Ken on meistä kaikkein hulluin – harrastatko kurjuuskilpailua?

Eilen vietettiin maailman mielenterveyspäivää. Sielu puristaen luin läheisten ja etäisempienkin tuttavien kertomuksia melskeistään tällä myteröisellä merellä. Miten sitkasta sakkia ihmiset ovat! Pysähdyin miettimään omaakin mielenterveyshistoriaani. Omia ja lähipiirini puljauksia niissä lietteissä. Aina ei todellakaan ole mennyt hyvin, eikä mene aina nytkään. Tämä ei ole niitä juttuja, joka suoritetaan ja sitten on valmista.

Keskivaikea masennus ja burnout ovat osa omaakin tarinaani. Kumpikin rysähti ylleni pitkän pinnistelyn jälkeen parikymppisenä, kun akuutti selviämiskamppailu lapsuudenkodin liikajuomiskysymysten äärellä hivenen hellitti omille muuttamisen myötä. Useamman vuoden katastrofista toiseen kaatuminen ylikuormitti sekä kehon että mielen ja tuli täysi stoppi. Lääkäri totesi minulle, joka nukahtelin keskelle lauseita seisten, että kolmen kuukauden päästä voit alkaa miettiä kukkien kastelemista. En muista kastelinko tai mietinkö. En muista niistä alkukuukausista yhtikäs mitään muutakaan.

Alkoi pitkä terapia, jonka alkuvaiheessa vastustin vielä ajatusta mielenterveyteni horjumisesta jyrkästi, vaikka kaikki todisteet olivat kiinni lumpsahtelevien silmieni edessä. Olin kiistatta pätevin kaveri kaikista tuntemistani. Pärjäämisen suurvisiiri! Sanoin ylimielisesti terapeutille, että tuntuu hankalalta olla odotustilassa ”kun siellä on niitä hulluja”. Terapeutti kysyi suoraan, mitä itse sitten ajattelen siellä tekeväni. Kielto voi olla aika kova, ja ihmisen mieli, mutta pehmiää kyllä kun pehmitellään.

Mielenterveyden ongelmat tuntuvat helposti kuuluvan jollekin toiselle. Niille hulluille. Samaan aikaan meistä valtavan suuri joukko on just nyt joko menossa kohti romahdusta, keskellä koettelevaa vaihetta tai siitä jo voiton puolella. Ehkä tylyn kuuloinen asetelma, mutta kuka mitään muuta lupasikaan. Ei elämä ole mitään mielenterveysongelmista erillistä juttua, vaan ihan sitä samaa souvaamista. Nämä ovat meidän kaikkien juttuja ja osuvat joko omalle tai läheisen kohdalle jossakin vaiheessa elämää melkoisella todennäköisyydellä. Ehkä monta kertaa. Joskus liian monta. Ei siis pitäisi olla mitenkään erityisen rohkeaa sanoa, että minäkin kuulun joukkoon. Sitä meille silti usein maireasti toitotellaan. Väitän, että jokainen elävä ihminen on hiton rohkea, ilman sen kummempaa erittelyä. Onhan tämä nyt ihan pimeä laji!

Yksi teema mietityttää erityisesti. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus. Sellainenhan kuuluu tarinaan: hankaluus -> hoito -> voitto. Nimittäin kun sitten akuutista vaikeasta vaiheesta alkaa olla aikaa ja elämä rullailee paremmin raiteillaan, unohtuu ympäristöltä helposti, että nämä kaikki kokemukset kulkevat matkassa mukana myös. Ettei näistä hommista sillä tavalla valmistuta, että kaikki siitä eespäin olisi selvää ja seesteistä. Luoti väistetty ja onneksi olkoon!

Itse ainakin tajua ihan joka päivä, että myös se masentuva ja loppuunpalava puoli elää minussa edelleen ja aina. Että on syytä tehdä visusti voitavansa, että se toinen puoli pysyy voitolla. Ja siksi eilenkin, sateesta ja vitutuksesta huolimatta, hilauduin kiltisti vertaistukiryhmääni aukomaan päätäni.

Joskus tällaista valmistumisen ajatusta tarjoillaan omienkin joukosta. Ihmettelen välillä sitä kurjuuskilpailuksi mielessäni kutsumaani piirrettä kovia kokeneiden keskuudessa. Sitä ajatusta, että vähän kilpaillaan siitä, kellä on kovinta ja kamalinta. Kuka selvisi kaikkein huonoiten. Se on syvästi inhimillistä ja hyvin ymmärrettävääkin, mutta myös vahingollista, taannuttavaa ja eteenpäin pääsemistä väkevästi jarruttavaa. Väitän, että hengenvaarallista. Ei auta ketään, jos aletaan laittaa arvojärjestykseen sen mukaan, kenellä on mennyt pahimmin (aina minulla) ja kuka on päässyt vähemmällä (aina ne kaikki muut). Kenen geenit, olosuhteet ja mitkä lie suhdanteet ovat onnekkaammassa asennossa. Niissä mietteissä ihminen, joka näyttää voivan hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä on joku, joka ei tiedä näistä synkistä vesistä mitään. Ei, vaikka hän olisi puljannut samoissa sakoissa puolet elämäänsä.

Elpymistä, toipumista ja oman henkisen hyvinvoinnin eteen nähtyä kivuliasta vaivaa ei haluta ehkä nähdä, vaan mitätöidään kokemus toteamalla, että hyvähän sun on, kun sulla meni noin helposti. Se on syvästi epäreilua. Olen itsekin kuullut jokusen kerran, etten voi tietää oikeista vaikeuksista mitään, koska olen tänään niin hymyileväinen. Että hyvähän mun on. En pysty mihinkään jaloon sellaista kuullessani. Tekee mieli repiä naama irti.

Se, että jollakulla menee nyt hyvin, ei missään määrin tarkoita sitä, että elämän mustat mudat olisivat hänelle vieraita. Että hän olisi päässyt helpommalla tai saanut paremmat lähtökohdat tai mitä vielä. Ollut onnekas. Se voi tarkoittaa myös sitä, että on kulkenut tolkuttoman pitkän matkan juuri tähän pisteeseen, kolunnut monet läheltä piti-tilanteet ja konttauskamaluudet. Että on onnellisen ja tasapainoisen oloinen juuri nyt siksi, että hyvin tietää. Että on katsonut sitä samaa silmiin. Että on tänäänkin jaksanut ottaa lääkkeet, käydä terapiassa, sittenkin lähtenyt sateessa vertaistukiryhmään. Ottanut mielensä vakavasti.

Vaikka ihan kaikesta muusta osaisimmekin kisata, niin ei kisata tästä. Henkinen hyvinvointi ei ole kilpalaji. Se ei tapahdu itsestään, vahingossa, sattumalta. Siinä ei yhtään tarvitse vertailla. Puhua pitää.

Mainokset

Paperia rintsikoissa – eli ensimmäistä kertaa kirjailijana kirjamessuilla

Eilen kävin ekaa kertaa Turun Kirjamessuilla. Jännitti, niin kuin tapaavat aina uudet jutut jännitellä, ja samaan aikaan olin tosi innoissani. Ennakkomielikuvani oli jotenkin sellainen, että kivaa, vaikka vähän absurdiakin mennä kirjamessuille kirjailijan ominaisuudessa. Ehkä siellä voisi käydä huikkaamassa kiitoksensa sellaisille kirjailijoille, joiden tuotannosta on nauttinut, ja kuulemassa hyviä puheenvuoroja. Ostaa kirjoja ja pyöriä sellaisissa kulttuurifiiliksissä. Nuohan ovat just mun pitoni, ajattelin. Rakastan kirjoja! Ja sellaisenkin ajatuksen uskalsin ajatella, että voisin tavata ehkä jonkun, joka on lukenut juuri minun kirjani. Huimaa!

Todellisuudessa olin ihan pihalla käytännössä koko ajan. Kävin kuuntelemassa yhden puheenvuoron, Hanna-Reetta Schreckin hienon tuokion Minä maalaan kuin jumala-teoksestaan, ja lopun aikaa pyörin hämmennyksen vallassa keskellä ihmispaljoutta jotenkin ihan irrallani itsestäni.

Näin ihmisvilinässä tuttuja naamoja, mutta ne olivatkin nyt sillä tavalla tuttuja, että olin nähnyt heitä kirjojen selkämyksissä ja telkkariohjelmissa, ja kun siinä sitten satuttiin vieretysten, en saanutkaan sanaa suustani kiittääkseni. Minä, puhumisen ja ihmisten kohtaamisten ammattilainen, menin vain hämilleni ja kuljin ohi.

Omaa puheenvuoroani odotellessa pyörin itsekseni messualueella osaamatta rauhoittua oikein millekään. Kuuntelin muutamia sanoja sieltä täältä ja lähinnä pälyilin ympärilleni ihmeissäni. Tunsin itseni todella vaivautuneeksi nimilappu rintapielessäni vessajonoissa, kahvilla ja kaikkialla. Se tunnelma jotenkin pääsi ruokkimaan kaikkein huonoimpia puolia itsessäni. Kyseenalaistin, vaivaannuin ja häkellyin vähän kaikesta. Hikoilin ja mietin näyttääkö tukka likaiselta, menikö liian kiharalle, näytänkö sopivalla tavalla kirjailijalta ja miltä ne nyt oikein näyttävät edes, tuleeko kukaan kuulemaan puheenvuoroani.

Kävin tosi monta kertaa vessassa, että sain olla vähän aikaa jossain lukkojen takana.

Kun vuoroni puhua Kosteusvaurioita-kirjastani tuli, jännitin taas. Sessio oli mukava ja kuulijoita oli tosi kivasti paikalla, mutta taas oli kumma fiilis. Eksyin hermostuksissani ylipitkien virkkeiden hetteikköihin ja päässä löi tyhjää. Mietin saanko tarjottua kuulijoille sellaista, jota he ovat tulleet kuulemaan, kun ovat valinneet juuri minut näiden 700 esiintyjän joukosta. Mittakaava oli jotenkin niin pimeä. Täällä minä höngin mikkiin messuhallissa.

Kiinnityin välillä turvaan muutamiin kannustaviin kasvoihin – kiitos, te tuntemattomat, jotka hymyilitte, reagoitte ja otitte vastaan. Arvostin sitä enemmän kuin arvaatte! Ja, kirsikkana kaiken hämmennyskakun päällä, kun sitten kesken jonkun tosi pitkän ja polveilevan virkkeen käänsin katseeni takariviin, näin siellä jotenkin tutun oloisen hahmon, ja se tuntui kivalta, turvalliselta jotenkin, kunnes pian tajusin mistä tunnen henkilön. Hän oli presidentti Sauli Niinistö. Miten täydellisen, omituisen epätodellinen hetki! Vuoristoratatunnelma.

Siinä hetkessä jotenkin salamana kirkastui taas mieleen, että kun omassa kammiossa yksin nakuteltu kirja on viimein valmis ja tuolla maailmassa, se todella on siellä. Ihan kaikkien edessä. Siis ihan kaikkien. Se on tosi hieno ja tosi hurja tunne yhtä aikaa, eikä siihen taida oikein mikään valmistaa (vaikka minä sentään olen kosteikon kasvattina ennaltavalmistautumisen raskaan sarjan ammattilainen!). Siinä hulahtaa aika nakuksi ihmisten eteen.

Ja kun haastatteluni jälkeen sitten kävelimme toistemme ohi, presidentti ja minä, olin niin kertakaikkisen pihalla kaikesta, että en edes iljennyt katsoa päin, hymyillä tai nyökätä vaikka. Minä, ihmisten kohtaamisen ammattilainen, painoin katseen alas ja luikahdin äkkiä ohi. Häh? Miten karkuun itseltään sitä oikein pääseekään?

Olin messuilta kotiin matkatessani jotenkin piripinnassa risteileviä tunteita. Päätä särki kaikesta jännittämisestä ja hälystä, oma epävarmuus ja pälyily vähän hävetti ja samalla oli tietysti upeaa, että olin saanut kokea tuollaisenkin jutun: kirjamessut kirjan kirjoittaneen perspektiivistä. Olin iloinen siitäkin, että menin tilanteeseen niin kuin menen, eli ihan raakana, vaikka jännitinkin, enkä vaikka käynyt rohkaisulasillisella. Tilaisuus totisesti olisi ollut, kun viereisessä hallissa vietettiin Ruoka ja viini -messuja. Nämä kai niitä hetkiä ovat, kun kynnys on erityisen matalalla, mutta haluan kokea nämäkin olot dumppailematta. Olen sen verran monta vuotta elämästäni yrittänyt olla tuntematta aitoja tunteitani, että en tahdo siihen enää.

Jotenkin vaikea integroida näitä kaikkia tunnelmia samoihin nahkoihin. Ei yhtäkkiä olekaan mitään totuttua sapluunaa, jolla tilanteet etenevät, vaan kerta toisensa jälkeen uusia, outoja, jännittäviäkin tapahtumia. Haluisin olla se tyyppi, joka suvereenina kosmopoliittina risteilee ihmispaljoudessa, tervehtii, minglaa ja verkostoituu. Puhuu itsestään ja muista ja tuntee ja tietää juuri oikean tason reagoida. Se, joka tulee kotiin ja on tyytyväinen itseensä ja – hitto soikoon vähintään! – tervehtii presidentin, kun semmoinen kohdalle osuu. Mutta tällainen näköjään olen.

Mitähän muut kirjamessujen esiintyjät mahtoivat tahoillaan miettiä? Oliko joku muukin tunkenut linja-auton heiluvassa vessassa jossain Forssan kohdalla paperia rintsikoihin, ettei hermostuneisuuttaan hikoilisi mekkoaan länteille? Miettikö joku muukin näyttääkö tarpeeksi joltain tai liikaa joltain muulta? Sekosiko joku toinenkin vastauksissaan ja kuunteli itseään ulkoapäin, että tuonnekin se vielä kaarsi ja tuonne, ja miten sieltä mahtaa löytää takaisin vastaukseensa? Entä häkeltyikö joku messuvieras kenties laillani nähdessään minut, eikä siksi tullutkaan moikkaamaan, vaikka oli niin ajatellut? Ei taatusti tiennyt, että olisin ollut niin tolkuttoman helpottunut sellaisesta pakotiestä!

Tulikohan jollekin toisellekin, joka tavallisessa arjessaan on ihan rento ja kiva ja normaali, sellainen olo, että äkkiä pois täältä? Tottuukohan tuollaiseen joskus? Miten tässä hommassa onkin niin monia sellaisia öitä, jolloin uni ei tule, koska seuraavana aamuna taas hypätään jääkylmään, pimeään veteen?

Katselin joitakin rutinoituneen oloisia pitkän uran tehneitä kirjailijoita heidän puheenvuorojensa aikana. Miten he nojautuivat rentoina taaksepäin jalat harallaan ja puhuivat itsestään niin luottavaisin mielin. Ovatko nämä sellaiset kinkerit, joissa he ovat ihan arkisesti, omimmillaan, rennosti? Vai onko tämä heillekin kupla ja leikki, joku rinnakkainen todellisuus, larppi ja läpiselvittävä homma? Riemun, hämmennyksen ja jännityksen paikka?

Nyt kävi niin, että koin nämä messut ihan eri tavalla kuin olin ajatellut. Sekin on ihan ok, vaikka vähän hassua.

Mitä lämpimin kiitos sinulle messuvieras, blogini lukija, joka tulit puheenvuoroni jälkeen tapaamaan ja kertomaan ajatuksistasi. Siinä punastelimme molemmat yhtä jännittyneinä. Se oli minulle tosi oleellinen hetki kaiken sen ihonalaisen hepuloinnin keskellä!

Kuun lopussa on Helsingin messujen vuoro. Onkohan se samanlaista?

Rakas rajavartiosto – kenellä on oikeus sinun tunteisiisi?

Olen viime aikoina miettinyt paljon rajoja ja niiden pitämistä. Tälle aamulle tulikin juuri sopiva puhelu asian mieleen kirkastamiseksi. Sain nimittäin soiton ihmiseltä, joka oli pahoittanut mielensä kirjoittamastani artikkelista. Hänen mielestään haastattelemani ihminen oli erilainen tyyppi, kuin jutussa kuvattiin. Soittaja oli tästä varsin vihainen.

Tämä jutun lukenut ihminen halusi kertoa, millainen jutussa esiintyvä ihminen ”oikeasti” on. Kuului pitkä ryöppy erilaisia elämän varrella tapahtuneita juttuja, millään tavalla artikkelin aiheeseen liittymättömiäkin. Todettakoon, että arvostelun kohteena ollut lehtijuttu ei ollut mikään tutkivan journalismin keinoin toteutettu objektiiviseksi tarkoitettu kuvaus henkilöstä, eikä todistus tämän luonteesta, vaan ihmisen omakohtainen kertomus omista tunnelmistaan. Kappale elettyä elämää. Osa juttusarjaa, joka aivan avoimesti on juuri henkilön omaa kokemusta. Perinteinen ”tällaisena sen koin”-juttutyyppi.

Palautetta artikkeleista on kivaakin saada silloin kun se on hyvää, mutta mikä ettei joskus vaikka negatiivistakin. Oli kenties hassua, että lukija halusi soittaa minulle kertoakseen mielipiteensä jostakin juttuun edes kuulumattomasta, mutta ei sekään nyt ihan ihmeellistä ole. Puheen tapa oli kuitenkin pahasti pielessä. Soittajalla oli paha mieli ja hän ilmaisi sen suorin sanankääntein, mutta samalla hän halusi kertoa minulle, miltä minusta tuntuu häntä kuunnellessani. Tuohtunut soittaja totesi nimittäin puhelun aikana useampaan kertaan, että ”susta tuntuu varmaan nyt pahalta” ja ”sulla on varmaan nyt kurja olo”, sekä ”sua nyt varmaan harmittaa aika tavalla”.

Hups! Siinä se raja kulkee! Minun tunteeni ovat nimittäin minun. Niihin ei ole kenelläkään muulla oikeuksia. Hänen tunteensa ovat hänen. Näitä kahta ei pidä sekoittaa.

Totesin jokaisen lauseen perään, että ei. Minulla oli ihan normaali, tavallinen olo. Olin vähän harmissani siitä, että soitto keskeytti kirjoitustyöni, ei muuta. Tämä sai minut tietysti vielä entistäkin mulkummaksi tyypiksi soittajan puheissa. Samapa tuo. Kestän sen hyvin. Minun ei nimittäin tarvitse ajatella sitä ollenkaan.

Kukaan toinen ei voi tartuttaa omaa tunnettaan toisen tunteeksi, ellei vastaanottaja itse päästä niin käymään. Terveisiin rajoihin kuuluu se, että yhtäältä antaa toiselle luvan ja vapauden kokea omat tunteensa juuri niin kuin kokee, ja toisaalta kantaa huolen ja vastuun omista tunteistaan. Käsittelee pahan mielensä. Käsittelyyn voi toki käyttää vapaaehtoisen ystävän tai ammattilaisen apua. Toisen kannettavaksi niitä ei kuitenkaan voi kipata.

Tämä on joskus vaikea juttu ihmiselle, jolla ei ole terveitä rajoja. Ilmiön tunnistaa moni esimerkiksi toimintahäiriöisessä perheessä kasvanut. Kun omat tunteet lyövät päälle kiivaina, olisi helpottavaa saada toinen myrskyyn mukaan. Omat nahat meinaavat kertakaikkiaan ratketa, jos ei niitä myrkkyjä saa syljettyä toisen syliin.

Aikaisempina aikoina olisin ärsyyntynyt ja mennyt mukaan soittajan tunnekuohuun. Toisen vihaisuus olisi säikyttänyt minut pahanpäiväisesti, koska sellaisten tunteiden kohteeksi joutuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Olisin karahtanut puolustuskannalle pikaisesti. Olisin myös pyrkinyt saamaan juttukumppanin paremmalle mielelle ja, huh sentään, pyytänyt sitten vielä anteeksi, että olin näin pahoittanut tämän mielen. Samalla olisin tehnyt itselleni kunnolla hallaa.

Nyt kuuntelin lyhyen hetken mitä soittajalla oli mielessään ja tiedustelin sitten, mikä soittajan motiivi soittaa oli. Hän halusi vain kertoa tunteensa. No, nyt hän oli kertonut ne. Kiitos ja näkemiin.  En ole enää pitkiin aikoihin suostunut kenenkään tunteiden sijaiskantajaksi tai halunnut lähteä mukaan suhteettomiin tunteenpurkauksiin toisen puolesta. Uskon nimittäin vakaasti, että yhdelle ihmiselle riittää kyllin käsiteltävää yhden ihmisen tunteissa. On syytä pitää huoli siitä, että valitsee omansa.

Tämä toimii tietysti toisinkin päin. Myös minä kannan omat tunteeni itse. Pyrin tunnistamaan ne, käsittelemään ne ja ehkä oppimaankin niistä, jos tarve on. En pyydä, toivo tai varsinkaan vaadi ketään toista tekemään sitä puolestani. Se on välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa, mutta palkitsevaa se kuitenkin aina lopulta on.

Ryöpytyksen kohteeksi joutuminen ei ole kivaa. Sen ei kuitenkaan tarvitse antaa satuttaakaan. Kun omat rajat ovat pystyssä, voi purkauksen laittaa omaan arvoonsa ja jatkaa omia hommiaan keskeytyksen jälkeen. Jos tilanteesta pois pääseminen tuntuu vaikealta, ihan konkreettisimmillaan auttavat sellaiset lauseet, kuin ”kiitos, lopetan puhelun/keskustelun nyt tähän” tai ”en aio jatkaa tätä. Hei.” Epäkohtelias ei tarvitse olla, muttei toisaalta ihmeen kohteliaskaan. Selkeys riittää.

Kuulostaako tutulta? Millaisiin tilanteisiin olet joutunut ja millaisin keinoin pääset niistä parhaiten eteenpäin? Miten sinun rajavartiostosi toimii?

 

Kosteusvaurioita: Tikkurila-reaktio

Tähän en totu. Miten järjettömän ärsyttävää! Tikkurilan asemalla taannun jonnekin menneeseen. En ole se sama, joka eilen puhui parille sadalle vieraalle Päihdetiedotusseminaarissa. En ole se ammattilainen, joka tuntia aikaisemmin tänäänkin käveli haastattelemaan ventovierasta ihmistä arkeologisesta muinaiskohteeta ja nautti siitä. En ole se kurssien pitäjä, luentojen järjestäjä, juontaja ja ilopilleri, joka usein nähdään.

Olen joku muu. Se sama, joka pelkäsi täällä. Se, jonka yli vyöryttiin kerta toisensa perään. Se onneton, nuhjuinen rukka, jota kenenkään ei pitänyt pystyä koskaan rakastamaan. Se tyystin lapsi toisten armoilla. Inhoan sitä tunnetta.

Pelkkä Tikkurilan ohi ajaminen ärsyttää. Näen lapsuuden maisemat ja katson mieluummin muualle. Mutta siihen joudun niin usein, etten enää tunne pientä epämukavuutta enempää. Hetken korkeintaan kadehdin vähän heitä, jotka ohittavat lapsuudenkotinsa mukavin mielikuvin. Pysähtyminen täällä, käveleminen täällä, odottaminen ja suoranainen viipyily täällä sen sijaan on tuskallista. Ei yhtään sama. Ei yhtään sama kuin millään muulla asemalla. Täällä pelkään.

Nyt, kun työkeikalla matkustamiseen tuli mutka, ja lähtöpaikaksi valikoitui Tikkurila, jouduin tähän taas. Näihin keloihin. Kun on odotettava asemalla 40 minuuttia, jouduin pyyhkäistyksi yhtäkkiä taas muihin mietteisiin. Koko keho reagoi siihen. Menin nyrkkiin.

File 10.6.2016 17.39.21.jpeg

Pelkään törmääväni äitiin. Pelkään yhtäkkiä astuvani hänen tielleen. Istuvani hänen viereensä. Olevani jumissa siinä. Pelkään, että luhistun. Että käyn itkemään. Että hän huutaa minulle. Pelkään kummalla, itselleni epätyypillisellä tavalla. Pelkään lapsen tunnerekisterillä, koska niin me teemme näissä hetkissä. Inhoan sitä.

Koettakaa ymmärtää. Kosteikkojen lapset eivät pidä yllätyksistä. Moni meistä on niin kylvetetty pelottavilla, uhkaavilla, arvaamattomilla tai muuten kivuliailla yllätyksillä jo lapsuudessaan, ettei oikein osaa suhtautua ensimmäiseenkään odottamattomaan tapahtumaan aikuisenakaan. Moni meistä harjoittelee peilin edessä sitä, miltä erilaiset tunteet näyttävät ilmeinä, jos sattuisi jokin erityinen tilanne vastaan. Näin yllätyn! Nyt ilahduin! Meistä moni on  niin kertakaikkisen harjaantumattomia tunnistamaan tunteitaan. Valmistaudumme reagoimaan oikein, nähkääs,  kun tarve vaatii. Näyttämään normaaleilta. Eikö olekin outoa? Moni kirjoittaa helpoimmankin puhelinkeskustelun vuorosanat etukäteen valmiiksi, ja silti sydän hakkaa soittaessa. Me haluamme olla valmistautuneita. Tuttujenkin kanssa usein. Nämä ovat niitä, mitä ei tee mieli muille puhella. Kuulostavat niin typeriltä. Lapsellisilta. Riisuvat meidät, muussa elämässämme ihan pätevät, liian ihmismäisiksi ihmisiksi kenties. Minä sanon sen täällä, koska tiedän, etten ole yksin.

Ymmärtäkää sekin, että nämä jutut eivät helposti näy. Koska me valmistaudumme. Me valmistaudumme niin helvetin hyvin, että olemme kohtaamisissamme usein suvereeneja. Mutta emme halua joutua kohdakkain yllätysten kanssa valmistautumatta, emme usein mukaviinkaan tilanteisiin. Saatikka sitten tällaisiin. Me haluamme olla valmiit. Minusta tuntuisi pökerryttävän kamalalta törmätä äitiin sattumalta, koska en osaa valmistautua siihen. En kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan, millaista se olisi. Ja siksi pelkään.

Tiedän tulleeni pitkälle niistä vuosista, kun menneen kokemukset pääsivät ihon alle holtittomasti heittelehtimään. Niistä ajoista, kuin tämän kaltaiset kamalat lapsen olot vielä hallitsivat melkein kaikkea tekemistäni. Nyt ne tulevat vain tässä. Hetkeksi vain, ja sitten helpottaa. Kun astun junaan ja saan kilometrejä väliin, palaan takaisin aikuisiin nahkoihini.

Muutos ei ole tapahtunut itsestään. En olisi pystynyt siihen yksin, ja tämä on tärkeää. Nämä muutokset eivät tapahdu omalla tahtomisella, omin voimin, vaikka me, kaikista ihmisistä juuri me niin luotammekin omavoimaisuuteemme. Siihen tarvittiin intensiivinen kolmen vuoden terapia ja sitten edelleen jatkuva, ehkä lopun ikää jatkuva, viikottainen istuminen vertaistukiryhmässä. Siihen tarvittiin satojen sivujen opiskelemista ja uskallusta kohdata näitä mörköjäni. Ääneen sanomisia. Tätä blogiakin, ja teitä, keskustelevaiset lukijani. Ja tämä osa siitä kaikesta vielä elää. Tämä Tikkurila-reaktio. Tuolla ihon alla. Pätevän, ammattilaisen ja osaavan tyypin ihon alla. Niin kuin elää monen meistä. Kellä missäkin tilanteessa esiin pilkahtava.

Eilisessä Päihdetiedotusseminaarissa todettiin, että Suomessa noin miljoonalla naisella ja noin 700 000 miehellä on ainakin yksi päihdeongelmainen läheinen. Se on valtava joukko ihmisiä, jotka reagoivat niin kuin minä, jossakin heidän kohdassaan. Heidän Tikkurilassaan. Se ajatus pakottaa antamaan armoa niissä tilanteissa, joissa joku ehkä käyttäytyy yllättävällä tavalla. Kiristää poskilihansa tai pingottaa hartiansa. Itkee.

Muistetaanhan se.

 

 

 

Kosteusvaurioita: Hammaslääkäri avaa lukon

Makaan hammaslääkärissä. Tätä todella inhoan. En tiedä mistä pelko kumpuaa, mutta kädet hikoavat joka kerta ja odotan madonlukuja. Lääkäri on ihanan rauhoittava ja tällä kertaa tekee minulle tietämättään melkoisen palveluksenkin. Hän luettelee ne perinteiset numerot ja kummat koodit, ja sitten: ”hyvä ylipurenta.”

Minä kakaisen hänen sormensa pois suustani ja tarkennan. ”Miten niin hyvä?” Hammaslääkäri toteaa vähän hämillään sen olevan juuri sellainen, kuin kuuluu ollakin. Hyvä. Etuhampaat laskeutuvat alaleuan hampaiden päälle sillä tavalla, kuin ihmisleuassa nyt hyvä on. Minua alkaa naurattaa.

Olen tähän asti joka kerta kuullessani sanan ylipurenta mennyt vähän itseeni. Minua on vähän hävettänyt. Taas yli-jotakin! Aina yli. Liikaa. En ole tajunnut sitä koskaan ennen, mutta nyt, kun lääkäri liitti eteen myönteisen adjektiivin, tajusin oman mieleni. Enkä ainoastaan oman, vaan aika yleisen kuvion toimintahäiriöisissä perheissä kasvaneille. Meidän tehdasasetuksissamme lukee, että olemme kaikkea muuta kuin sopivia. Olemme liian sitä ja liian vähän tuota ja aina ainakin vähän häiriöksi. Meistä lukuisia joukko oppii jo varhain poimimaan ympäristöstä meihin kohdistetun epätyytyväisyyden ja muovautumaan tyydyttävämmälle tolalle ilman kyseenalaistusta.

Minä esimerkiksi olen ollut liian äänekäs. Liian iloinen. Liian itsekeskeinen. Liian varma. Liian dominoiva. Liian tilaa vievä. Liian lihava. Liian lehmä. Liian sotkuinen. Liian tarvitseva. Liian huora. Liian vittumainen. Liian vaativa.

Ihan liian vähän hyvä.

Olen siksi läpi nuoruuteni ja varhaisen aikuisuuteni pyrkinyt: puhumaan hiljempaa, hymyilemään pienemmin, unohtamaan itseni, epäilemään itseäni, vetäytymään, seisomaan pienempänä, laihduttamaan, miellyttämään ja mielistelemään, häpeämään, olemaan pyytämättä, taipumaan tahtoihin, olla odottamatta mitään.

Olemaan edes suurin piirtein kelpaava.

Nyt tämä purenta, tämä on ollut minulle hankala paikka. Ymmärrän, jos sinua naurattaa, mutta olen tosissani. Siihen on niin pirun vaikea itse vaikuttaa. Kaikkeen muuhunhan melkein voi, kun oikein pinnistää. Ja piru minä olen hyvä pinnistäjä! Olen vääntänyt leukojani peilin edessä omituisiin asentoihin, ihan oikeasti olen. Olen syyllisenä luikkinut lääkäriin kuulemaan taas sen saman: ylipurenta. En ole kyennyt jalostamaan luustoani sopivaksi. Taas yksi merkintä loputtomaan vikalistaan!

Eivät tienneet vanhempamme, miten tiukasti päälle se asetus jääkään.

Ja nyt sen kuulen! Pikkujutun. Ihan triviaalin. Se onkin siis oikea ominaisuus! Hyvä, kuulitteko? Just kuten kuuluukin! Ihan tavallinen. Mutta kun meille meikäläisille normaalia ja tavallista on niin pirun vähän olemassa.

On naurettavaa, surullista ja aika pälliä kerta kaikkiaan, että tällaisen oivalluksen hammaslääkärissä sain, mutta ei näitä paikkoja kuulkaas pääse itse valkkaamaan. Lääkärin pikku toteamus avasi tajuamaan taas palasen sellaista, mitä olen pyöritellyt päässä pidemmän aikaa. Ja nythän sen onneksi tiedän jo, täällä paremmassa aikuisuudessani, että nuo liiat ja liian vähät, ali- ja yli- etuliitteet, voi poistaa kaikista muistakin minuun kotona lätkäissyistä määreistä.

Minä olen, ja niin olet muuten sinäkin, katsos ihan tavallinen. Normaali. Riittävä. Aika mainiokin. Purukalustoinemme kaikkinemme justiinsa hyviä!

Kosteusvaurioita: Veneen keikuttamisesta, draamasta ja tyynemmille vesille pääsemisestä

Huomaan, että kohta tasan vuosi sitten kirjoittamani Pakko saada draamaa -postaus nousee nyt kiihtyvällä tahdilla luentaan. Sitä on luettu vuoden varrella tosi taajaan muutenkin, mutta nyt se on taas ollut se kaikkein isoimmat lukijavirrat tänne ohjaava teksti.

Luin sen itsekin pitkästä aikaa uudelleen. Oli kiinnostavaa katsoa, missä menin mietteineni vuosi sitten. Tämä kulunut on ollut tosi merkityksellinen näiden ajatusten osalta. Aloin loppusyksystä 2014 ensimmäistä kertaa kirjoittaa alkoholismin äärellä elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Silloin tosi arkaillen ja siinä luulossa, että olisin mietteineni yksin. Nyt, vuoden jälkeen, se ajatus vähän naurattaa. Koskaan ei Kokovartalofiiliksessä ole käynyt sellainen huiske, kuin noiden Alkoholistin aikuinen lapsi -sarjan kirjoitusten alettua. Tarve lukea niistä näyttää olevan jättimäinen.

Vähän ennen aiheesta kirjoittamista olin alkanut työskennellä sen kanssa tiiviisti itsekseni. Luin ja kuuntelin äänikirjoina vinon pinon alan teoksia. Aloin käydä AAL-kokouksissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmälle häpeä jäi. Sitä helpommalle tuntui puhua ja kirjoittaa aiheesta, joka aikaisemmin tuntui murskaavan ahdistavalta. Kirja kirjalta ja kokous kokoukselta aloin saada kiinni siitä, miten yleisestä kokemuksesta on kyse, ja miten jännän samankaltaisilla tavoilla lapsuuden kokemukset meissä aikuisina voivatkin näyttäytyä. Ja mitä enemmän te täällä kommentoitte ja luitte, sitä helpottavammalta vielä tuntui. Tuli taju siitä, että näistä ajatuksista on ihan ok puhua ääneen, jopa suotavaakin.

Kävin draamapostia lukiessani miettimään, mitä vuoden aikana on tapahtunut noille ajatuksilleni. Olisi älytöntä ajatella, että lyhyessä ajassa ehtisi tapahtua jokin totaalinen ”parantuminen”. Että mikään menneestä ei enää tuntuisi miltään. En tiedä onko siihen edes syytä pyrkiä tai mitenkään mahdollista koskaan ulottaakaan. Siellä se oli ja tapahtui, ja se kuuluu tähän pakettiin. Paljon on kuitenkin mennyt sielussa suoremmaksi, siltä tuntuu nyt.

Eniten eteenpäin mennyt juttu liittyy varmasti tunnistamiseen. En usko toipumisen tapahtuvan niin, että mikään ei enää tuntuisi miltään, vaan enemmän sitä kautta, että alamme hokata miksi ja miten reagoimme joissakin tilanteissa. Millaiset ihmiset ja tilanteet, joskus pelkät äänenpainot tai hiljaisuudetkin, toimivat sinä sukkulana menneisiin muistoihin. Tiedostan nykyisin hyvin, milloin ihon alla alkaa lepattaa, ja osaan asennoitua siihen. En tule tempaistuksi tunteeseen ja toimintaan itseltäni varkain.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin, kun draamapostin veneenkeikutustunne tai pakokauhu meinaa tulla päälle? Osaan puhua vain omasta puolestani. Minä kohdistan silloin huomioni hyvin vahvasti siihen tunteeseen. Joskus ihan ääneen puhumalla, jos ei meinaa mennä jakeluun. (Sen ei tarvitse olla kovin kaunosieluista. Esimerkiksi ”hei pöljä, mitäs nyt vouhkaat?” toimii ihan hyvin.) Käyn homman läpi. Järki siinä kai puhelee tunteelle.  Vähän niin kuin hyvälle kaverille voi sanoa, jos hän on tekemässä virhearviota: ”Huomasitko, mitä taas tapahtui? Älä mene tuohon vanhaan halpaan”.

Kiinnitän huomiota siihen, mitä oikeasti tapahtui, mitä sanottiin tai tehtiin, ja millaisen tulkinnan minä siitä sain kehitettyä kiihtyäkseni. Puran jännitelankoja, jotka syntyvät rivien välistä lukemisesta. Tämän nimittäin olen oppinut ainakin: älä tulkitse, koska tapaat tulkita päin hittoja, itsellesi kielteisellä tavalla. Katso värittelemättä, mitä oikeasti tapahtui.

Se, että käy tapahtuneen ja sen herättämän tunteen läpi, vie pois sellaista magiaa, joka saa käyrät kimpoilemaan. Vähän, kuin päästäisi simasta pihinät tai puhkaisis jonkun rakon. Ajattelen, että tällainen tunteen pilkkominen ja yksinkertainen kohtaaminen on olennaista siksi, että meille on usein niin vaikea tunnistaa tunteitamme, siis niitä hienovireisempiä kuin raivarit. Ei meille opetettu sitä lapsena, joten pitää opetella aikuisena.

Opettelen tulemaan tutuksi koko kirjon kanssa. Se vaatii joskus aika simppeleitä keinoja. Ihan niin kuin pienelle lapselle osoitetaan kirjasta – kato lehmä, kukka, perhonen, aikuinen voi osoitella itselleen ihan hyvin – kato kateus, mustasukkaisuus, haikeus, yksinäisyys, tarvitsevuus, onni, ilo, pelko. Ahaaaaa tästä siis olikin kyse!

Ihan turha muuten tuntea itseään maailmanluokan pälliksi niin tehdessään. Kaikki me täällä opettelemme elämään ekaa kertaa. Sitä paitsi, ei kukaan huomaa sitä, jos teet sen hiljaa pääsi sisällä. Minusta ehkä huomaa, kun kirjoitan sen tähän, mutta en enää suostu näitä tälläisiä ihmismäisiä juttuja häpeämään. Tälläistähän tämä on, puljaamista ja hokailua.

Draaman tarpeeni on vähentynyt kokolailla olemattomiin. Se on tosi helpottava ja ihana juttu. Suhtautumisistani on poistunut valtavasti painetta aiheen käsittelyn myötä. Eniten se ehkä näkyy ihmissuhteissani. En ripustele itseäni niihin, kuten ennen. Sellainen katastrofiskenaarioiden kehittely on myös kaikonnut hyvällä lailla.

Vinkkeli on nyt vaihtunut myös. Tajuan lunkiudella, että en juuri lainkaan kykene vaikuttamaan toisten ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin, edes tai varsinkaan minua koskeviin. Jos joku päättäisi lähteä elämästäni, hän tekee niin minun toiveistani huolimatta, ja sitten oli varmasti ihan hyvä niin. Minun on tyystin tarpeetonta hassata voimiani kiihkeällä rimpuilemisella. Koettamalla ajatusten voimin saada ketään soittamaan, viestimään, pysymään.

Annan paljon enemmän arvoa itselleni. Ei tartte roikuskella turhissa jutuissa, tai mittauttaa itseään toisten tekemisillä.

awesome

Edelleen havahdun kyllä helposti huomaamaan, jos on ns. tavallista. Minua vähän huvittaakin, kun tajuan ajan kuluneen iisin perusarjen puitteissa. Se on vieläkin vähän vieras olotila, mutta siitä on selvästi mahdollista nauttia. Ihan erityisesti olen vuoden varrella tajunnut sen, että juuri se olotila kielii muutoksesta lapsuuden melskeiden ja aikuisuuden välillä. Juuri se, tasainen rauhallinen fiilis on todistusaineisto siitä, että olen osannut luoda ympärilleni hyvän, turvallisen, normaalin, terveen elämänpiirin.  Tyyni vesi nykyisin tuntuu arvokkaalta ja vaalimisen arvoiselta, suoranaista ylpeyttä aiheuttavalta. Annan ilolla siitä itselleni kiitokset, että osasin katkaista ketjun. Tein muutoksen tietoisesti ja työskentelin itseni kanssa. Nyt nautin sen hedelmistä.

Toisten draamat eivät myöskään enää kelpaa minulle polttoaineeksi. Olen karistanut tarpeeni pelastella ihmisiä tai syöksyä mukaan heidän epäterveisiin kuvioihinsa. Se ei tarkoita sitä – ja tämä on tärkeää – että jättäisin läheiseni pyristelemään tuskissaan yksin, etten välittäisi mitä heille kuuluu. Välitän kyllä yhtä paljon edelleen, mutta tajuan, minkä verran voin osallistua heidän surujensa selvittelyyn ja missä terveet rajat kulkevat. En ole ensimmäisenä hyppäämässä lentokoneeseen, jos joku maailman äärellä kohottaa kulmakarvaansa tarvitsevan oloisena. En tarjoudu hoitamaan asioita toisten puolesta tilanteissa, joissa heidän olisi tärkeää voida ne itse hoitaa. Koetan toimintaohjeita mieluummin tarjota kuuntelemista ja läsnäoloa ilman korjaamistarkoitusta.

Ja erityisesti tiedän nyt, että jos joku on pälli ja päästään pahasti pipi, minä voin poistaa itseni kuviosta. Aikuinen valitsee itse, keiden kanssa viettää vähän aikansa.

Nykyisin muuten myöhästynkin vähän vähemmällä paineella. Tämä herättää huumoria kaveripiirissä. Ei ehkä ole vieläkään ollenkaan tavallista, että tulen paikalle viittä yli, mutta siihen suhtaudutaan joka kerta enemmän hyvillään kuin huonona. Olen harjoitellut tätäkin. Alussa oli vastustamaton kiusaus alkaa ennakoida mahdollista viivettä viestein, mutta nykyisin saalin itselleni samat löysät kuin muutkin ihmiset tekevät. Ei ole niin justiinsa.

Vuosi tuntuu siis lunkistaneen aika lailla. Se on kiva huomata. Ei tästä nyt valmista tullut vielä tietenkään. Mutta mikäpä kiire, kun suunta on hyvä. Jännä nähdä, mitä seuraava tuo tullessaan!

Mitä teidän vuoteenne on kuulunut, jotka hyppäsitte lukemaan alkoholiaiheisia kirjoituksia vuosi sitten?  Huomaan ainakin monikymmenpäisen joukon klikkailleen vuoden varrella täältä itsensä AAL-ryhmien sivulle. Muutaman kerran olen ihan kasvokkainkin tavannut jokusen blogin myötä ryhmään lähteneen, ja kuullut muista ryhmistä runsain mitoin samoja kaikuja. Hitto, että olen niistä hyvilläni!

Antakaahan vähän kuulua kuulumisistanne! Keikkuuko vene yhtään vähemmän? Mitä teet silloin, kun olisi pakko saada draamaa?

Suosittelen: Jenny Belitz-Henriksson kirjoitti hyvän mielen kirjan just sulle

Ihana kollegani ja hengenheimolaiseni elämän monenkirjavien tuntojen luotaamisessa, toimittaja-bloggaaja-monitaituri Jenny Belitz-Henriksson, on kirjoittanut kirjan, jota haluan suositella lämmöllä.

sisäinen voima

Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen (Readme.fi 2015) on sellainen pienisuuri kirja, jonka äärelle unohtuu mielellään. Se pitää sisällään, nimensä mukaisesti, 365 mietelmää elämän eri osa-alueilta ihmissuhteista läsnäolon ja ilon kautta tavoitteisiin ja unelmiin.

Tämä on sellainen näennäisen kepeä kirja, joka kätkee sivuilleen paljon ajattelemisen arvoista asiaa. Helppolukuinen, sopivan lyhyiksi palasiksi koottu kokonaisuus, josta voi poimia itselleen juuri kaivatun kokoisen palan pureskeltavaa. Se on täydellinen yöpöytäkirja, josta löytyy pieni oivallus jokaiseen aamuun tai iltaan, tai vaikka päiväunten ajaksi aivoille annettavaksi.

Naurahdin oikein ääneen, kun avasin kirjan ihan ensimmäistä kertaa, ja osuin sattumalta ystävyyttä kuvaavalle sivulle. Jenny sanoitteli siinä sellaista, jota olin pyöritellyt vähän hahmottomasti päässäni jo hyvän aikaa! ”En jää roikkumaan tai takerru, jos joku haluaa lähteä.” Siinäpä sitä opinkappaletta on ollutkin, mutta kantaa hedelmää!

ystävyys

Jennyllä on ihailtava taito jutella lukijalle sellaisella rennolla otteella, puhekielisestikin. Tuntuu vähän samalta, kuin juttelisi kaverin kanssa – helpottavalta, mukavalta ja hyvältä. Tekstit antavat toiveikkaan, eteenpäin menevän fiiliksen. Sellaisia juttuja ei ole tässä elämässä, tässä loskantamppausvuodenajassa ja tässä arjen mutapainissa koskaan liikaa.

Tämä on myös rohkea kirja, koska tällaisista asioista puhujalle helposti vähän naureskellaan. Tässä helposti kyynisessä ja jotenkin etäännyttävässä ajassa on helppo tuhahdella niille, jotka ”puhuvat pehmoisia”, koskettavat elämän niitä herkkävireisimpiä juttuja, tunnejuttuja.

Minä julistin jokunen vuosi sitten henkilökohtaisen kapinan kyynisyyttä kohtaan, ja nautin siitä irtipäästämisestä päivittäin. Tämä kirja on siis just oikeassa paikassa täällä Hämeenlinnassa, ruskean vakosamettisohvan ja anopin virkkaamaan kirjavan vällyn luona.

anna ja pyydä

Voit hankkia kirjan täältä. Se on muuten tosi kiva kirja myös lahjaksi jollekin rakkaalle. Jennyn muita mietteitä voit lukea hänen suositusta Vastaisku ankeudelle -blogistaan.