Turhauttava lääkärireissu vol. 666

Olin taas odotellut seuraavan guru-luokan huimauslääkärin vastaanottoa kuutisen viikkoa, ja eilen se koitti. Tämän piti nyt olla sairaalan messiaanisin ekspertti. Menin jännityksestä maha mutkalla aamuvarhaisella keskussairaalalle, jossa oli ensin nopea lääkärintarkastus, sitten hidas ENG-tutkimus ja sitten taas nopea lääkärin tapaaminen.

Aluksi lääkäri haastatti jo tuttuja juttuja. Hän tarkasti korvia ja silmieni reaktioita. Sitten minun piti taas seisoa aloillani silmät kiinni kädet eteen päin nostettuina (minusta huojuin hitosti, hänestä meni oikein mallikkaasti). Seuraavaksi piti kävellä sillä jenkkien poliisisarjoista tutulla rattijuoppokävelyllä (suoraa viivaa, kantapää toisen jalan varpaisiin jne) ensin silmät auki (heikko, huojuva esitys) sitten silmät kiinni (välitön kaatuminen joka askeleella, kauas on tanssivuosien yhden jalan korkeista pirueteista totisesti tultu).

Sitten oli vuorossa ENG-tutkimus, jossa kuvannetaan silmien liikkeitä erilaisten kallistuskokeiden ym ärsykkeiden aikana. Tosi herkulta kuulosti jo etukäteen, ja tosi herkuksi osoittautuikin.

Sain päähäni sysimustaa pimeyttä, eli aika painavat, täysin tummennetut lasit. Niiden kuva silmistäni välittyi tietokoneella tutkijan katsottavaksi. Ihan ensi alkuun huurustin kalliin laitteen sumeaksi spontaanilla pelkoitkulla. Huoh. Onneksi tutkija oli empaattinen ja ymmärtäväinen.

Testissä seurailin ensin kuvaruudulta erilaisia liikkuvia kuvia lasit päässäni. Sitten taas pimennettiin, ja piti tuijottaa kaukaisuuteen. Seuraavassa vaiheessa menin makuulle, ja minulle tehtiin niitä manaaja-sarjoistani tuttuja kivoja taivutuskokeita. Samaan aikaan piti pitää silmät apposen auki ja tuijottaa mustaan tyhjyyteen. Ei ollut kivaa.

Seuraavassa vaiheessa tärykalvoille suihkutettiin vuoron perään kuumaa ja kylmää ilmaa. Koko suihkutuksen ajan piti taas yrittää rävähtämättä tuijottaa pimeyteen. Oli erinomaisen ikävän tuntuista, etenkin vasemmalla puolella, jossa saatiin hoitajan mukaan ”hyvä” ja minun mielestäni paha hoitovaste, eli voimakas silmävärve. Toinen silmä lähti siis hakkaamaan ärsytyksen johdosta omassa villissä tahdissaan sivusuunnassa nykivää liikettä.

Olo pimeässä pyörityksessä oli kuin huonolla humalaisella avaruusmatkalla. Huone kieppui, sänky kieppui ja minä puristin sängyn laidoista täysillä ja tuijotin pimeään. Erittäin väsyttävää, erittän ikävän tuntuista.  Pelottavaa. Kokeiden jälkeen olo oli aika piesty ja pahoinvoiva. Huojuin siitä vielä lekurin puheille.

En tajunnut lääkärin puheista mitään. Toinen silmä ei ollut reagoinut kokeessa mitenkään ja toinen reagoi voimakkaasti. Ei hajuakaan, mitä se tarkoittaa ja kumpi oli se terve reaktio. Joka tapauksessa lääkäri totesi, että tasapainoelimeni ovat elossa. Jipii ja serpentiiniä tähän, kai.

Muuten vuoropuhelu oli suunnilleen tällainen:

Ani: No onko tässä nyt kyse asentohuimauksesta tämän perusteella?

lääkäri: joo, ei joo, ei joo, ei, ei tiedetä, ehkä.

Ani: No antaako tämä jotain viitettä siihen, voisko kyseessä nyt olla se ms-tauti?

lääkäri: joo ehkä antaa, tai ei anna, joo, ei joo, ei, no voi, no ei.

Ani: No säkö et nyt halua antaa mulle minkäänlaista diagnoosia sitten?

lääkäri: niin, joo. ei. noo. ei. Liiku paljon ja koita olla huomioimatta oireistoa. Nää nyt on tälläsiä tutkimuksia joista ei nyt silleen nönnön nöö nönnöti nöö.

Ani: No liittyykö nää mun muistiongelmat, orientaatiovaikeudet, tunnottomuudet ja väsymys susta tähän samaan nyt jollain lailla?

lääkäri: ei

Ani: ei?

lääkäri: ei. ei liity korvaperäiseen huimaukseen.

Ani: Onko tää siis nyt korvaperäinen huimaus?

lääkäri: no jo, ei joo, ei, joo, ei.

Ani: No voiko nää susta olla sieltä auto-onnettomuudesta koituneita ongelmia, jotka nyt vasta ilmenee?

lääkäri: No joo vois, ei vois, rankavamma, joo, tavallaan, eiii.

Ani: Eli nytkö mä oottelen taas sitten 6 viikkoa, että pääsen sinne magneettiin?

lääkäri: joo.

Ani: Musta on todella rankkaa odotella jatkuvasti monta viikkoa. Onko siinä mitään mahdollisuutta vähän aikaistaa sitä?

lääkäri: eeeei. Tää on semmoinen poissulkeva vaan ni eii. Siellä on niitä tärkeitä aikaisemmin. Eiii.

Ani: jaaha. Kiitos ja näkemiin.

Eli en tullut yhtään fiksummaksi tällä reissulla. Pahoinvoivemmaksi, surullisemmaksi ja ahdistuneemmaksi kyllä. Nyt odotellaan taas.

Ilta meni pillittäessä pettymystä, turhautumista ja yleistä väsymystä jatkuvaan ravaamiseen, odottamiseen, toiveiden kohoamiseen ja sitten tyhjän päälle joutumiseen. Ikäviin toimenpiteisiin ja tähän jatkuvaan huonoon humalaan. Olin surkea mytty, mutta annoin nyt tulla ulos välillä sitäkin puolta sitten.

Eli ei kun oottelemaan sitten joulukuuta jälleen. Siellä onkin tuplariemut edessä, kun viikon välein on aivokuvaa ja mammografiaa. Saiskohan sinne sairaalanmäelle jonkun huoneen, niin ei tarttis koko ajan siirtyillä?

Sillä välin business as (if) normal. Paljon sitä liikuntaa. Se kyllä sopiikin mulle hyvin. Tää muu vähän huonommin, mutta eipä pääse näemmä valitsemaan.

Mainokset

Uukkari alkupisteeseen

Tuumin kirjoittaa ihan rehtiä kuntoutusasiaa pitkästä aikaa. Kolmen kuukauden rajapyykki on ylitetty. Olin edellisessä postauksessani tosi myönteinen, eikä se sinänsä mihinkään ole kadonnut – on ihania päiviä ja ihania tyyppejä ja paljon kaikkea hyvää ympärillä – mutta on se käytännön turhauttava ähräämispuolikin, onpa vainenkin. Jos siitä sananen.

”Kuis selkä?”

”Tosi kipee se on, mutta jumppailen.”

”No mutta parempaan päin koko ajan!”

”No, ei oikeastaan”

”No mutta pikkuhiljaa edistyy kuitenkin!”

Tässäkin on keskustelu, jota käyn usein. Ihmisille on tosi tärkeää, että edistymistä tapahtuu ja homma menee hyvin. Silloinkin, kun niin ei käy. Tajuan sen hyvin. Niin toivon itsekin, kun jotakuta sattuu. Mutta välillä odotukset tuntuvat enemmän raskailta kuin kannustavilta. Jos ei mene niin kuin toivotaan.

Minä en edisty. Kehitystä ei tapahdu. En tällä hetkellä toivu käytännössä lainkaan. Olen siinä pisteessä, kuin 3 kk sitten heti onnettomuuden jälkeen, tai jos julman rehellisiä ollaan, niin huonommassa. Kipeämpi, ja tietysti vielä turhautuneempi. Se on faktaa, ei surkuttelua tai itsesäälistä vikinää. Niin nyt vain on.

Fyssarini palautti äsken ns. tehdasasetukset, eli poisti pallojumpat ja määräsi takaisin niihin ihan ensimmäisiin maailman pienimpiin ja ärsyttävimpiin nitkutusliikkeisiin. Ei kuulemma riitä vielä kunto. Hermovaurio on oletettua pahempi. Laittoi uudelleen käyttämään tukiliiviä ja kinosioteippasi selän. Kivut pysyvät nyt poissa, kun syön 3 x 600 mg buranaa päivässä ja otan tosi iisisti.

Melkoisesti siinä luhistuin. Tuntui siltä, että kolme kuukautta pitkä matto vedettiin jalkojen alta. Huiskis. Takaisin lähtöruutuun.

Sen hyväksyminen, etten edistykään, on tosi hankalaa. Sitä tietysti vähän lisää se, että ihmiset, joita tapaan, niin kovasti uskovat ja toivovat nopeaan topumiseen. He tarkoittavat hyvää, tiedän ja arvostan sitä kyllä, mutta samalla asia hieroutuu naamaani joka kerta. Ei odotettua tulosta.

Nopeat toipumiset ovat ihmisten mieleen. Sankaripaluut töihin ja erilaisille pelikentille. Suuremmoiset kuntoutumiset. Samaan aikaan sanotaan, että ”nyt rauhassa vaan ja ihan omaan tahtiin” ja samalla kuulin ensimmäisen kerran ”mutta toihan on jo aika vanha juttu, eiks niin?”, kun onnettomuudesta oli kolme viikkoa. Olisi pitänyt olla jo, niin kuin ei mitään. Bygones.

Ympäriltä tuleviin, kannustavaksi tarkoitettuihin kiirehtimsiiin ja oman pään sisäisiin vaativiin huutoihin sopeutuminen on hankala paikka. Luulen, että sen tietää jokainen, joka on joskus kuntouttanut jotain laastarihaavaa vakavampaa. Kun pitää koko ajan etsiä horisontista se kiintopiste, jota kohti pyristellä, mutta matkaa venytetään ja vanutetaan joka mutkassa, ei meinaa pito päässä löytyä.

Oudointa on ehkä se, että status taas hämärtyy. Minulla on tiukka käsky olla makoilematta liikaa, että lihakset joutuvat hommiin. Tulee liikkua ja puuhailla, joka näkyy eriliaisina retkinä ja touhuamisina ulospäin. Ja samalla kuitenkin koko ajan olen melkoisen huonona. Koko ajan pitää varoa ja pinnistää. On päiviä, jolloin pelkkä varomaton kyljen vaihtaminen sägyssä nostaa kyyneleet silmiin. Näytän paljon parempikuntoiselta kuin olen. Se hämää itseäni, ja varsinkin muita. On helppo heittäytyä nopean paranemisen toivekuviin.

Fiksuinta olisi tyystin unohtaa aikaraamit. Olla miettimättä, että kuukausi sitten lääkäri arvioi, että olen kontaktikunnossa 1-2 kk päästä siitä. Tai että itse kuvittelin olevani kesällä vähintäänkin punttisali- ja ulkoluistelukykyinen. Tai ainakin nyt istumakykyinen, jos käydään tinkimään. Toisaalta, istuessani siellä onnettomuusautossa odottamassa pelastushenkilökuntaa, luulin myös olevani samana iltana ystävän synttäripäivälliskykyinen. Että se siitä arvostelukyvystä sitten.

Pitää olla vain, ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Löytää luotto siihen, että se tekee sen, vaikkei kovin vakuuttavalta nyt näytäkään tulosraportissa. Syödä nyt ne särkylääkkeet ja pukeutua hiton tyrävyöhön. Nitkutella perseliikkeet ja juosta siellä altaassa. Kolme  kuukautta on samalla tosi pitkä(styttävä) aika, ja hirmu lyhyt pyrähdys. Muistuttelen itseäni melkein joka päivä siitä, että voisin nyt ihan yhtä perustellusti olla laitoksessa harjoittelemassa lusikan viemistä suuhun. Tai ensimmäiset horsmankukat voisivat vastaavasti olla nupullaan päälläni. Siitä vinkkelistä jopa harmaa tukivyö näyttää vähän nätiltä.

Makuuhuoneen kiistaton kuningatar

Eilen minulle tarjoiltiin mahdollisuuksia tuntea itseni ihan kaikkeuden kuumimmaksi tyypiksi. Kontallaan lattialla. Selällään lattialla. Seisten seinää vasten. Puhuttiin lakanoista ja palloista ja liukumisliikkeistä. Sitten vähän yllättäen sähköstäkin.

Olin sairaalalla fyssarin pakeilla. Viimeinkin, näin kahden ja puolen kuukauden odottelun jälkeen. Haimme rankapololle uutta tapaa olla. Metsästimme minimaalisia lihaksia.

Oli tosi turhauttavaa. Superturhauttavaa. Aivan hel-ve-tin turhauttavaa. Tapaan olla aika suorittajahenkinen ja melkoisen kilpailuviettinen urheilujeni suhteen, ja nyt sitten makasin lattialla nykimässä jotakin solutason jumppaa niin, ettei liikkeitä edes nähnyt ulospäin. Kapinoin äänekkäästi, ja vaadin lisää tehoja, kunnes fyssari selitti jotain jota en todella ollut tullut ajatelleeksi. Jos tehdään isoja liikkeitä, niin isot lihakset ottavat heti vallan, ja ne pienet juuri siellä välilevyjen huudeilla, jonne minun nyt pitäisi ylttää, eivät koskaan pääse hommiin. Kas kehveliä. Onhan siinä ihan järkeä kun noin ajattelee. Tylsää silti.

Sain käskyn olla paljon kärsivällisempi (kas, tuohan oli helppo!) ja nitkuttaa niitä miniliikkeitä nyt viikon verran. Ensi viikolla tulee sitten suoraa sähkövirtaa. (Olen jotenkin varma että tässä on kyseessä sama metodi kuin synnytyksen kamalissa aquarakkuloissa, eli kivun siirtäminen isommalla kivulla, mutta fyssari väitti muuta. Toivotaan.)

Vesijuoksua saisi kuulemma vielä lisätäkin, mutta puntille ei kuulemma ole oikein asiaa. En vissiin ala sitten treenailla kevään kisatanssejakaan ihan näillä seutuvilla. Enkä sen seuraavankaan kevään. Minkään kevään?

Eniten huvitti nukkumajärjestelyjen esittely, siitä tuo provokatorinen alkukin. Nyt olisi ostoslistalla liukulakana. Kuulostaa kivalta, eikö? Kyseessä on lakana, jonka keskellä on 60 sentin suikale jotakin liukasta kangasta (varmaan sitten ihan oman mieltymyksen mukaan pvcstä silkkiin), ja jonka päällä sitten yöllä on kitkattomampi kääntyillä. Hot!

Nauratti ihan järjettömästi. Jos käytän samaan aikaan kaikkia hyvinvoinnikseni suositeltua makuuhuoneasioita, olen kyllä välittömästi kulmakunnan kiehtovin nainen (ja näillä kulmakunnilla on kuulkaa kiehtovia naisia!).

Liukulakanan ohessa pääni alla on jo erikoismuotoiltu niskatyyny, yksi tyyny polvien välissä, suussa purentakiskot ja jalkaan vielä ne villasukat. Paketti alkaa olla kasassa. (Tuohon ehkä vielä viehättävyyttä maksimoimaan kasa niitä kolmiolääkkeitä, joilla saa aikaan sellaisen halvauksenomaisen rentouden ja näppärän kuola poskelle -efektin aamuselle.) Puolisoni, miten onnekas oletkaan!