Elämäni eka kesätyö 4-kymppisenä!

Kirja on painossa ja päivien rytmi sitä myötä muljahtanut taas yli vuoden takaisille teloilleen. Kestipä hetkisen saada aamut takaisin haltuun niin, että onkin ihan ok nukkua vähän pidempään. Nyt ei tarvitse joka aamu ponkaista viimeistään klo: 7 näppiksen äärelle.

Koska olen ehdottomasti aikaansaavimmillani aamutuimaan, kirjoitin kirjahommat aina varhaisella, ja siirryin sitten klo: 10 pintaan leipätyökirjoittamisen pariin. On ihanaa, ettei tarvitse enää mennä sellaisella turbotahdilla! Melkein eksotiikkaa nukkua vaikka yhdeksään!

Muu perhe elelee koulutyyppien rytmissä, eli lomailee pitkää, ihanaa kesälomaansa jo. Tämä kohta vuodesta on aina mulle hiukan haastava, kun ympärillä ollaan autuaassa lökömoodissa ja itsellä riittää vielä urakkaa. Arki samaan aikaan helpottuu, kun ei tarvitse kovasti miettiä päivän aikatauluja muiden osalta, ja samalla muuttuu haasteellisemmaksi saada itsestä irti vielä tarvittavat loppurynnistykset artikkelien äärellä, kun tuolla riippumatossa näyttää niin mukavalta.

Tämä kesä on poikkeuksellinen sillä tapaa, että otin kesätyön – ekaa kertaa itse asiassa! Hassua sinänsä, mutta tätä kirjoittaessani tajuan, että olen teinistä asti ollut koulujen aikana myös töissä, ja jatkanut sitten siinä hommassa loman ajan isommilla tunneilla, eli varsinaista kesätyötä ei koskaan ole ehtinyt ollakaan!

On ihan pähkähullu ajatus työskennellä vielä lomakin ehkäpä elämäni kaikkein intensiivisimmän työkevään jälkeen, mutta otinpa pestin kuitenkin. Se on niin kiva. Kävi nimittäin niin, että tarjoutui mahdollisuus toteuttaa ainakin kolmen vuoden ajan mielessä muhinut haaveprojekti. Homma leikkaa lomastani viikonloput, mutta jättää onneksi yhden kaksiviikkoisen yhtäjaksoisen pätkänkin keskelle kesää.

Saan tämän kesän ajan toimia Hämeenlinnan Testikuskina ja koeajaa kaupungin kesätapahtumia videokameran kanssa. Ja täällä totisesti tapahtuukin koko kesän hullun paljon! Esimerkiksi huomenna, 17.6. kierrän neljä tapahtumaa saman päivän aikana, kun meneillään on toritapahtuma Syödään yhdessä, Suomen vanhin ilmainen rockfestari Ämyrock, mahtava Pako linnasta -tapahtuma ja vielä Rakastu Aulangon kesäyöhön, jossa pääsen kokeilemaan mm. auringonlaskun suppailua.

Ei se ihan työltä tunnukaan, koska tapahtumat ovat niin kivoja ja idea on oma. Taustalla piilee sellainen taju, että olemme asuneet täällä jo yli vuosikymmenen, mutta edelleen kaupunki tuntuu tavallaan uudelta. Olen työskennellyt niin paljon muualla, että sellainen perinpohjainen perehtyminen on vähän jäänyt. No, nyt perehdytään vähän hitoksiin tämä kesän aikana!

Tänään on hommattava vara-akku ja lisämuistikortti kameraan, jotta huomenna riittää varmasti välineitä. Hommasin hauskan vedenkestävän actionkamerankin sitä suppailua varten! Välineurheilua, kyllä vain!

Ensimmäinen testikuskivideo, pieni tiiseri tulevasta viikonlopusta, löytyy tästä. Jatkossa niitä ilmestyy kesän varrella kokolailla viikottain Koeaja Hämeenlinna -kanavalle. Hauskaa!

 

Älä pala loppuun (luovassa) työssä

Pohdin eilen tubekanavallani luovan työn riskejä ja riemuja. Sitä, miten helposti kivojen hommien äärellä polttaa itsensä loppuun ja sitä, millaisin keinoin liian kovat kierrokset saa katkaistua paljon paukkuja vaatineiden projektien jälkeen.

Loppuunpalamisen riski on tietysti olemassa ihan kaikilla aloilla ja kaikissa hommissa, jos ei annostele tekemisiään, mutta halusin jutella tästä oman alani sudenkuopasta siksi, että luovissa töissä usein ihannoidaan sellaista överiä hybristä, jossa paahdetaan jonkin jumalisen innoituksen vallassa menemään hullulla moniajolla pitkiä jaksoja, ja sitten loppuu virta kokonaan. Olen koklannut. En voi suositella. Kurkkaa videolta mulla toimivat katkaisumenetelmät!

Meinaan jatkaa luovuusteeman äärellä seuraavankin videon verran. Seuraavaksi pohdin millaisilla vinkeillä tekemisen voi saada käynnisteltyä ja luovuutta houkuteltua pintaan.

Hommat haltuun! Ekoja töitä etsimässä.

Varjomaailman kevään vlogisarjan viimeinen osa löytyy täältä! Tykkäisin, jos kävisit kurkkaamassa. Pistä myös jakoon, jos lähipiiristä löytyy nuoria. Kommentoidakin saa tosi mieluusti, joko tänne tai tuonne tuben puolelle.

 

Sarjan muut osat ovat:

Osa 1: Liian kiltti lääppijälle

Osa 2: valehteleva sydän

Osa 3: Tunnejemmarin tunnustukset

ja

Osa 4: Aikaharha

 

 

Ruokaa ja kukkasia

Tänään oli kiva päivä. Oli iltakeikka, joten alkuosan päivää sai viettää ihan relahommissa. Sain seuraksi ihanan Suskin.

Kävimme ensin lounaalla yhdessä lempparipaikassani Silvopleessa. Oli taas taatun hyvät tarjolla. Tuollahan on siis sellainen superhyvä systeemi, että iso pöytä on katettu erilaisilla elävän ravinnon herkuilla, ja siitä sitten lappamaan lautaselle mitä mielii. Lopuksi lautanen punnitaan ja maksellaan määrän mukaan. Minä latasin omani tupaten täyteen kaikkia ihanuuksia, ja sain hinnaksi 17 euroa. Helposti oli sen arvoista. Tässä ruokavaliorenssauksen keskellä arvostan todella paljon paikkoja, joissa on tarjolla vain hyvin puhdasta ja taatun sokeritonta ruokaa.

Ruuan jälkeen kävelimme Helsingin Talvipuutarhalle. Oli halu ja tarve päästä hetkeksi talvea karkuun. Ihana, lämmin ja rentouttava keidas se on. Ja ilmainenkin. Sielu tasasi kierroksia siellä kierrellessä. Vierähti hyvä tovi.

talvipuutarha

karpit ja kalat

härsikkukka

Relan päivän illaksi lähdin lehtikeikalle. Juttu käsitteli ruokaa, ja kiva haastateltava perhe tarjoili meille hyvää päivällistä. Hassu mutta kiva olo olla yhden illan verran osa ventovieraan perheen ruokakuntaa.

Nyt on hetken kummallista, kun joka toinen päivä on telkkua ja joka toinen lehtikeikkaa. Vaihtelu on tietysti kivaakin, mutta vähän orientaatiovaikeuksia on kyllä ilmoilla näin muutoksen alussa. Tasaantuuhan se siitä taas. Parasta on, kun saa sopivin väliajoin tälläistä kivuusaikaa duunien lomaan. Lataa paukkuja.

Kiitosta tunnustuksista

Eka työviikko puhtaasti käsikirjoitushommaa takana. Homman nimi on raskaan kaliiberin Kill Your Darlings – ekan jakson ekan version mitaksi tuli 63 sivua, kun pitäisi päästä maksimissaan parinkymmenen paikkeille. Niin, ja siitä sitten tiivistää vielä leikkurin pöydällä puoleen. Päivän pääteeksi olin huiskinut vesurilla sen verran tarmokkaasti, että tähteelle jäi 39 sivua. Siitä sitten maanataina lisää ruokkoamaan.

Sain tuottajaltani tänään ihanan palautteen. Hän sanoi kovasti pitävänsä siitä, että kerron heti ihan suoraan ja rehellisesti mitä en osaa tehdä. Tuntui tosi hyvältä, koska kiitos oli ihan aito.

Olen kirjoittanut lehtijuttuja nyt 10 vuotta. Tunnen osaavani sen touhun jo melko hyvin. Telkkupuolelle tein ekan työni vasta 2007. Siellä on tosi paljon sellaista, jota en yhtään osaa. Nytkin kirjoitan ensimmäistä juuri tällaista käsikirjoitusta. Ensimmäistä jatkuvaa sarjaa ja ensimmäistä reality-ohjelmaa, ja totta vieköön hommaan liittyy kaikenlaista ihan tuiki vierasta. Alusta asti päätin, että sitten vain kysymään, koska muuten menee ihan hittoja päin. Välillä tuntuu kyllä maailman dorkimmalta keskeyttää kokous vaikka lauseella ”sori, mikähän on tuo tuollainen offline-kässäri?”,  ”onko nämä aikakoodit ne mitä merkkaan, vai onko ne ne toiset?”, ”mikä hitto edes ylipäätään on huntti tai kraana?” tai ”mikä ero olikaan online- ja offline-editoinnilla?” mutta on vähän pakko (varsinkin kun juurikin sen offline-kässärin just minä kirjoitan – tarttee siis tavallaan tietää, tai todellakin jää kiinni).

Just sen dorkafiiliksen vuoksi tuntui tosi kivalta saada tuollainen kiitos. Että se vilpitön pykiminen osoittautuikin oikeaksi tavaksi toimia. Että kysynpä jatkossakin heti, niin ei tartte sitten itsekseen ihmetellä ja hassata kaikkien aikaa. Täytyy luottaa siihen, että sitä mitä osaan on niin paljon, että se kompensoi puuteet. Toivoa, että vielä osaan sen niin hyvin, että kompensoi oikein tukevastikin. Ja hei, tämän projektin jälkeen osaan sitten nuokin.

Ihan älyttömän hyvä työviikko kaikenkaikkiaan. Joka ainut päivä on ollut kiva lähteä töihin, ja joka ainut ilta on ollut sellainen fiilis, että sainpa tämänkin tehdä. Yölläkin on tullut uni silmään, kun homma on kulkenut niin ettei ole tarvinnut pimeinä tunteina murehtia. Aika ihanaa sellainen.

Tiedän kyllä kokemuksesta (sen sentään näistä telkkupuolenkin töistä jo) että se paskakin vielä osuu tuulettimeen. Arvioisin, että joskus syys-lokakuun taitteessa saattaa tulla vähän kriittisempiä äänenpainoja. Silloin todennäköisesti tuntuu siltä, ettei mistään saa mitään otetta, ettei aivo pysy kasassa millään, ja että materiaalia on ihan liikaa ja aikaa aivan liian vähän. Niin se aina menee. Ja silti kuitenkin aina tulee kohta se mulautus uloskin siitä pullonkaulasta.(Jos ei tulisi, niin telkkarissa olisi kai aika paljon vähemmän ohjelmaa). Nytpä siis nautitaan tästä innokkaasta oppimisfiiliksestä.

Kivaa viikonlopun alkua kaikille!

Täällä mietitään ihan muita ”pullonkauloja”, käykääs kommentoimassa.

Säntäilyä ja makuuduuni

Onpas ruuhkainen mutta kiva viikko alulla. Isoimpana ruuhkauttajana tietysti vuosittainen superponnistus, eli tanssikisaviikonloppu. Tällä kertaa tanssitaan Finnish Dance Masters Hattulan Petäyksessä.

Meikähän ei saa tanssia oikein askeltakaan tämän rankapolon kanssa (tuleekin olemaan melkoinen koetinkivi pysytellä poissa lattialta), mutta onneksi on muuta puuhaa. Juontelen taas tapahtuman, ja aina siinä sitä kaikkea muutakin järkkäsäätöä riittää ihan kotitarpeiksi. Saa olla täysillä mukana.

Tulee ihan huippu viikonloppu! Loistavia ulkomaanvieraita ja tietty kaikki parhaat tyypit kotimaastakin. Petäys on myös paikkana nyt ihan loisto. Laittoivat sen älyttömän kivaan kuntoon tässä ihan hiljan. Alkais vaan jo!

Onneksi tuolla kisaviikonlopulla ei tartte juuri istua. Se ei nimittäin onnistu vieläkään. On vähän sairaan ärsyttävää tehdä kaikki duunit maaten tai seisten, mutta ainakin olen päässyt jo vähän liikkeelle. Sain pykälää haastavampia kotitreenejäkin ohjelmaan – hoo! Nyt ihan jo välillä meinaa vähän hengästyäkin. Tai no, ei ihan. Mutta jo melkein. On sekin jo jotain.

Fyssarikäynnit pirstovat viikkoja kurjasti. Tiedän, että odotin niitä kuin sitä nousevaa taivaankappaletta, mutta silti. Siellä on ihanaa käydä, ja joka kerta on pikkuhilaus kohti täydenpää kuntoutumista, mutta on se vähän ärsyttävää yrittää sommitella niitä töiden väliin. Tavallaan mun pitäisikin olla vielä osittaisella sairiksella, mutta en ole. En jaksa, eikä riitä rahat. Jos jotain vihaan, niin paperisulkeisia jonkun avustusrahan perässä. Selvityksiä ja liitteitä ja kaikkea sitä mälsää. Ohitan sellaiset mieluummin aloittelemalla työskentelyn. Onhan tässä jo oltukin. Teen sitten sen verran, kuin makuuasennossa pystyy. Ja paljon muuten pystyykin!

Loppuviikosta, just ennen kisahumppien alkua, on vielä kaikkea kivaa tiedossa. Saimme viime viikolla varmistuksen siitä, että yksi kaavailemamme ohjelma menee tuotantoon. Jee! Sen yksityiskohtia pitää mennä kuulemaan kanavan juttusille. Kivaa ja jännää! Yksi ihan tuore telkkupuolen juttukin vähän kuplii pinnan alla. Hii, katsellaan.

Ja vielähän tässä on monta päivää kirjoittamista ja lukemista ja kirjoittamista ja lukemista. Työn alla lehtipuolella ainakin ensi vuoden blogauskuvioita, joulujuttujen kirjoittelua, elämäntaparemonttitarinaa, konkreettisempiakin remonttimietteitä, vanhemmuus- ja lapsettomuuspohdintaa ja saippuasulkeiset.

Niin ja silataan sitä Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjaakin vielä. Onpahan opettavaista käydä läpi toisten tekstejä! Ihaninta on päästä pohtimaan elämää eri ihmisten vinkkeleistä, ja miten uudella tavalla sitä tajuaa omiakin tekstejään editoimalla toisten. Huippua!

Kylläpä maistuu taas hyvälle. Just tällä hetkellä pikakahvin ja Soya light-juoman risteytykselle. Suosittelen.

(Ja sen pitää just olla tota light-versiota, vaikka kaikilla muilla elämänalueilla olenkin ihan täyden kaman naisia. Se täysversio soijamaidostahan on ihan kaameaa.)

Käsijarru on iloinen asia

Sohvapsykologinen ajankäyttöanalysointi on täällä meneillään. Marraskuinen muhintavaihde on saatu hyvin silmään. Huomaan, että vetäydyn nyt vähän omiin oloihini (blogausta ei lasketa, olenhan omissa oloissani kirjoitellessani), ja hyväksi se välillä onkin. Hassua, että se iskee aina näihin aikoihin. Olenko siis ehkä niin lähellä eläintä, että kaipaan talviunille?

Lähimpäni tietävätkin, että välillä rajoitan rajustikin vaikkapa puhelimessa puhumista ja muuta sosiaalista toimintaa. Latailen akkuja. Jotenkin nyt se on tuntunut erityisen tärkeältä. Yritän rauhoittua hoitamaan tuota selkää kuntoon, ettei se rajoittaisi olemista niin paljon jatkossa. Sellaista pimeämuhintaa, kynttilöitä, teetä ja lautapelejä perheen kanssa. Ja kutimet. Kuulostaa kai naiivilta ällöilyltä mutta hei, c’est moi.

Muhin kuitenkin hyvässä mielessä. Nyt vähän päälle päässyt alavire on kääntynyt paljon valoisammaksi oloksi (kirjaimellisestikin – eläköön kirkasvalolamppu!). Satsaan kivoihin juttuihin ja karsin kaikista ei-täysin-välttämättömistä hommista. Niitä kertyykin ihmeellisellä tavalla varsinkin syksyyn. No, muut ravatkoot nyt tällä kertaa.

Joskus tunsin huonoa omaatuntoa vetäytymisestä. Tunsin, että on jonkinlainen velvollisuus olla aina saatavilla. Pakko vastata heti puhelimeenkin, kun joku vain haluaa yhteyden. Niin, ja kurkkia s-postit kymmenen kertaa päivässä. Että jos ei ihan kirjaimellisesti ole katki keskeltä, on oltava aina olemassa muita varten. No, olen kokeillut itseni loppuun polttamista sen verran tehokkaasti menneisyydessä, että tiedän nyt paremmin. Ja niin, olenkin melkein katki keskeltä nyt. Heh.

Eräs ystävä ja esimies sanoi nelisen vuotta sitten, että olen uupuneimmillanikin vauhdikkaampi kuin iso osa hänen tuntemistaan ihmisistä. Takana oli todellinen prässiduunijakso, jossa mentiin aamusta yöhön vailla oikein minkään sortin taukoja. Lisäksi työ oli minulle uutta, joten kompensoin osaamistani uutteruudella. Se oli superpalkitseva, mutta erinomaisen raskas parin kuukauden puristus. Sellainen crash course to tv-making. Jakso, jonka jaksaa hyvin, kun tietää että sillä on päätepiste, mutta sellaista humppaa, jota ainakaan minun palikoillani ei parane tehdä pysyväisluontoisesti.

Vauhti on yksi palanen perusluontoani. Vaikka sillä otteella saa paljon aikaan ja ehtii puuhailla kaikenmoista, piilee siinä myös iso riski. Pää ei aina ehdi hokata, että kropassa väsyttää. Niinpä suhtaudun itseeni vähän sillä tavalla holhoavasti, ja asettelen aika tukevia turvarajoja silloin, kun alkaa olla liikaa tehoja. Ei se nyt mikään varsinainen patologia ole, useimmiten oikein pidänkin tästä ominaisuudestani, mutta sanotaan vaikka sukuviaksi joka välillä livahtaa vähän överin osastolle. Silloin pitää pistää kättä kässärille.

Nyttemmin rajaan oman aikani tosi tarkkaan. Tiedän, ettei kukaan sitä puolestanikaan tee, ja että paljon parempi kuin olla puolivillaisesti ja vastentahtoisesti läsnä, on olla hetki pikkuliekillä, ja sitten taas täysiverisesti paikalla.

Olen oikeastaan oikeinkin iloinen siitä, että tässä iässä osaan jo sanoa kuuluvan ei:n. Jotkut etäisemmät tutut siitä välillä loukkaantuvatkin, mutta en ota siitäkään ihmeempiä paineita. Hoidan työasiat, sehän nyt on selvää (yrittäjä, joka alkaa eristäytyä muhimaan, on melko huono yrittäjä noin ylipäänsä) ja nyt pitkän saikun jälkeen ihan hirveästi taas tykkäänkin tehdä niitä. Muuten sitten mennään rauhallisemmin.

Etten nyt ihan mökkiytyisi tänne sukankutimeen, teen muutaman kivan pistokäynnin rientoihin. Tälle viikolle on luvasssa oikein kaksikin. Tänään, ihanan kummisedän käsipuolessa, lähden Tampereelle katsomaan Fannyn ja Alexanderin enskan. Ja huomenna ajattelin mennä kurkkaamaan jotain ihan muuta. Tämän nimittäin.

Näittekö leffan Kaamea kankkunen vähän aikaa sitten? Tämä on samalta porukalta, joten odotukset ovat korkealla.

Mitäs te siellä oikein mietitte tänään? Onko vauhtia koneessa,  vai enempi matalalentoa? Joko glögikausi on avattu?