Derbymouhotusta pitkästä aikaa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut roller derbystä. Ei se nyt varsinainen ihme olekaan, sillä aihe on ollut aika arka. Olen helmikuusta asti kaivannut rakkaan pelini äärelle niin kovasti, että on melkein koskenut fyysisesti.

Tämän syksyn aikana, noin 1,5 kuukauden ajan, olen saanut tehdä uutta tulemista harrastuksen pariin. Varovaista ensin, ja pelokastakin. Sain erikoisluvan osallistua vasta-alkajien Freshmeat-kurssille, ja sielläkin hirvitti ensialkuun hulluna. Miten yhtäkkiä noustaan luistimille ja hikoillaan tosissaan, kun on pitänyt varoa ja pumpuloida ja kipuilla pelkkää kävelyäkin kuukausitolkulla?

Ja sitten niin kuitenkin tein. Kokeilin, nautin ja vähitellen opin luottamaan siihen, että selkä tykkää harjoittelusta hyvää. Sain pikkuhiljaa fysioterapeutilta lisää ja lisää vapauksia kokeilla ja tehdä, ja lopulta sitten kehotuksen mennä täysillä mukaan. Vain kokeilemalla selviäisi, miten ranka kestää lajin vaatimukset.

Pitkältä sairauslomalta täyskontaktilajin pariin palaaminen on ihmeellistä puuhaa. Saman nahan alla asuu pelko ja vimma. On hassua, että samaan aikaan niin kovasti haluaa ja kuitenkin epäröi. On opeteltava ihan uudelleen ihan kaikki, ja silti on sen kaikkein tutuimman ja rakkaimaan lajin puitteissa. Outoa, repivää ja ristiriitaista hommaa. Sellaista, jota on mahdoton tajuta, jos ei ole ollut vammautuneena itse.

Tämä pelivälineeni, kehoni,  on samaan aikaan tuikituttu ja ventovieras. Osa käskyistä menee perille nopeammin kuin ennen, koska kuntoutusta on tehty urakalla ja syvät lihakset ovat herkästi kuulolla. Osa komennoista taas ei meinaa mennä perille vielä juuri laisinkaan, koska hermotusta ei yksinkertaisesti vielä ole, tai ei tule enää ikinä olemaankaan. Pitää oppia uudet komennot ja uudet reitit niille viesteille. Jännintä on, että on aika epäselvää mitkä ne viestit ovat, jotka eivät sitten kuljekaan. Se selviää vasta tapahtumahetkellä.

Vaatii kanttia mennä rajun ja supernopean pelin sekaan kokeilemaan pystyykö. Mikään kuntoutus ei valmista juuri tuolle rytinälle. On mentävä, vaikkei ole mitään takeita sille, että pystyy. Mutta miten hyvä fiilis se onkaan, kun sitten pystyykin! On hauskaa huomata olevansa joissain jutuissa entistä vahvempikin. Ne sadat kerrat vesijuoksualtaassa, jumppapallon päällä ja punttiksella lihaskuntohommissa ovat sittenkin tuottaneet tulosta!

Pään saaminen pelikuntoon vaatii muutakin kuin pelon voittamista. Peli on niin nopeatempoista ja strategiat kehittyvät koko ajan, että on selvää, että palatessaan on hetken aika turistina liikkeellä. Ja tässäkin, sen hienompi on se fiilis, kun pelin tiimellyksessä alkaa tulla oivallusta ja tuttuutta, niitä NÄINHÄN tää meninkin -oloja.

Ekoissa treeneissä olin totaalisen kujalla kaikesta, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tokissa oli jo ihan eri olot. Joissain peliälypuolen asioissa huomaan tarvitsevani erityistä treeniä palauttaakseni muistiin unohtuneet jutut, ja joissain jutuissa huomaan olevani paljon skarpimpi kuin ennen sairauslomaa. Jos kroppa on eri, niin niin taitavat olla aivotkin. Nyt tutustun siihen, kuka tämä tällainen Ani -pelaaja on.

Nyt saan jo treenata ihan täysillä. Fyssari ei rajoita mitään, mikä ei satu traumakohtaan, eikä juuri mikään tunnu sinne enää sattuvankaan. Olen myös läpäissyt pitkältä tauolta palaavilta vaadittavat tasokokeet ja saan osallistua kaikkiin viikkotreeneihin ja harjoituspeleihin normaalisti. Pelikavereiden ei tarvitse enää varoa ja väistää.

Miten onnekas koenkaan olevani ihan joka kerta kun vedän luistinten narut kireälle! Sitä ei voi edes kuvailla. Siinä ei ole mitään arkipäiväistä tai tavallista. Se on puhdasta ekstraa. Silkkaa riemua. Sellainen niin ihana kotiinpaluu, etten edes osaa sanoiksi taivuttaa.

En ajatellut välttämättä koskaan voivani palata derbyn äärelle. Se menetys olisi ollut jättimäinen. Samaa jännitystä, voimaa ja hikilitrojen vuodatusta en saa aikaan millään tuntemallani keinolla. Samaa totaalista uupumusta ja täydellistä fiilistymistä, kuin muutaman tunnin riehumisen jälkeen saa. Samaa juuri oikeanlaista lihaskipua. En kyllä samoja turhautumisen, itseni epäilyn ja kauhun tunnelmiakaan. Jotain hulluutta se vähän on. Ihanaa pimahtamista.

Nyt olen siinä paikassa, joka on minulle aina vaikein. Siinä, jossa malttia peräänkuulutetaan. On kamala hinku päästä siihen pisteeseen, jossa olin kun lopetin (ja sitten siitä eteenpäin). Haluan tulenpalavasti olla taas mahdollisimman pian rakkaan matkajoukkue Queen B’s:n pelaaja, mutta sinne ei ole oikoteitä. On vain treeniä, treeniä ja treeniä. Onneksi motivaatiota ei todellakaan tarvitse peräänkuuluttaa. Luulen, että se ei tästä ihan heti laannukaan.

Hauskaa on, että melkein kaikki pelikamani ovat tulossa tiensä päähän nyt samaan aikaan. Uusi alkuni tarkoittaa siis kokolailla kaikkien vanhojen vehkeiden uusimista. Kivaa, mutta kallista! Aloitin tärkeimmästä ja siirryin lätkäkypärään. En välitä kokeilla enää toiste aivotärähdysstä, se oli tosi ikävää hommaa. Näytän uudessa valkoisessani yli-innokkaalta stormtroopperilta, katsokaa vaikka.

 

IMG_9756

Seuraavaksi alan säästää uusiin luistimiin. Vanhat hölskyvät superärsyttävästi jaloissa löystyneinä.

Aikataulusommittelua derbyn pariin täysillä palaaminen tuo myös tullessaan. Treenejä on tiistaisin 2, perjantaisin 2,5 ja sunnuntaisin 2-4 tuntia. Niiden lomaan pitää saada survaistua ainakin selän vaatimat 2 vesijuoksukertaa ja vähintään 2 fysioterapiaohjelmakertaa viikossa. On laadittava harkkakalenteri, että myös levolle löytyy jostain paikkansa.

Pakko vielä lopuksi kertoa, että eilen oli pelatessa ihan erityismahtava fiilis. Meillä oli, niin kuin aina on, kiva porukka jolla touhuta. Vielä vähän erityisempää fiiliksestä teki se, että sain pelata yhdessä sellaisen pelaajan kanssa, jonka osaamista olen fanittanut eniten aina sieltä reilun kahden vuoden takaa ihan ensimmäisestä koskaan näkemästäni derbymatsista saakka, ja jonka osaaminen on toiminut aika ehtymättömän inspiraation lähteenä lajin parissa. Tässä välissä olemme ystävystyneet, mutta koska olemme olleet vuoronperään monilla monituisilla derbyyn liittyvillä ja liittymättömillä vammaislomilla, emme ole olleet juuri kertaakaan yhtä aikaa treenikuntoisena koko parin vuoden aikana. Nyt olemme kumpikin lusineet viimeisimmät vammautumisemme siihen pisteeseen, että paluu luistimille on mahdollinen. Joku ympyrä tuntui sulkeutuvan kivalla tavalla, vaikkei se kummankaan kohdalla ollenkaan itsestäänselvää ollut.

Eteenpäin elävän mieli!

Mainokset

Selkä. Kyllä sitä ihminen tarttee.

Tajusin just, että selkäseikkailuni alusta on aika tarkka vuosi. Löysin vanhan blogin puolelta tämän huumehuuruisen katsauksen tapahtuneesta.  Onpahan aikamoinen vuosi ollutkin. Tässä jonkinlainen pitkähkö yhteenveto meiningistä. Hyppää ihmeellä yli, jos ei nappaa!

Ensimmäinen puolikas vuodestahan meni melkein tyystin sohvalla itkiessä ja lääkehuuruissa koomaten. Tosi tuskaista aikaa.

Loppuvuodesta aloittelin fyssarin kanssa kuntoutusta rauhaksiin, ja sain käskyn liikkua joka päivä kivun sallimissa rajoissa (eli käytännössä megasäälittävillä töpöaskelilla). Olin varma, etten koskaan toivu. Niin oli lekurikin. Sain karusta kaverista tiristettyä kunnon itkukiristykselläkin optimistisimmillaan vain lauseen: ”on ehkä olemassa pieni mahdollisuus että tämä jossain vaiheessa vähän voi helpottaa”. Mietittiin laitoskuntoutusjaksoa keväälle.

Tammikuussa alkoi tehokas kuntoutus pitkillä kävelyillä ja vesijuoksulla. Sain jätettyä lääkkeetkin pois siinä jossakin joulun jälkeen. Käyttelin vielä pahimpiin hetkiin Tens-laitetta – sähköiskuja harhauttamaan kipusignaalin kulkua. Talven -30 pakkaset olivat omiaan nostattamaan kävelymotivaatiota, mutta sain vedettyä tunnin joka ilta kuuntelemalla äänikirjaa ja muistelemalla sohvakuuria. Pikkuhiljaa vauhti kiihtyi ja askel venyi lähemmäs normaalipituuttaan. Täydessä normaalimitassa askel tosin oli vasta kesäkuussa.

Maaliskuun tienoilla turhautti isosti, kun istuminen ei onnistunut oikein vieläkään. Kipuja muuten oli kuitenkin jo selkeästi vähemmän, ja aloin tutustua rauhallisiin uusiin lajeihin, kuten Chi Kung. Oli huikea fiilis päästä liikkumaan paremmin!

Huhtikuulla otin isolla riskillä päivätyön vastaan, ja se onneksi alkoikin onnistua aika hyvin, kun välillä muisti nousta kävelemään ja hankkiutui joka ilta liikkeelle kotioloissa. Nyt sitä on jo takana nelisen kuukautta, ja oikean asennon muistaessani olen ihan ok istuja.

Kevään ja kesän aikana lajikirjo on kasvanut loistavasti. Nyt on vakkarina ohjelmassa kävelyjen lisäksi pilatesta, punttista, tanssia ja uusia ryhmäliikuntatunteja. Jonkinlainen rajapyykki ehkä ylitettiin äsken, kun kävin riehumassa elämäni ekan BodyCombat-tunnin. Selkä kesti hyvin – siellä alkaa olla aikamoiset tukilihakset jo. Heia heia on ollut kaltaiselleni tilastoijalle oivallinen kannustaja. Se tietää nyt kertoa, että liikuntaa on vuoden alusta kertynyt 221 tuntia.

Varovainenkin saan vielä olla. Aamut ovat yhä kaikkein vaikeimpia, ja vieraat sängyt. Päivän mittaan kuitenkin paranee, eikä kovia kipuja tule enää kuin muutaman kerran kuukaudessa. Olen tosi tyytyväinen ja ihan lapsellisen onnellinen joka kerta päästessäni liikkumaan.

Hypyt ja kierrot alkavat vasta just ja just onnistua. Keskikehon lihaskorsetin on oltava koko ajan tiukkana, eikä mihinkään liikkeeseen auta lähteä hitustakaan huolimattomasti. Äkkinäiset liikkeet, vaikka liukastumiset, herkimmillään jopa aivastelu, ovat ihan murhaa. Ryhti on pakko muistaa koko ajan, ja verrytellä ja lämmitellä kunnolla. Eikä niitä lomapäiviä liikunnasta saa tulla lainkaan – kosto on muuten välitön.

Tätä se kuulemma on tästä loppuun asti. Uusia romahduksia on luvassa, koska vamma on elinikäinen, mutta toivun kuulemma nopeammin, kun pidän lihakset hyvässä kunnossa. Pidän varmuudella, koska sellaista puolta vuotta en makaa enää koskaan!

Lapinkeikka viime kuussa varmisti, että pitempikin kävely onnistuu. Rinkkaa en vielä voi ajatella kantavani, mutta reppu kulkee hyvin. Telttaa kestän (vammaispatjallani ja -tyynylläni) kaksi yötä putkeen, sitten pitää olla parempi sänky. Kotioloissa vammaistyynyn lisäksi täytyy muistaa laittaa polvien väliin tukityyny, mutta liukulakanaan en sentään koskaan joutunut. Piikkimatto pelastaa pahoiltakin kivuilta, lääkkeitä vieron nyt melkoisesti. Jos on oikein kipeä, niin kävelylenkin toisen tunnin lopussa viimeistään hellittää. Laitoshoitojaksoja ei tarvitse onneksi ajatella. Hyvin etenee harjoittelu itsenäisesti.

Liikuntaan ei tarvitse hakea motivaatiota kaukaa. Pakkohan se ei tavallaan ole, koska aina on vaihtoehto: jos huvittaa olla liikkumatta, niin aina voi palata sohvan nurkkaan piipittämään. Ei kiitti. Kas näin tehdään laiskanpulskeasta liikkujasta himokuntoilija. Keppi riittää, jos porkkanaa ei ole tarjolla.

Hyvin siis sujuu jo, mutta joitakin turhamaisia haittapuolia edelleen on. Pieniä, mutta kuitenkin. Korkokengillä esimerkiksi ei tarvitse vielä olla edes tuntia. Ei edes naurettavilla muutaman sentin korkuisilla. Hyvät lenkkarit, vaellussandaalit ja tukevat tennarit ovat jalkineeni vielä varmaan pitkään – ehkä aina. Juhlakäytössä vähän ankeat, silloin ehkä jotkut ballerinat menevät hetkellisesti. Kenkäostoksia teen nyt ihan puhtaasti käytännöllisin ja terveysmotiivein. Huonoja kenkiä ei enää ikinä. Olen tullut itsestäni tosi tarkaksi. Selän kunnossa pitäminen on iso prioriteetti. Sillä on niin valtavat vaikutukset henkiseen jaksamiseen ja koko perheen meininkiin.

Lisäksi harmittaa, etten vielä oikein uskalla palata rakkaan paritanssin äärelle. Hallitsen omat liikkeeni niin ettei satu, mutta parityöskentely vaatii reagointia toisenkin joskus ennakoimattomiin liikkeisiin. Ehkäpä vielä joskus sitäkin! Kisatreenaamishaaveet ja sellaiset kunnianhimot olen aikaa kuopannut. Tekee ihan hyvää luonnolle sekin.

On myös ollut pakko hyväksyä sellainen hiljaa hyvä – tai ainakin hitosti parempi – tulee –asenne. Ja uskoa, että kyllä ne sohvakuurilla kerätyt kilotkin vielä siitä karisevat, kun nyt viimein pääsen kunnolla liikkeelle. Kepeitä juttuja kokonaisuuden rinnalla.

Vuosi on oikeastaan aika lyhyt aika. Eilettäin tervehdin aurinkoa joogan merkeissä ja olen tästä just nyt lähdössä punttikselle saliohjelman teettämistä varten. Ohhoh, who knew! terkkuja vaan sinne sairaalanmäen kitulekrulle. Täältä pesee!