Huimauksen välitilinpäätöstä

Kävin eilen taas keskarilla korvapolilla huimausta ihmettelemässä. Oli vähän turhauttava reissu, niin kuin ovat tässä nyt tavanneet olla. Sairaalalle on meiltä kävelymatkaa yhteen suuntaan n. 1 h 15 min. Se on tietysti  edes-takas käveltynä ihan kiva reipas lenkki, mutta 5 min vastaanottoa varten aavistuksen turhauttava napata pois yrittäjän työpäivästä. Eilen nousi kapinamieli. Vastaanotto meni just niin kuin on mennyt tähänkin  asti.

– Mitenkäs huimaus?

– Vielä huimaa.

– Mitenkäs kuulo?

– Edelleen kuuluu hyvin.

– Onko muita korvaoireita?

– Eipä taida edelleenkään olla.

– Pitäisi pysyä liikkeellä.

– Liikun todella paljon.

– Niin. Ei meillä ole sulle oikein enää mitään tarjottavaa…

No eipä ole ei. Kerroin lääkärille, että lopetan mieluummin  kontrollikäynnit kokonaan, kuin hilaudun maksamaan poliklinikkamaksun siitä, että aina käydään tuo sama keskustelu, eikä ole mitään tietoa muutoksesta. Ihan ystävällisesti, tietenkin. Olimme samoilla linjoilla. Jos kerran pitää vain odotella, niin odotella voi ilman 3 h kävelyä ja neljänkympin laskuakin. Nyt siis odotellaan.

Taas sanottiin myös se klassinen loppulause. Oireita ei kuulemma kannata kuunnella, ne siitä pahenevat. Eipä ole tarvinnut toistaiseksi käydä kuuntelemaankaan. Ihan ovat sieltä kiltisti esille kuuntelematta tulleet, milloin missäkin tilanteessa – eilen viimeksi hierontapöydällä meni maailma mullin mallin.

Varmaa diagnoosia ei saatu nytkään, eikä varmaan saada koskaan. Selkeimmin ilmaistuna se on ollut ”jotakin korvaperäistä”. Ja kuitenkin kaikki lääkärit ovat olleet yksimielisiä siitä, että sellaisten vaihtoehtojen (vestibulaarineuroniitti ja hyvänlaatuinen asentohuimaus) olisi pitänyt mennä ohi viikoissa, vähintäänkin kuukausissa, ja ainakin ihan viimeistään puolen vuoden rajapyykin kohdalla. No, ei mennyt.

Paljon helpompi tilanne ilman muuta jo on. Kesästä pitkälle syksyynhän meno päässä oli ihan mielipuolista manaajaa. Nyt ei heitä kuin muutaman kerran päivässä enää, ja kohtaukset ovat lyhyitä. Ne eivät pääse enää yllättämään, joten alussa vaivannut pelko on poissa. Illat ovat pahimpia, kun väsymys ilmeisesti vaikuttaa kompensointimekanismeja höllentävästi. Sama vaikutus on flunssalla, kiihtymisellä ja muilla häiriötekijöillä. Osaan kuitenkin operoida niiden kanssa jo sillä tavoin, että jos tiedän, että pitää päivän aikana saada tehtyä jotakin eritysesti keskittymistä tai kehonhallintaa vaativaa, otan siihen asti iisimmin. Hyvin toimii, ja elän kyllä kokolailla täyttä elämää töineen ja harrastuksineen. En usko, että moni ulkopuolinen edes millään tavalla huomaa, että välillä vintti pimenee. Olen myös haka pitämään sen peitossa, korkeintaan hetkeksi hiljenen.

Reseptinä on yhä liikkua ja tehdä huimalevia asioita. Liikun onneksi paljon käskemättäkin. Olen viikon aikana salilla 3-4 kertaa ja  tanssimassa ja rullaluistimilla kumpaistakin kerran. Sen päälle pitkiä kävelyitä tulee kerta-pari viikkoon, ja vesijuoksua silloin tällöin. Enempiä ei oikein mahdu kalenteriinkaan. Roller derbyä en lääkärin mukaan saa mennä pelaamaan, mutta muita juttuja runsaasti kyllä. Derbystäkin on löytynyt kivoja juttuja valmennuspuolen hommista, joten ei hätää.

Maalaismutsi kysyi, miten uskallan tehdä juttuja, jotka heittävät päässä. Tuumin, että on pakko. Olen viettänyt lähivuosina kuukausikaupalla sohvanpohjalla sairauslomilla, enkä ikinä halua siihen tahdottomaan ja toimimattomaan tilaan enää. Jos tämä tulee olemaan tällaista heiluntaa pysyvästi, niin en halua antaa sen leikata pois selaisia tekemisiä, joista nautin. Jos aivot kerran ovat kovia adaptoitumaan, niin haluan tarjoilla niille reippaasti mahdollisuuksia siihen.

Alussa tekeminen oli paljon pelottavampaa, kun kohtaukset veivät mukanaan niin pitkäksi aikaa, ja huone saattoi jäädä koko päiväksi pyörimään. Nyt tiedän, että hetken heittää, ja sitten taas kirkastuu. Hankalammistakin kohtauksista selviän, kun nappaan seinästä kiinni ja seison hetken tasaamassa tunnetta.

Kiva fiilis, että tuo lekureissa ramppaaminen on nyt ohi. Kuluneen 7 kk aikana sitä iloa on ollut tosi riittämiin. On otettu sydänkäyrää, verta, paineita, TT:tä, magneettikuvaa ja erilaista sokkotestiä. On tiputettu korviin kylmää ja kuumaa vettä, puhallettu niihin kovilla tehoilla ilmaa ja laitettu kieppumaan deprivaatiolasit päässä. On kuunneltu piippauksia, seurattu liikkuvia valoja, kaadetu sivuille, taakse ja eteen. On vastailtu samoihin kysymyksiin näännyttävän monta kertaa. On koitettu fyssarilla, hierojalla ja osteopaatilla, ja juostu aika monenlaisilla poliklinikoilla, ensiapuasemalla, kolmella eri lekuriasemalla ja yhdessä sairaalassa. Nyt odotellaan ja ollaan vaan, ja se tuntuu aika paljon mukavammalta, ja tulee halvemmaksi myös.

Tämä on kuulemma tyypillisesti elämän varrella uusiva vaiva. Naureskelen mielessäni sille, että ei se ainakaan vielä voi käydä uusimaan, kun ei ole vielä loppunutkaan. Ihan hyvä tilanne siis! Jos tällaisena säilyy, niin pärjäilen kyllä. Ei mikään optimaali tilanne, mutta eipä tämä ole optimaali kroppa koskaan ollut muutenkaan. Tähän kai se hyvin sopii, se vanha toteamus, että näillä mennään! Maalaismutsille ja muille huippaileville lukijoille toivotan pitkää pinnaa ja helpottavia oloja. Kyllä se sieltä taas kirkastuu!

Mainokset

Liikkahommiihommiihommii

Mäpä jatkankin vielä. Koska tänään työhommat ovat pelkkää odottelua. Ja koska puolivuotisrapsa sai niin paljon kommentteja facebookissa – aika monella on remonttimietteitä. Kannatan, kannatan!

Lautashommat ovat yks juttu, mutta kuis sitten se liikunta. Kyllä kannustan sinne suuntaan oikein voimaperäisesti. Alku on usein nihkeetä ja ärsyttävää, mutta kaltaisestanikin peruspullevasta sohvaeläjästä saadaan urheiluhullu riittävillä toistoilla. Ja sitten sen hulluuden varassa jaksaa vaikka kuinka.

Miten liikkumisen sitten saa sinne kalenteriin? Tiedän tosi hyvin, että oma tilanteeni on epätyypillinen. Olen kotona työskentelevä yrittäjä ja oman kalenterini pomo. Sen vähemmän syitä jäädä kotiin. On mulla sitten kuitenkin myös aika kiireinen duuni ja kaksi lasta ja puolisokin tässä, ja hyvin aikaavievä harrastus (joka onneksi tuo sitä liikuntaa viikoon reippaasti myös). Mutta kyllä liikkuminen onnistuu, jos pitää sitä kyllin tärkeänä.

Jotenkin näin sen vois tehdä:

– Hankin lajin, josta oikeasti tykkään. Hirveä shokkiyllätys on toki lukijoille, että olen hulluna roller derbyyn! Mutta sen lisäksi olen hurahtanut punttikseen, ja se on jo ison luokan ihmetyksenaihe itselleni. Musta se on aina ollut megatylsää ja ankeeta. Vaan eipä ole enää! Jihuu!

– Priorisoin liikunnan. Merkkaan sen etukäteen kalenteriin. Laitan viikkoon salipäivät, derbypäivät ja lepopäivän (/-t). sitten ne ovat siellä. Sitten tarttee enää toteuttaa. Jos olen väsynyt, menen salille. Jos olen vittuuntunut, menen salille. Jos tuntuu, etten saatana ainakaan salille jaksa, menen salille. Joka kerta on kannattanut. Joka ikinen. Jos johonkin sattuu edellisen treenin jäljiltä liikoja, menen rauhalliselle kävelylenkille. Tai vielä parempaa, vesijuoksemaan. Parhaimmassa tapauksessa saan noihin seuraakin.

– Derbytreeneistä mut pitää pois vain joku tosi villi hevonen. Esim. tauti, joka on kunnolla päällä. En oikein jaksa sellaista ”on vähän sellanen olo, että joku flunssa on tulolla” -ajattelua. Kyllä sen sit tietää, kun tauti on päällä. Sillon ei treenata. Ei oikeasti. Mutta jos on vaan vähän olo, se yleensä menee pois kun vain lähtee treeneihin. Väsymys oireilee tukkoisena olona useinkin.

– Jos tiedän illan olevan kiireinen, menen aamusalille. Mun töissä ketään ei tapaa saada kiinni ennen aamukymmentä, joten kasin jälkeen on just hyvä hetki mennä. Kulkee päivä aika kepeästi sen jälkeen. Tai jos päivä on pitkä, menen vasta iltakasilta. Silloin on aina hyvin tilaa.

– Jos päivään ei mahdu salia tai hallia tai derbyä, kekkaan jonkun keinon kerätä vaikka edes askelia. Arkiliikun. Jos pitää hoitaa joku juttu keskustassa, kävelen. Siitä kertyy päivään tunti reipasta kävelyä ulkoilmassa. Tekee tosi hyvää. Käytän portaita liukuversioiden sijaan silloin, kun se on mahdollista. Nousen päivän aikana penkistä vähän tanssimaan tai muuten verryttelemään. Selkä kiittelee.

– Satsaan mukavuuteen. Pidän huolen, että mulla on koko ajan kassissa eteisessä odottamassa puhtaat, sopivat, nätit ja kivat treenikamat. Kun tulen treeneistä, pesen ne heti ja laitan uudelleen odottamaan. Hankin riittävän määrän motivoivia uusia, kun alkaa olla nuhjukas olo. Erityisesti urheiluliiveihin ja jalkineisiin kannattaa satsasta. Paskat liivit ovat myrkkyä mille tahansa lajille. Ja rumat vaatteet.

kamat

– Käytän apukeinoja. Juon treenin aikana nätistä (bisfenolivapaasta, hippeys on ulottunut nyt tällekin alueelle!) pullosta treenin aikana tankkaavaa juomaa, ja heti treenin päälle hyvänmakuisen (niitäkin on) palautusjuoman. Motivoin sillä itseäni ärsyttävien liikeiden aikana. Jos joku olisi tänä aamuna kuullut pääni sisään, olisi hauistaljalla kuulunut tälläistä: yks – vittu – 2 – kohta mansikkapirtelö – 3 – kohta mansikkapirtelö – 4 -vittu – 5 – kohta mansikkapirtelö jne. Ja sitten se pirtelö kohta onkin jo siinä. Ja tuli tehtyä. Kai se menee näin, jos makeat herkut ovat muuten pannassa. Olen palkkarini äärellä yhtä leveää hymyä.

– Huollan itseäni. Pidän sen lepopäivän. Nykyisellään yleensä 1-2 viikossa, koska muina päivinä tekee niin mieli liikkua. Jokus kolmekin, jos on ollut oikein raskaita treenejä, mutta enemmistöön päivistä pitää saada liikettä. Lääkäri on määrännyt. Muuten prakaa selkä ja sielu. Liikunta ei ole mikään satunnainen hetkonen, erityistapaus tai poikkeama. Se on arkijuttu muiden arkijuttujen lomassa. Tosi kiva arkijuttu vieläpä.

– Kerran noin 1,5 kuussa käyn 90 minuutin urheiluhieronnassa. Se pitää derbyssä juntturoituvat reidet ja pakarat kunnossa ja auttaa risaa alaselkääni jaksamaan paremmin. Päänsärytkin pysyvät hyvin poissa. Suosittelen oikein lämpöisesti, jos vain mahiksia on!

– Luotan ammattilaiseen muutenkin. En heiluttele salilla sinne päin, enkä luota omaan arvostelukykyyni. Teetän hyvän, motivoivan ja innostavan saliohjelman (riittävän lyhyen!) ja uusin sen sitten, kun tarvetta on. Käyn muutaman kerran vuodessa jutskaamassa jonkun ammattilaisen kanssa ja tsekkaan samalla kehonkoostumuksen oikean suunnan varmistamiseksi. Se on kivaa ja mielenkiintoista. Ja taas kerran motivoi. Maksaa noin 25 euroa, että ei ole siitäkään vuoden mitassa kiinni.

– En lomaile liikunnasta. Joululoma oli ihanaa aikaa liikkua oikein urakalla! Viikonlopputekemisistä liikka on mun suuria suosikkejani. Tunnen itseni. Jos pidän taukoja, alan helpolla lötkähtää. Kynnys lähteä nousee sen korkeammaksi, mitä useamman välipäivän pitää.

– Pidän kirjaa. Tykkään niistä tilastoista. Käytän Heia Heia -ohjelmaa, ja se motivoi hyvin. Auttaa pitämään sen vapaankin, vaikka mieli haluaisi treeneihin. En tykkää julkata tuloksia Facebookissa, mutta tässä kurkkaus muutaman viime viikon hommista.

liikka1liikka 2

Tällättisiä! Kertoilkaas teidän tavoista motivoida itseänne kans! Kuulisin mielelläni.

Täydellisen loman resepti

Huomenna pitäisi lähteä duunikeikalle taas. Tuntuu aivan merkilliseltä koko työnteon konsepti. Ihan kuin olisin ollut lomalla ikuisesti.

Todellisuudessa lomaa oli 12 päivää – ihan harvinaisen pitkä joululoma tänä vuonna (se mielipuolinen duunisuma joulun alla kantoi ihanaa hedelmää) – mutta merkittävästi ikuisuutta lyhyempi jakso kuitenkin. Selvästi toimi, koska nyt on ihan pöllämystynyt olo pelkästä ajatuksesta, että on menossa huomenna ihan vieraan ihmisen kotiin juttelemaan hänen elämästään kolmeksi tunniksi, ja sitten kotiin kirjoittamaan siitä lehtikelpoinen tarina. Että yhtäkkiä tässä pitää pukea päälle ihmisten vaatteet ja laittaa ripsiväriä ja jotenkin käyttäytyä ja olla skarpisti. Ohhoh.

Hyvin lomautumisen salaisuus piilee ehkä joutilaisuuden ja kivan tekemisen mainiosti onnistuneessa sattumanvaraisessa yhdistelyssä.

Jos pitäisi koota yhtälö ainesoista, se olisi jotakuinkin tällainen:

– Jouluaatosta uudenvuodenpäivään 100 % kotona vietetyistä hetkistä haalarissa.

– light-versio tavanomaisesta some- yms viestittelystä

– Sarjoja erilaisilta tallentimilta (pimujen kanssa meni Ally McBealia ja Fireflyta, Johkun kanssa True Bloodin koko 5. tuotantokausi).

– Kirjaa sohvalla (Sain pitkästä aikaa loppuun yhden! Paul Auster: Oraakkeli yö)

– Pari leffaa ihan ihmisten ilmoilla (Uusi Bond ja Hobitti – tykkäsin molemmista)

– Paljon lautapelejä ( illat perheen kesken kaikkia kivoja, esim. Manila, Yspahan, Himalaya, Carcassonne ja korttiakin pelailtiin)

– Urheilua (lomaan mahtui Heia-tili mukaan 13,5 tuntia liikkaa: roller derbyä, salia, vesijuoksua, hiihtoa, kävelyä ja keilausta)

Lisäksi tein ja söin ihania ruokia, nukuin (pitkästä aikaa!) hyvin, tapasin sukulaisia ja ystäviä, tunnustin rakkautta, muhin kylpylässä, juhlin esikoisen synttäriä ja pidin murua hyvänä.

Tyytyväinen mutta kaihoisakin olo. Seuraavaan lomaan on tosi pitkä aika. Saas nähdä pystyisikö jonkun hiihtoloman tyyppisen pitämään edes lyhennettynä kuitenkin helmikuun lopulla. Kovasti tekisi mieli jatkaa näin.

 

Toivottavasti teilläkin oli hyvät lomat mitä sitten puuhasittekin! Nyt jatketaan taas arkiosastolla.

Tekstiiliurheilu – hell yes!

Kokovartalo goes urheiluvaateblogi. Tämä postaus on korvamerkitty Juille’sille, jonka blogissa juteltiin liikkumisesta ja vaatteista. Niille, jotka kaipaavat syväluotaavaa luettavaa ihmisyyden synkkien peruskysymysten ääreltä, sanon hypätkää yli! (Ja lisään, että oletteko varmoja noin ylimalkaan, että tämä on blogi juuri teidän makuunne?)

Nyt, kun tämä liikka on tullut pakosta elämääni päivittäiseksi kaveriksi, niin lähestyn sitä avoimen materialistisella otteella. Olkoon kuinka pintapuolista hömppää hyvänsä, niin vaatteilla on väliä. Liikkuessa kyse ei ole pelkästään ulkonäköasioista (jos vaikka niistäkin) vaan myös puhtaasti mukavuudesta. Olen vasta tämän vuoden aikana tajunnut teknisten vaatteiden hienouden. Vaikkeivät ne ratkaise ydinjäteen sijoittamisongelmaa tai nälänhätää, niin tekevät kyllä hikoilemisesta aika paljon kivempaa. Ja onhan kyllä niinkin, että on aika paljon motivoivampaa laittaa päälle kivannäköiset kuteet, kuin jumppailla reikäisissä kalsongeissa. Siis ainakin musta on. (Tiedän, että on muitakin koulukuntia. Isäni lasketteli aikanaan meidän lasten melkoiseksi riesaksi hanurista jeesusteipillä paikatuissa pilkkihaalareissa kaiken Suomen rinteistä Itävallan ökypaikkoihin ja siltä väliltä. Se oli ilmeinen fashion statement. Näemme nyt, että omena on tässä mielessä pudonnut niin kauas puusta, kuin kovalla tuulella kykenee.)

Huomaan, että on jonkinlainen perustelun tarve. Että ei kai nyt kokonaista merkintää urheilukamoista? (ehkä se omena ei olekaan ihan niin kaukana kuin haluan ajatella?) Mutta paskat. Saa tällaistakin välillä miettiä. Täällä ainakin. Kokosinkin oikein rättiblogityyppisen katsauksen tämän hetken lemppareistani. Tajusin samalla taas, miten helvetin vakeaa on saada värit toistumaan, jos on tällainen räpsijäkuvaaja kuin meikäläinen. Miten te, jotka kuvaatte asujanne päivittäin, oikein teette sen? No, bare with me.

Eteisessä roikkuu meillä koko ajan jotain urkkakamaa. Kamat ovat ikuisessa pyykkiin-kuivumaan-päälle -kierteessä. Kolme meidän perheen neljästä on uutteria aikidon harrastajia, siksi tuo hyvää valkoista kontrastia tuova keikogi tuolla vasemmalla. Mun kampsut ovat nuo kirkkaat. On muutamat ihan simppelit pökät – leveälahkeiset, korkeavyötäröiset ja mukavat sellaiseen peruspylleröintiin. Mustat ja violetit. Sitten on tuollainen vaaleanpunainen ihan ohkainen Röhnischin toppi, kirkkaanvihreä Puman teepaita ja Niken ihanista ihanin toppi. Siinä on kaikkein paras liikkua. (Onko merkeillä väliä? Musta ehkä vähän on. Kokemukseni on, että kyllä nuo toimivat melko hiton hyvin perus teepaitaan verrattuna.) Sen ohut päällikangas ja sisempi verkko tekevät sen, että vaikka akka hikoaa niin että meinaa ilmaan haihtua, näyttää paita ihan virkeältä vielä. Se on myös takaa hauskan näköinen – hyvin ilmastoitu.

Ja tässä, kauhean kivasti keskeltä eteisen kenkä-reppu-pyöräilykypäräsekamelskaa napatussa, myös lähes ammattimaisesti poseeratussa kuvassa ovat mun ehdottomasti parhaat jumppapökät. Ikivanhat aikanaan kai Henkkiksestä löydetyt tosi korkeavyötäröiset joogahousut. Niiden kanssa voi könytä vaikka minkälaiseen pyllerrysasentoon, eikä tartte pelätä hanurin vilkkuvan. Ja kyllä, se on jumppavaatteessa tärkeää. Ehkä suorastaan tärkeintä, jos multa kysytään. Näiden olemassaolo kyllä nyt kyseenalaistaa tuota merkkiteoriaa. Ainakin mun käytössä yläosan laadulla on isompi merkitys kun alaosan. En tiedä onko tämä mikään universaali totuus, mutta näin nyt kuitenkin tuumin. Maksoivat aikaan kai parikymppiä, joten hinnasta ei todellakaan ollut kiinni.

Uusin tulokas on vasta toissapäivänä löytynyt jumppakassi. Se on niin likellä täydellistä kuin pääsee! Matsku on superkevyt, joten itse kassi ei paina melkein mitään. Se on täytenäkin tosi mukava kannettava (=selkävammainen kiittää) ja siinä on nerokas oma erillinen taskunsa jumppatossuille. Ja se on vielä nättikin.

Siinäpä niitä. Lisäksi on tietysti muutamat lenkkarit, sisään ja ulos, ja tanssikengät erikseen. Ulkoliikkavaatteina käytän lähinnä jotain anorakkityyppistä tai ohkaista tuulta ja vettä pitävää, ja noilla samoilla verskoilla mennään. Vähän haaveilen uusista lenkkareista, koska nuo edelliset alkavat olla jo melkoisen tampatut. Ehkä joku hyvä ale osuu kohdalle. Ylipäätään haalin näitä kamoja melkein aina alennusmyynneistä. Just nytkin on meneillään oikein hyvät.

Mites muilla? Onko liikkavaatteilla väliä, vai onko fiilis sama rätistä riippumatta? Onko joitain suosikkeja, vai tuntuuko koko tekstiiliurheiluskene ihan dorkalta?