Jos aivot kerran ovat kovia adaptoitumaan, niin haluan tarjoilla niille reippaasti mahdollisuuksia siihen.

Alussa tekeminen oli paljon pelottavampaa, kun kohtaukset veivät mukanaan niin pitkäksi aikaa, ja huone saattoi jäädä koko päiväksi pyörimään. Nyt tiedän, että hetken heittää, ja sitten taas kirkastuu. Hankalammistakin kohtauksista selviän, kun nappaan seinästä kiinni ja seison hetken tasaamassa tunnetta.

Kiva fiilis, että tuo lekureissa ramppaaminen on nyt ohi. Kuluneen 7 kk aikana sitä iloa on ollut tosi riittämiin. On otettu sydänkäyrää, verta, paineita, TT:tä, magneettikuvaa ja erilaista sokkotestiä. On tiputettu korviin kylmää ja kuumaa vettä, puhallettu niihin kovilla tehoilla ilmaa ja laitettu kieppumaan deprivaatiolasit päässä. On kuunneltu piippauksia, seurattu liikkuvia valoja, kaadetu sivuille, taakse ja eteen. On vastailtu samoihin kysymyksiin näännyttävän monta kertaa. On koitettu fyssarilla, hierojalla ja osteopaatilla, ja juostu aika monenlaisilla poliklinikoilla, ensiapuasemalla, kolmella eri lekuriasemalla ja yhdessä sairaalassa. Nyt odotellaan ja ollaan vaan, ja se tuntuu aika paljon mukavammalta, ja tulee halvemmaksi myös.

Tämä on kuulemma tyypillisesti elämän varrella uusiva vaiva. Naureskelen mielessäni sille, että ei se ainakaan vielä voi käydä uusimaan, kun ei ole vielä loppunutkaan. Ihan hyvä tilanne siis! Jos tällaisena säilyy, niin pärjäilen kyllä. Ei mikään optimaali tilanne, mutta eipä tämä ole optimaali kroppa koskaan ollut muutenkaan. Tähän kai se hyvin sopii, se vanha toteamus, että näillä mennään! Maalaismutsille ja muille huippaileville lukijoille toivotan pitkää pinnaa ja helpottavia oloja. Kyllä se sieltä taas kirkastuu!

Maitohapoilla

Eilen kuuden kuukauden odotus loppui, ja kävin keskussairaalassa aivojen magneettikuvassa. Josko nyt vihdoin sieltä alkaisi löytyä selitystä tähän huimaukseen. Alan olla ihan tosi loppu tähän jatkuvaan huonoon oloon ja siellä sairaalalla laukkaamiseen. Sitä on ollut elämässä ihan, ihan, ihan liikaa.

Tämä joulukuu onkin tässä suhteessa todellista unelman elämistä. Olen keskarilla sohittavana ja tökittävänä joka ainut viikko, joskus enemmänkin kuin kerran. On otettu verikokeita litramäärissä, on kuntouttavaa fyssaria tasapainolle (saa yrittää, mutta omat odotukset on pyöreä 0 ), on tuo magneetti ja sen tulosten kuuleminen sitten erikseen, mammografia ja sen tulosten kuuleminen ja mitä vielä ehtiikään sitten lisäksi. Kaikki tässä kiireisimmän työkauden kohdalla.

Olen aika jaksava henkilö, mutta missään en tunne itseäni yksinäisemmäksi, avuttomammaksi ja pelokkaammaksi kuin sairaalassa. On vastenmielistä ja kamalaa mennä sinne kaikenlaisten vittumaisten operaatioiden kohteeksi. Todella orpo olo.

Naurattaisi, ellei itkettäisi, että magneetin sairaanhoitaja katsoi mua eilen sisään astuessani, ja totesi ” aa joo sähän ootkin ollut täällä ennenkin. Mee vaan vaihtamaan pyjamat”. Että ollaan ihan tuttuja jo. Ei kyllä tartteis olla. Kiva hoitaja, ei siinä mitään, mutta on se nyt vähän surkuhupaisaa.

Tuttua tai ei, on magneettituubissa makaaminen musta aina kamalaa. Ahtaaseen kokovartalotuubiin työntäminen saa ajattelemaan krematorioita ja muita ikävyyksiä. Tutkimus kestää kauan, ja on oltava ihan aloillaan. Magneettisarjat pitävät ihan hirveää meteliä. Kirkunaa, raksutusta, pauketta ja vikinää epäsäännöllisinä, hiton kovaäänisinä sarjoina. Naama suljettuna ihmeellisen kehikon taakse.

Tässä kuvauksessa inhotti sekin, että käytettiin varjoainetta. Kanylointi jo sinällään on inhottavaa hommaa, varsinkin kun noita kämmenselän suonia on just hiljan häiriköity verikokeillakin. Ei myöskään ole kiva fiilis tuntea, miten kylmä, raskas aine vähitellen kulkee verisuonta pitkin eteenpäin elimistössä. Ei ihmisen kuulu tuntea suoniensa tapahtumia. Tosi vaikea koittaa siinä maata ja olla ajattelematta, miten aine etenee aivoihin. Ja varsinkin mitä se sieltä paljastaa.

En ole ruikuttaja luontojani vaikka nyt voi siltä kuulostaakin. Viimeiset muutamat vuodet ovat vain olleet niin sairaalavoittoisia, että mitta on tullut täyteen totaalisesti. Haluaisin tehdä ihan muita juttuja. Keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin. Olla rauhassa. Olla jännittämättä, odottamatta ja sopeutumatta jatkuvasti. Ehkä sekin aika vielä koittaa.

Löysin sentään kotimatkalla täydellisen joululahjan itselleni. Se onkin just passeli tämän merkillisen vuoden ja varsinkin syksyn teemoihin.

take no shit
Efva Attlingin koru kiteyttää oleellisen aika napakasti.

Manaaja jaksaa yllättää!

Huomenta! Manaaja taisi käväistä lukemassa eilisen postaukseni, jossa tuumin ettei enää pyöri vaan pudottelee. Asia korjaantui, ja heräsin siihen, että pyörii molemmilla puolilla!

Tämä onkin taas uusi jännittävä juttu. Asentohuimaushan tulee tyypillisesti toiselle puolelle, ja minulla se on vahvasti oireillut oikealla. Olen siis oppinut välttelemään visusti kaikkea oikealla, varsinkin takaviistossa, tapahtuvaa aktiviteettia. Kävelen Robocopin letkeydellä. Kun on katsottava jonnekin, koko kakkosnelonen kääntyy. Hence the autoilun mahdottomuus.

No, tänään avasin silmät, taas uskaliaassa aamupissalle lähtemisen hengessä, ja punkesin itseäni ylös vasemmalta puolelta. Turvapuolelta. Varovasti ja hissuksiin, niin kuin kaltaiseni 185-vuotiaan kuuluu. Ja viuh ja huisk! Huone meni ympäri ämpäri hetkessä. Sängystä tuli kelluva lautta. En enää panikoidu, kun kappaleet allani lähtevät liikkeelle. Tartun kiinni laidoista, huokaan vittuuntuneena ja odotan, että rämähdän takaisin alas. Aina sieltä rämähtää. Sitten vaappuu enää vain normaalit vähäsen. Miltähän se tuntuikaan, kun on ihan kiinteää ja stabiilia koko ajan? En muista. En oikesti muista.

Koska vasuri oli Manaajan vallassa, päättelin katteettomalla optimismilla, lähes riehakkaasti, että oikealta pääsen ylös. No paskat pääsin. Käännyin varovasti, nousin muutaman sentin patjan pinnasta ja huisk ja viuh!  Taas oltiin ruotsinlaivan peräaalloissa kumipatjalla. Raikasta! Nyt siis pyörittää kummallekin puolelle.

Anteeksi, missasinko sen memon, jossa sanottiinkin asentohoidon pahentavan oireita? Olen voinut merkittävästi huonommin tämän viikon, jonka olen asentosarjoja tehnyt. Kysyn nyt ihan kaikkein näteimmällä äänelläni, että kuinka pitkään minun pitäisi näitä vielä motivoitua tekemään?

Asentohuimauksessa, anteeksi hyvänlaatuisessa asentohuimauksessa, alkaa tänään viikko 7. Ei niin, että täällä laskisin. 45 päivää.