Telkkuvinkki joululomalle: Puuttuminen 30.12. Yle TV2 .

Tässä katseluvinkki joululomalle! Lauantaina 30.12. klo: 21.58. Yle TV2 näyttää noin puolituntisen elokuvan Puuttuminen. Näytelmäkirjailija Elina Snickerin kirjoittama elokuva oli yksi voittajista Novellielokuva 2015 -kilpailussa ja sai ensi-iltansa Helsinki International Film Festivalilla samana vuonna. YLEn esitys on tv-ensi-ilta, ja elokuva on sen jälkeen nähtävissä Areenasta tammikuun ajan.

Puuttumisen keskiössä on Emmi, menestynyt nuori suunnittelija, jolla on edessään lupaava ura ja kotona pieni vauva ja ihana aviomies. Siitä huolimatta elämästä tuntuu puuttuvan jotakin, se tuntuu arvottomalta. Sisäisestä rikkinäisyydestä ja pienen vauvan äidin juomiseen liittyvästä tabusta on siis kysymys.

Minä katson ilman muuta! Katso sinäkin!

Mainokset

Viikon viimeinen radiokeskustelu

Tänään kävin kolmannen kerran saman viikon aikana Radiokadulla Ylen toimituksessa. Sisäänkäynti ainakin on käynyt varsin tutuksi. Paikka on melkoisessa remppamyllerryksessä!

Tämä viikon sisään neljäs suora radiovierailu oli Yle Puheen Noston pitkä, 40 minuuttinen keskustelu, jonka voit kuunnella täältä. Oli erinomaisen mukava keskusteluhetki, ja olen tosi iloinen siitä, että aikaa annetaan riittävästi. Pääsimme mielestäni tarkastelemaan aihetta uusistakin näkökulmista. Pikainen pintapoukkoilu tällaisen aiheen äärellä on kamalaa puuhaa, enemmän tuhoisaa kuin rakentavaa. Ja sillä puolella en halua ollenkaan olla.

Ensi viikko jatkuu lehtihaastisten parissa ja seuraavalle on taas luvassa Radiokatua ja Yleä. Ihan vielä ei siis ainakaan näy rauhoittumiesen merkkejä julkkarisäpinöissä. Se on tietenkin esikoiskirjailijan näkökulmasta todella ihanaa. Olisihan kamalaa, jos kovan työn tulos ei kiinnostaisikaan ketään. Ja Helsingissä tulee ainakin vierailtua nyt yhtenään!

Samalla olen tietysti tehnyt omaa perusduuniani, ja käsittelyssä on tällä hetkellä ollut niin koulukiusaamista, sairastelua, arkkitehtuuria kuin mielenterveyskuntoutumistakin. Huomisen työkuvioihin kuuluu buhurttikisoja, hevosturnajaisia ja Turisaksen keikkaa, kun toiseksi viimeinen Testikuski-keikka tämän kesän videointihommissa on vuorossa. Tylsää ei ole. Melko vauhdikasta on.

Terkkuja telkkarista

Huomenta! Kello ei ole vielä aamun yhdeksää, mutta olen ollut ylhäällä jo viisi tuntia. Olen toki aamukukku muutenkin, mutta rajansa silläkin. Tänään ylös veti 4.30. aamutelkkarin haastattelu kirjasta. Jos haluat nähdä sen, eikä varhaisvirkkuus kuulu rutiineihisi, niin tässä klippi.

Tämän keskiviikkopäivän puhteisiin kuuluu seuraavaksi vierailu Yle X:llä klo: 12 ja sitten radio Nostalgialla klo: 16.

 

Kosteusvaurioita telkkarissa ja radiossa

Pötköttelen itsekseni hotellissa Pasilassa. Eipä tule ikinä oltua tällä tavalla omissa oloissaan, yhden hengen huoneessa, kun hotellihommissa on aina mukana joko koko perhe tai muru nyt vähintään.

Tänään olen täällä erikoishommissa, yöpymässä lähellä huomisen aamuvarhaisen tapahtumapaikkaa. Olen nimittäin huomenna Ylen aamutelkkarissa vieraana juttelemassa Kosteusvaurioita – Kasvukertomuksia pullon juurelta -kirjasta. Paikalla pitää olla viimeistään klo: 5.55. ja se olisi melkoinen tehtävä Hämeenlinnasta ilmankin veturimiesten lakkoa.

Huomenna on ns. kaksi kärpästä -päivä. Tulen aamutelkan jälkeen hotellille aamupalalle ja ottamaan pikku päikkärit, ja suuntaan sitten takaisin samaan taloon, Yle X:n vieraaksi klo: 12. Aihe on sama. Perjantaina on sitten vielä Yle Puheen keskustelu, mutta välissä sentään joudan kotiin.

Saapas nähdä tuleeko yöllä uni silmään, kun herätys on niin supervarhaisella. Olen melkoinen herätyskellon stressailija, mutta toivotaan, että tämä ilmastoinnin tasainen humina tuudittelee edes muutaman tunnin unille. Uskon maskeeraajan odottelevan siellä aamulla paksu valokynä tanassa. Kiva mennä joka tapauksessa tietenkin. On melkoinen etuoikeus saada suu vaahdossa jauhaa siitä, minkä äärellä on muutaman viime vuoden niin tiiviisti äheltänyt!

Karl P. on ässä

Olen hölmön tilanteen edessä. Telkkarista tulee nyt niin monta hyvää uutta sarjaa, että minun luonnollani maattaisiin vain sohvalla töllöttämässä illasta iltaan. Ja ei kuitenkaan pitäisi. Ei varsinkaan, kun olen maannut koko syksypuolikkaan vuodesta sohvalla töllöttämässä tämän selkäfiaskon vuoksi. Kaikkea ei vain voi katsoa. Jo siksikin, että ihmiselle tekee kyllä hyvää tehdä vähän muutakin.

On siis poimittava parhaat. Kokkiohjelmia ja keskusteluohjelmia katselen ihan jo ammatillisestakin mielenkiinnosta. Yksi hauskimmista uusista löydöistäni ei kuitenkaan edusta kumpaakaan noista. Ääliö ulkomailla on huippu. Jos et ole katsonut, niin katso. Se on matkailuohjelma vähän uudesta vinkkelistä.

Onko tuttu?

Käsijarru on iloinen asia

Sohvapsykologinen ajankäyttöanalysointi on täällä meneillään. Marraskuinen muhintavaihde on saatu hyvin silmään. Huomaan, että vetäydyn nyt vähän omiin oloihini (blogausta ei lasketa, olenhan omissa oloissani kirjoitellessani), ja hyväksi se välillä onkin. Hassua, että se iskee aina näihin aikoihin. Olenko siis ehkä niin lähellä eläintä, että kaipaan talviunille?

Lähimpäni tietävätkin, että välillä rajoitan rajustikin vaikkapa puhelimessa puhumista ja muuta sosiaalista toimintaa. Latailen akkuja. Jotenkin nyt se on tuntunut erityisen tärkeältä. Yritän rauhoittua hoitamaan tuota selkää kuntoon, ettei se rajoittaisi olemista niin paljon jatkossa. Sellaista pimeämuhintaa, kynttilöitä, teetä ja lautapelejä perheen kanssa. Ja kutimet. Kuulostaa kai naiivilta ällöilyltä mutta hei, c’est moi.

Muhin kuitenkin hyvässä mielessä. Nyt vähän päälle päässyt alavire on kääntynyt paljon valoisammaksi oloksi (kirjaimellisestikin – eläköön kirkasvalolamppu!). Satsaan kivoihin juttuihin ja karsin kaikista ei-täysin-välttämättömistä hommista. Niitä kertyykin ihmeellisellä tavalla varsinkin syksyyn. No, muut ravatkoot nyt tällä kertaa.

Joskus tunsin huonoa omaatuntoa vetäytymisestä. Tunsin, että on jonkinlainen velvollisuus olla aina saatavilla. Pakko vastata heti puhelimeenkin, kun joku vain haluaa yhteyden. Niin, ja kurkkia s-postit kymmenen kertaa päivässä. Että jos ei ihan kirjaimellisesti ole katki keskeltä, on oltava aina olemassa muita varten. No, olen kokeillut itseni loppuun polttamista sen verran tehokkaasti menneisyydessä, että tiedän nyt paremmin. Ja niin, olenkin melkein katki keskeltä nyt. Heh.

Eräs ystävä ja esimies sanoi nelisen vuotta sitten, että olen uupuneimmillanikin vauhdikkaampi kuin iso osa hänen tuntemistaan ihmisistä. Takana oli todellinen prässiduunijakso, jossa mentiin aamusta yöhön vailla oikein minkään sortin taukoja. Lisäksi työ oli minulle uutta, joten kompensoin osaamistani uutteruudella. Se oli superpalkitseva, mutta erinomaisen raskas parin kuukauden puristus. Sellainen crash course to tv-making. Jakso, jonka jaksaa hyvin, kun tietää että sillä on päätepiste, mutta sellaista humppaa, jota ainakaan minun palikoillani ei parane tehdä pysyväisluontoisesti.

Vauhti on yksi palanen perusluontoani. Vaikka sillä otteella saa paljon aikaan ja ehtii puuhailla kaikenmoista, piilee siinä myös iso riski. Pää ei aina ehdi hokata, että kropassa väsyttää. Niinpä suhtaudun itseeni vähän sillä tavalla holhoavasti, ja asettelen aika tukevia turvarajoja silloin, kun alkaa olla liikaa tehoja. Ei se nyt mikään varsinainen patologia ole, useimmiten oikein pidänkin tästä ominaisuudestani, mutta sanotaan vaikka sukuviaksi joka välillä livahtaa vähän överin osastolle. Silloin pitää pistää kättä kässärille.

Nyttemmin rajaan oman aikani tosi tarkkaan. Tiedän, ettei kukaan sitä puolestanikaan tee, ja että paljon parempi kuin olla puolivillaisesti ja vastentahtoisesti läsnä, on olla hetki pikkuliekillä, ja sitten taas täysiverisesti paikalla.

Olen oikeastaan oikeinkin iloinen siitä, että tässä iässä osaan jo sanoa kuuluvan ei:n. Jotkut etäisemmät tutut siitä välillä loukkaantuvatkin, mutta en ota siitäkään ihmeempiä paineita. Hoidan työasiat, sehän nyt on selvää (yrittäjä, joka alkaa eristäytyä muhimaan, on melko huono yrittäjä noin ylipäänsä) ja nyt pitkän saikun jälkeen ihan hirveästi taas tykkäänkin tehdä niitä. Muuten sitten mennään rauhallisemmin.

Etten nyt ihan mökkiytyisi tänne sukankutimeen, teen muutaman kivan pistokäynnin rientoihin. Tälle viikolle on luvasssa oikein kaksikin. Tänään, ihanan kummisedän käsipuolessa, lähden Tampereelle katsomaan Fannyn ja Alexanderin enskan. Ja huomenna ajattelin mennä kurkkaamaan jotain ihan muuta. Tämän nimittäin.

Näittekö leffan Kaamea kankkunen vähän aikaa sitten? Tämä on samalta porukalta, joten odotukset ovat korkealla.

Mitäs te siellä oikein mietitte tänään? Onko vauhtia koneessa,  vai enempi matalalentoa? Joko glögikausi on avattu?

Syväsosiologinen teesi Frendit-harhasta

Mietin tässä eräänä päivänä kahvin ääressä Frendit-ilmiötä. Termi on omani, kas olenhan sosiaalitieteilijä, ja pidän oikeutenani nimetä ilmiöitä populaarikulttuurista tuttujen juttujen mukaan.

Frendit-ilmiössä on kyse kollektiivisesta harhasta.  Nimen varastin tietysti tuolta törkeän hyvältä sarjalta, joka on uinut minun ikäisiini ihan solutasolle vuosien saatossa. Toistelemme reploja, muistelemme kohtauksia. Ihana Frendit.

 

 

 

Frendit- harhassa on kuitenkin kyse muusta. Nimittäin siitä mielikuvasta, että aikuisilla ihmisillä on ympärillään jonkinlainen hyvin tiivis ystäväjoukko, jonka parissa kuluu 90 prosenttia elämästä. Tämän joukon kesken jaetaan kaikki päivän käänteet, ja aina siellä sohvalla on joku (voileivän kanssa) jonka kylkeen kaivautua, jos ahdistaa. Ja ennen kaikkea tähän kuuluu spontaani ilonpito. Lauletaan lauluja ja soitto soi. Pidetään yllätyskekkereitä ja lähdetään kulmakahvilaan hassuttelemaan.

Ajattelin tosi pitkään, että Frendit-elämä on olemassa. Että kaikilla muilla tuolla jossain on koko ajan jotenkin älyttömän sosiaalista ja kivaa. Hirmuisesti ystäviä, joille kaikki, kaikki, salaisuudet kerrotaan peiton alla pyjamabileissä. Aina joku, joka tuo kuumaa kanakeittoa (sitähän noissa sarjoissa aina tarjotaan, vaikkei meillä koskaan, miksiköhän?) tai sitten muuten vain on valmis juuri sinua varten mihin vain. Aina joku, jolle poruttaa kasvatusmurheet tai puolison törttöilyt. Omien vanhempien vanhenemisen tai paskat työkaverit.

Jossain vaiheessa mietin, miksi minulla sitten ei ole. Miksi minulla on muutamia älyttömän tärkeitä läheisiä ihmisiä, ihan toimiva sosiaalinen turvaverkko ja harrastusseuraa silloin kun sellaista kaivataan, mutta ei Frendejä? Miksi minun arkeni koostuu pääasiassa töissä käymisestä ja lasten touhujen hoitamisesta, sekä parisuhdeajasta puolison kanssa? Miksi minä en juuri ehdi viikolla kavereiden luokse tai miksei meillä heittäydytä spontaaneihin juhlatunnelmiin järin usein?

Että mikä on, kun en oikein jaksa aina edes puhelimessa roikkua? Missä vika? Minussako? Olenko jollakin perustavalla tavalla virheellinen? Socially challenged?

Aluksi perustelin itselleni, että se johtuu pitkästä parisuhteestani. Kun olen ollut saman ihmisen kanssa 16-vuotiaasta, ja meille on muodostunut suhde, jossa jaetaan ne tärkeimmät, niin siihen ei ole tarvittu muita. Että ne muut ovat sitten tuolla solmineet ne tärkeät Frendi-suhteensa sillä välin. Selän takana.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei kyse oikein siitäkään ole. Enemmän kyse on juuri ovelasta harhasta. On helppo ajatella, että muilla tuolla jatkuvasti kaikenlaista kivaa on. Nyt, blogien ja Facebookin aikaan sellaisen harhan luominen on entistä helpompaa.

Mutta että perustamppausta ihmisillä tässä iässä on. Jos on perhettä, niin heidän kanssaan se työajan ulkopuolinen aika tuppaa tarkkaan kulumaan. Jos ei ole perhettä, niin vastaavasti kaveriporukka on tärkeämmässä roolissa. Siltikin, aika vähän sitä ehtii tavallisen viikon varrella.

Frendit on telkkarissa. Ei ole aiheellista jatkuvasti ajatella, että tuolla ne kaikki muut jossain.

Ja jos lakkaa miettimästä, että toisilla tuolla jatkuvasti on jotain siistimpää menossa, ja minä vaan näitä ankeita arkisia, niin on aika lailla tyytyväisempi olo. Ne Frendi-viikonloput sitten erikseen.

Voihan olla niinkin, että kyse ei ole kollektiivisesta harhasta, ja kaikki muut siellä jossain viettävät paraikaakin hauskinta aikaansa saman tietokoneruudun äärellä. Nauravat ja syövät sipsejä. Pomppaavat johonkin spontaaniin hassuttelutanssiin.

Niin, siinä tapauksessa otan takas.