Mutta näkyykö se? – Vanhempana Pridesta

Mennään Pride-viikkoa. Tänä vuonna joudun jättämään kulkueen väliin, ja se harmittaa. Haluaisin todella olla siellä. Kulkue on paitsi tosi kiva tapahtuma, myös oleellisen tärkeä näytön paikka. Somepeukuttelun aikana on välttämätöntä seistä myös ihan konkreettisesti arvojensa takana. Nähtävillä. Paikalla. Tukena ja joukkona. Ihmismassana ihmisten asialla.

Jäin eilen miettimään erästä vuosikausia sitten tekemääni haastattelua, joka liittyi vanhempien vapaa-aikaan ja rentoutumiseen. Kaarran tämän takaisin Prideen, älä huoli. Tämä liittyy kyllä. Tuossa jutussa haastattelin viisasta asiantuntijaa, joka totesi, että lapset eivät välttämättä koskaan näe vanhempiaan rentoina. Ajatus pysäytti kunnolla.

Aluksi tyrmäsin ajatuksen. No tietenkin näkevät! Onhan… hetkinen. Voi paska! Niinpä niin! Aika monesti varsinkin pikkulapsiaikaan meni juuri niin, että oma rento hetki koitti lasten nukkumaanmenon jälkeen. Sitä ennen mentiin ja mentiin vain.  Minulle tämä konkretisoitui kerran neuvolassa, kun täti kysyi kuinka usein meillä syödään jäätelöä. ”Melkein joka päivä!”, minä naurahdin, ja lapsi katsoi minua tyrmistyneenä. ”Ei melkein ikinä!”, hän vastasi. Ja silloin sen tajusin: me vanhemmat korkkaamme jädepurkkimme silloin, kun lötkähdämme sohvaan kaksin. Lapset näkevät töistä palaavan kireän kiireisen. Ruokakauppaan juoksevan hikisen hoitavan. Laskupinon ääressä kiroavan kireän. Iltasatuhetkellä pinnistävän uupuneen.

Tajusin, että vanhemmalla voi olla ihan erilainen ajatus itsestään tyyppinä, kuin mitä lapsen ja nuoren silmiin välittyy. Monet aikuisten omat jutut tapahtuvat aikuisten ajalla, jonne lapsi ei ehkä näe juuri lainkaan.

Tuo juttu sai miettimään niin paljon, että aloin tietoisesti raivata joka päivään leppoista ja rentoa jo ennen lasten nukkumaanmenoa. Halusin näyttää, että olen sellainen. Sellainenkin. Nykyisin on tietysti ihan eri meininki, kun nuo ovat isoja ja menossa mukana iltaisin paljon pidempään. He eivät tietenkään myöskään väsytä läheskään samassa mittakaavassa, joten on merkittävästi helpompaa ollakin lunki ja mukava, ja jätskiä ostetaan nyt tuplasti enemmän. Rentoilemme yhdessä.

Tästä se kaarros Prideen. Jäin nimittäin miettimään, mikä muu voi vahingossa jäädä lapsilta näkemättä, kun vanhemmat tekevät asioita lasten ollessa nukkumassa/mummolassa/muualla. Rennon ja hauskan vanhemman lisäksi lapselta voi hujahtaa ohi myös erilaisia arvoihin liittyviä asioita. Kuten vaikka se, mitä mieltä vanhempi on ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja tasavertaisuudesta. En tarkoita, etteivätkö arvot (toivottavasti!) tihkuisi jatkuvasti esiin myös arjen lomassa, mutta joskus niitä on syytä ihan kunnolla teroittaa. Etenkin, jos on kyse sellaisia epävarmuuksia helposti herättelevästä aihepiiristä, kuin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät teemat lasten ja nuorten mielissä ovat.

Ei riitä, että olettaa lapsen kyllä tietävän, että rakkaus kuuluu kaikille.

Lapseni jakoi eilen kivan kuvan meistä kaksin Prideilla viime vuonna. Tuli tosi hyvä mieli. Hänen sanoistaan ymmärsin yhteisen menemisen merkittävyyden. Hän kyllä tiesi ennenkin, että olen asian takana, mutta konkreettinen toimiminen sen eteen yhdessä oli myös tärkeää. Ajan ottaminen. Lähteminen. Viettäminen.

Haastoin eilen Facebook-kaverini ja haastan nyt teidät lukijatkin pyytämään omaa lasta kaveriksi Pride-kulkueeseen tänä lauantaina. Se on kiva tapa viettää yhdessä aikaa ja samalla varmistaa, että omat ajatukset rakkaudesta, tasavertaisuudesta ja toisten kunnioittamisesta menevät varmasti jakeluun. Me vanhemmat alleviivaamme hyviä ruokatapoja, kohteliasta tervehtimistä ja muuta tärkeää lapsillemme alvariinsa. Alleviivataan myös jokaisen ihmisen tasavertaista oikeutta rakkauteen. Ei oleteta, vaan varmistetaan, että se näkyy.

Ihanaa Pride-viikkoa ihan jokaiselle!

 

 

Mainokset

Kun kirja imaisi äidin – pikapalaute läsnäolosta

Ensi kesänä julkaistavan Kosteusvaurioita -kirjani kirjoitus on kiihkeällä loppusuoralla ja näppis laulaa. On ihan mahtava fiilis, että tämä massiivinen projekti on tulossa maaliin! Nyt viimeisimpinä juttuina olen kirjoittanut ajatuksia omasta äitiydestäni. Olen miettinyt muun muassa lapsuudenkokemuksiani, suhdetta äitiini ja sitä, millä tavoin omat teini-ikäiseni minut mahtaisivat kirjaan joskus kirjoittaa.

No, ainakin näkemyksemme todellisuudesta saattavat hiukan erota toisistaan jo nyt. Minä olin nimittäin kirjoittanut eilen juuri loppuun katkelman, jossa pohdin olevani aika läsnäoleva ja huomioiva äiti. Myhistelin tyytyväisyyttäni. Sitten tapahtui puhelimessa seuraava ajatustenvaihto esikoisen kanssa.

kirjaa.jpg

Että silleen. Täällä kotosalla ollaan varmasti aivan tyytyväisiä myös, kun kohta saan paketin matkaan kustantajalle ja aivot taas hiukan paremmin rekisteröimään ympäröiviä asioita.

Ole tukena transnuorelle – omalle ja kaikille muille myös.

Saimme olla mukana tärkeän viestin välittämisessä Yle Kioskin kanssa. Oo kunnolla, rohkeasti ja täysillä vanhempi. Oo kokonaan lapsen puolella, joka päivä ja näkyvästi. Olit sitten vanhempi, ukki, mummu, muu sukulainen, naapuri, kylänmies, kummi, kaima, ope tai säbävalkku.  Se ei ole mitään erityistä, vaan ihmisyyden tehdasasetus.

Sillä on elintärkeä merkitys.

 

Äitienpäivä – hankalin vuoden päivistä

Äitienpäivän läheisyys tuntuu minussa, vaikka en haluaisi. Suoraan sanoen vituttaa, että se tuntuu vieläkin. Tietysti otan ilolla vastaan valkovuokot ja toivotukset itse äidin ominaisuudessa, mutta oma äitisuhteeni vilkuttelee tässä toukokuun toisella viikolla sellaista punaisen summerin valoa, jota muuten ei enää juuri näy. Pitää taas miettiä, enkä enää oikein jaksaisi.

Eniten inhoan sen miettimistä, että pitäisikö taas yrittää hoitaa tämä suhde kuntoon. Se on monella tavalla älytön ajatus. Ensinnäkin, meillä ei oikein ole suhdetta. Jos mietin, milloin olemme viimeksi kohdanneet sillä tavalla aidosti, ihan selvin päin ja ilman päihteiden tuomaa henkistä painolastia, niin täytyy pakittaa alakouluvuosiin asti, ja minä olin tosi eri tyyppi silloin. Äitikin oli, äiti vasta olikin, mutta en tiedä, onko sitä ihmistä siellä vielä. Mietin miten me kohtaisimme nyt, tässä päivässä. Tarkoittaisiko suhteen hoitaminen kuntoon jonkin aivan uuden suhteen aloittamista? Millainen se sitten mahtaisi olla? En ole ollenkaan varma, että jaksaisin lähteä tutustumaan ihan uudelleen. Vuosia, hitto vuosikymmeniä jo, alkaa olla liikaa välissä. Siitä olen ihan varma ainakin, että sellaisena, kuin suhteemme oli vuosikaudet ennen totaalista välirikkoa, en suhdetta takaisin tahdo. Epävakaana, kivuliaana, julmana ja rempoilevana. En suostu sellaiseen nyt aikuisena, kun saan itse päättää.

Toiseksi mietin sitä, miksi paikkaamisen, tai edes jonkinlaisen yrityksen, pitäisi tälläkin kertaa olla minun velvollisuuteni. Mikä minusta tekee vastuullisen hoitamaan sellaisia juttuja kuntoon, jotka toinen on tyrinyt? Minua ei isommin kiinnosta tavoitella mitään paremman ihmisen sädekehiä tässä, koska olen monessa mielessä kaikkea muuta. Olen kitkerän vihainen, tosi surullinen ja melkoisen katkerakin juuri tästä asiasta, enkä muuta yritä väittää. Olen ihminen. En minä tällaisia osaa.

Ja miksi minä näitä vielä ylipäätään kelaan, joka kevät, nelikymppinen nainen? Turhauttaa.

Kai äitienpäiväkortit ja ne värssyt saavat aina näitä miettimään. ”Äideistä parhaimman sain”. Mitä minä edes korttiin kirjoittaisin? ”Äidin sain”? Ja siinäkin on vähän liian positiivinen pohjavire. Sain hetkeksi. Hetkiksi aina kerrallaan. Silloin kun sattui sopimaan. Siitäkö sitten kiittämään? Entä pelkkä napakka ”Kiitos!”? Mistä? Vai ”onnea!”? Mistä onnittelisin? Että kalenterissa on tällainen päivä? Vaikeaksi menee.

Tuntuisi enemmän vittuilulta kirjoittaa nyt joku kortti. Silloinkin menisi pieleen, koska ei minulla ole mitään vittuilun haluja. Kai minä aina tässä kohti vuotta vain jään sellaiseen ympäristön odotusten paineeseen. Siihen ajatukseen, että  ”äiti on kuitenkin aina äiti” tai ”parhaansa meistä jokainen täällä tekee”. Sitäkin pyörittelen. Onko äiti aina äiti, siis riittääkö verenperintö? Onko tyytyminen geenitasolle, jos äitiys muuten noin vain lopetetaan, kun muut jutut vievät mukanaan? Pitäisikö sen riittää? Olenko ahne, kun ei millään tunnu riittävän? Ja tuo toinen sanonta sitten. Voiko ajatella jonkun tehneen parhaansa, jos hän ei edes tuntunut haluavan muuttua? Jos ei minkäänlaista hoitoon pyrkimistä edes ollut? Jos ainut lause siltä sektorilta kuului: ”minä en ala mitään anteeksi pyytelemään!”. Silloinko vielä pitää ajatella, että parhaansa teki? Tosi vaikeaa, myönnän tässä avoimesti.

Mietin, mitä sitten oikein haluaisin. En kaipaa mitään tuoreita dallaspullia päivittäin minulle tarjoilevaa tyyppiä, joka pyrähtää hoitamaan lapset, siivoamaan asuntoni ja nyppimään kuivat kukat puutarhasta samalla keskustellen kanssani sukupolvikokemuksista ja vanhemmuuden syvistä kysymyksistä täynnä lempeyttä, hyväksyntää ja ymmärrystä. Vaikka ainakin tuo loppuosa virkkeestä olisi kyllä tosi ihana (siivoushommista palaisi minulla hihat varmuudella). Mutta ei nyt kurkotella kuusiin.

Olisi ihan jees, jos olisi sellainen mummila, jonne voisi poiketa äitienpäivänä pudottamaan kukkaset lasten kanssa. Semmoisenkin ottaisin, jossa olisi vaikka vähän vaivaannuttavakin tunnelma. Ei haittaisi. Onniteltaisiiin kuitenkin, ja lapset höpöttelisivät kesälomasuunnitelmista. Minä huokaisisin, että no tämmöistähän tämä on, kyllä sä tiedät. Ja hän tietäisi. Juotaisiin vaikka ihan paskatkin kahvit, eikä maitoa nyt sattunut kaupasta, ja sitten jo mentäisiin matkoihimme. Olisi sellainen lapsuudenkoti. Semmoinen, johon poiketessa lapset voisivat nauraa minun huoneelleni. Kaikille niille kasautuneille lapsuus- ja nuoruusvuosille. Mutta minun lapsuudenkotejani on kuusi eri puolilla Vantaata ja Helsinkiä. Ei ole mitään yhtenäistä jatkumoa, johon palata.

Tosiasia on sekin, että kun vielä joskus olimme puheväleissä, oli äitienpäivä ihan yhtä hankala. Ei mummilaan silloinkaan saanut mennä kukkineen tönöttämään. Oli aina jotain. Yleensä oli aina poskiontelontulehdus, jota joko alettiin varmistella monta viikkoa ennen h-hetkeä, tai joka iski paniikissa edellisiltana, ja sitten soitettiin varmistelusoitto, että ei kai vaan mitään ole tulossa. Oli joskus vuosia sitten vielä lyhyt puhelinsoitto, jonka aikana tosi kiusallisesti toivotettiin onnea ja sitten äkkiä lopeteltiin, ettei meinisi liian ilmeiseksi, ja sitten monta monituista vuotta oli vain lyhyt, steriili tekstari. Jos olen joskus lapsuudessanikaan viettänyt sellaista oikeaa äitienpäivää oman äitini kanssa, niin en muista, vaikka miten pinnistän. Aika surullista sekin.

Kaipaan siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan ole oikein ollut olemassakaan.

Lopettaisin tämän tosi mieluusti johonkin viisaanlempeään loppukaneettiin, joka uhkuu anteeksiantoa ja eteenpäin katsomista. Armollisuutta itseäni ja äitiä kohtaan, kaikkia maailman äitejä ja tyttäriä. Pyöräyttäisin ajatuksen vielä siihen, millainen korjaava kokemus on olla äitinä omille lapsilleni, ja miten sitä kautta äitienpäiväkin on saanut ihan uuden merkityksen  ja tottahan sekin toki on, mutta niin ovat nämäkin mietteet, kaikessa kivulloisuudessaankin. Tämä kohta keväästä surettaa minua aina, enkä ole ihan varma, loppuuko se koskaan.

Juuri nyt, tätä naputellessani, läppärini kalenteri heittää ruudun reunaan tehdasasetuksena säädetyn automaattimuistutuksen ”muista äitienpäivä huomenna!”. Kiitti. Kyllä muistetaan.

 

 

 

Nelikymppisyys -Tämän olisin halunnut kuulla nuorempana

Kaverini Facebook-seinällä alkoi hauska ja liikuttavakin keskustelu keski-ikäisyydestä, tai ainakin tästä varhaisesta versiosta, kun tuttavapiiri täyttää lähivuosina 40. Terhi iloitsi siitä, miten helpottavaa ja mahtavaa aikaa juuri tämä on, ja minä pontevasti nyökyttelin monen muun kommentoineen joukossa.

Täytän syksyllä 40. Se tuntuu ihan älyttömän hyvältä! Jäin miettimään, miksi olen ollut siitä niin perin yllättynyt.

Miksi minulle jäi kasvaessani mielikuva, että aikuisuuden rutiinit ovat kamala taakka? Että lapsista on lähinnä riesaa ja ne seisovat esteenä omalle elämälle. Että baarissa yön sydämelle roikkuminen olisi sitä elämän parasta antia, jota sitten julmasti säännöstelee pakko mennä aamulla töihin. Että, saatana, pitää tiskata, pyykätä ja ruokaa laittaa, ja ihminen sellaisessa kerta kaikkiaan nääntyy ja näivettyy. Tai että tavallisessa, rauhallisessa perhearjessa, asuntolainassa ja autossa, olisi jotakin vikaa, halveksittavaa suorastaan.

Miksei kukaan silloin kertonut, miten jumalattoman kivaa on olla nelikymppinen? Että täällä tuntuu viimein siltä, että on oman itsensä tasalla. Teini-ikäisten lasten kanssa on upeaa käydä hienoja keskusteluja elämästä ja seurata, miten he ottavat oman paikkansa maailmassa. Etteivät lapset ensin olekaan vittumaisia, vaativia vauvoja, sitten tahmaisia, terrorisoivia taaperoita ja lopulta hankalia, äyskiviä ja pelottavia, poliisiasemilta alvariinsa lunasteltavia teinejä. Että lapset ovat upeita tyyppejä ja hyvää seuraa, eivätkä vain jokin välttämätön, kaduttava riippa, joka on jotenkin jatkuvasti oman onnen tiellä. Että omassa kropassa on hyvä olla.

Olisin mieluusti kuullut tämänkin, että tässä kohtaa elämää oma ammattitaito on sellaisella asteella, ettei tarvitse häpeillä, väistellä tai jäädä sivusta katselemaan. Että voi avata suunsa ja kertoa oman, fiksun mielipiteensä isoimmistakin asioista. Että tulee kuunnelluksi ja otetuksi kokonaan todesta. Voi kokea tyytyväistä, nöyristelemätöntä onnistumista. Että päivät voivat olla täynnä sellaista jo rutinoitua, miellyttävää ja haastavaa tekemistä, jossa ei tarvitse niin kiivaasti yrittää todistaa omaa pätevyyttään. Ettei tarvitse niin hitosti rimpuilla. Ettei se, että tuntee olevansa salaa ja luvatta tekemässä omaa työtään, ja jää siitä ihan justiinsa kiinni, olekaan pysyvä olotila.

Mietin miksi minulle jäi tästä touhusta ihan toisenlainen kuva. Yksi ilmeinen syy on toki, että oma esimerkkinelikymppiseni kotona oli päihde- ja mielenterveysongelmainen, mutta aika tavalla aikuistumisen ongelmia tuntui olevan monen kaverinkin kotosalla. Isompia ja pienempiä.

Oliko niin, että osalla suuren ikäluokan ihmisistä jäi vähän Woodstock päälle? Oliko omien, sotapolven vanhempien antama esimerkki jättänyt sellaisen jäljen, että Todellisesta Aikuisuudesta tuntui puuttuvan kaikki kiva, kevyt ja vastuuton, ja sitä piti sitten kahmalomäärin annostella vielä pitkälle yli-ikäiseksi? Vai miksi minulle suodattui sellainen maisti tästä ikävaiheesta, että töitä pitää paiskia nääntymykseen asti, mutta vastapainoksi voi sentään dokata, pettää, jättää ja toteuttaa itseään kaikilla mahdollisilla tuhoisilla tavoilla? Ei nyt ihan pelkästään, mutta paljolti. Niin paljon, että jotakin sellaista odottelin väistämättä saapuvan elämään, kun vain tarpeeksi vanhaksi eläisin. Näille main. Että jokin vitutus kyllä laskeutuu.

Olisin mielelläni kuullut vähän alle parikymppisenä, että täällä on näin kivaa. En tiedä, olisinko sitä uskonut tietenkään, mutta kuullut kumminkin. Sen sijaan kuulin lauseita, kuten ”älä koskaan tee lapsia. Niistä ei ole kuin harmia!” Tai ”toivon, että bussi ajaisi minut kuoliaaksi työmatkalla.” Aikuisuus ei näyttäytynyt kovin haluttavana ja viehättävänä aikana. Näytti pahasti siltä, että kaikki kolmenkympin jälkeen on silkkaa selviytymistä.

Onneksi olin ihan hiton väärässä. Onneksi voi itse kokeilla, ja sitten vasta päättää. Onneksi ei tarvitsekaan antaa kotiesimerkin sanella, mihin pystyy, mistä nauttii ja millaisia ratkaisuja elämässään tekee. Onneksi ketjuja saa katki. Siihen ketjun katkaisemiseen kuuluu sekin, että muistaa näyttää ja kertoa omalle jälkikasvulleen, että aikuisuudesta voi myös täysin palkein nauttia. Että tavallinen, vakaa ja kiva on todella jees ja arjesta voi tehdä niin mukavaa, ettei sitä tarvitse paeta sumeisiin eskapistisiin hetkiin. Että kotona voi olla niin kivaa, ettei tarvitse alvariinsa miettiä keinoja päästä sieltä karkuun.

Eivät kosteissa oloissa tai muuten toimintahäiriöisissä perheissä varttuneet ole tässä ihan yksin. Aikuisuus voi näyttäytyä kamalana ikävaiheena muistakin syistä. Ihan silkkaa kiirettä tai ajattelemattomuuttakin. Lapsi poimii jänniä juttuja.

Eräs nuortenpsykiatri sanoi kerran tekemässäni haastattelussa, että osa lapsista ja nuorista näkee vanhempansa ainoastaan stressaantuneina ja kireinä. Että vanhemmat tulevat töistä nääntyneinä ja alkavat sitten siivota tai pestä pyykkiä, ja rentoutuvat sohvalla jäätelöineen  vasta sitten, kun lapset ovat menneet jo nukkumaan, eivätkä ole todistamassa sitä. Tai lähtevät aina kodin ulkopuolelle nauttimaan. Että lapset eivät sillä tavalla ehkä koskaan opi, että aikuisetkin nauttivat, relaavat ja ottavat ihan iisisti. Ettei koti ole jatkuva maanisen puuhaamisen paikka. Se jäi mietityttämään. No, nyt me olemme tässä, nelikymppisyydessä. On meidän vuoromme näyttää seuraaville tulokkaille, että täällä on kivaa.

Toivon omien lasteni hokaavaan, ettei kiva mystisesti lopu jonkin kymppiluvun vaihtuessa synttärikortissa. Että ei ole niin valtava kiire polttaa itseään loppuun parikymppisenä, koska elämä on – jos hyvin käy – pitkänmatkanlaji. Ettei teinihommiin tai parikymppisyyteen tarvitse jäädä roikkumaan, koska tulossa on muuta hyvää, kun uskaltaa siirtyä sinne. Että lapset ovat mahtavia ja on valtavasti muitakin upeita tapoja nauttia elämästä ihan aikuisena. Että vaikka iän karttuessa vastuut ja erilaiset elämään kuuluvat yllättävätkin stressitekijät ehkä lisääntyvät ja painavatkin, on toisessa vaakakupissa vuosien mukana kertynyttä rohkeutta, taitoa, viisautta ja kokemuksen tuomaa perspektiiviä ammennettavaksi.

Että täällä ihan oikeassa aikuisuudessa on, hitto soikoon, ihan älyttömän kivaa! Ettei tämä olekaan mikään luovuttaneiden uupeloiden jäähdyttelyjakso, jota pitää yrittää jotenkin sietää, vaan tosi hyvää, nautinnollista elämää. Ettei tätä tarvitse yrittää kynsin hampain välttää, koska tänne suorastaan kannattaa tulla.

Ohhoh, mikä aikuisuuden ylistys! Mitäs sinä tuumit, kanssanelikymppinen? Entä muun ikäiset lukijat? Millaista sinä ajattelit/ajattelet olevan aikuisuudessa? Kenen/keiden antamaan esimerkkiin sinun kuvasi perustuvat?

 

Syöpälapsiselfie ja muita kyseenalaisia somekohtaamisia

Jäi vielä jatkoajatus pyörimään kuulassa tuon eilisen somekeuhkoamisen jälkeen. Rautalintu auttoi jalostamaan sitä muutaman muiston muotoon.

Tapahtui lapseni päiväkoti-iässä, joskus siis jo kymmenkunta vuotta sitten. Siellä ne häärivät jonkin kevätjuhlaesityksen tiimellyksessä sinisissä ja punaisissa sukkahousuissaan. Kun lapset olivat esittäneet oman osansa (siis jonkun mahtavan pyörähdyksen keijuhameessa tai kärpässieninä, jonka viihdearvoa suunnattomasti suurensi söpöys), säntäsivät he – omani mukaan lukien – vanhempiensa luokse vaatimuksenaan nähdä, millainen kuva tuli. Ohjelma pysähtyi hetkeksi, kunnes taaperot malttoivat palata pyyhkäisyjensä ja napautustensa jälkeen takaisin estradille.

Omassa lapsuudessani olisi odoteltu ensin se kuukausi, että olisi nähty riittävästi filmin arvoista kuvattavaa ja saatu rulla täyteen. Sitten olisi kiikutettu se rulla kehitettäväksi ja ensi viikolla saataisiin kuvat. Eri hommat nyt!

Mietin, miten tässä kaikessa näkyy tuo kiihkeä rytmi ja aikajänteen ihmeellinen kiivastuminen. Sen kanssa minusta olisi syytä olla vähän varuillaan. Ei voi olla oikein hyväksi lapselle, että kärsivällisyys ei riitä edes juhlan loppuun asti julimiseen, ennen kuvan näkemistä. En pidä ihan hyvänä sitä, että lapsi on jo nelivuotiaana niin tietoinen siitä, että hänet on kuvattu ja pohtii sitten, miltä siinä kuvassa näyttää. On ihan ok nauttia omasta itsestään ja ihailla kuvaansakin, mutta kyllä te varmaan saatte ajatuksesta kiinni.

Tällaisia juttuja me aikuiset omilla puhillamme jälkipolvelle koko ajan opetamme, tietoisesti tai tiedostamatta.

Toinen esimerkki osui kai alakoulun ekoille luokille. Lapsi oli piirtänyt kuvan perheestämme. Siinä me olimme, ihanan hymyileväisinä pallopäinä pystytukkinemme. Me kaikki neljä – ja sitten läppäri kädessäni. Niin, lapsi oli piirtänyt kuvaan vain kaiken olennaisimman. Kellään muulla ei ollut mitään käsissään. Menin niin syvälle itseeni, että meinasi tulla persnahka vastaan.

Miksi sitten näitä muistelen? No, tuo eilinen pohdiskelu pisti miettimään, miten meidän sukupolvemme sekoileminen selfieiden ja jatkuvan someilun meressä näkyy seuraavalle polvelle. Olen tätä jaanannut aiemminkin, mutta nyt taas uudelleen. Millaisena me heille näyttäydydymme ja millaisia toimimisen tapoja heille siirrämme?

En pidä hyvänä juttuna, että lapsi näkee vanhempansa jatkuvasti ottamassa kuvia omasta pärstästään. Enkä sitä, että vanhempi ottaa jatkuvasti kuvia omista lapsistaan kaikissa arkisissa tekemisissä jakaakseen ne sitten maailmalle. Tai että lasta pyydetään kimppaselfieen jatkuvasti, joka tilanteessa. Tai kuvaamaan nämä äitin uudet vaatteet. Ei ku ota toinen. Ei ku ota vielä, tuli kaksari. Ei ku hei ota sittenki tuolta yläviistosta.

Ja ei, en tarkoita, ettei pitäisi kuvata mitään. Tarkoitan sitä, että ollaan niissä arkisissa vuorovaikutustilanteissa jatkuvasti ruudun läpi. On hyvä muistaa, että aikuiselle hetki voi olla nopsa ja satunnainen toimi, melkein automaatio, mutta lapselle pitempi ja hämmentävämpi katkos kanssakäymiseen.

Aika moni äiti (miksei isäkin) tietää jo, että puhe omasta laihdutuksesta tms. on vahingollista lasten kuullen. Tuumin, että tällä kuvaamismanialla ja somehurahtelulla voi olla yhtä vahingollisia vaikutuksia kasvavan lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykselle.

Ehken karsein muisto liittyy viime keväänä eräässä kahvilassa todistamaani tilanteeseen. Siinä, sairaalan vieressä, kahville tuli melko selkeästi suoraan syöpähoidoista tukaton pikkulapsi äitinsä kanssa. Muistin saman tien omat syöpäaikani ja tunsin väkevää myötätuntoa sekä äitiä että lasta kohtaan. Minusta oli kiva ajatus, että lapsi pääsi hetkeksi herkuttelemaan palkinnoksi koettelemuksistaan.

Sitten äiti kaivoi esiin kännykän ja alkoi asetella itseään ja lastaan selfieen. Lapsi pyysi ihan suoraan, että ei nyt kun väsyttää, mutta äiti ei antanut myöden, vaan patisti hymyä toiselle huuleen ja kokeili erilaisia kuvakulmia. Tuntui kamalalta. Millaisellahan häsärillä ja kuvatekstillä kuva meni feediin? #laatuaika #yhdessä #rakkauspakkaus

Olen syyllistynyt kaikenlaiseen somemöhlintään itsekin. Siksihän nämä kai mietityttävätkin niin paljon. En yritä olla pylväspyhimyksenä tässä. Tuumin vain, että  näitä juttuja kannataa ehkä vähän funtsailla  silloin tällöin, vaikka ne kiusaannuttavatkin. Vaikka esimerkiksi silloin, kun seuraavan kerran on kaivamassa kameraa yhteisen ruokahetken alkaessa.

Siksi, että aika iso osa lasten arjesta koostuisi ihan suorasta kontaktista, ilman kelmeitä valoja vanhemman kasvoilla ja linssin kautta toisten katseen alla olemisista. Jottei heidän tarttisi alaikäisinä vielä elää sen kasvottoman, ulkopuolisen katseen alla ihan koko ajan, oman kodin seinienkin sisällä. Tai nähdä vanhempansa elävän sille. Tosi pieni lapsi osaa jo käsitteen ”äidin/isän selfie-ilme”. Ei tarttisi osata.

Tuota katsetta on tarjolla aivan yli tarpeen sitten vähän vanhempanakin, ja sellainen olisi ehkä helpompi ottaa vastaan eheällä minäkuvalla ja kokemuksella siitä, että on olemassa myös silloin, kun ei jatkuvasti jakele itseään eri kanavilla. Se, jos jokin, olisi melko oleellista mediakasvatusta just tällä hetkellä, kun elämme melkoista viestinnän murrosta ja opettelemme uusia olemisen tapoja.

Hei me sukupuolivalistetaan

Varoitan jo valmiiksi. Tässä postissa puhutaan taas intiimialueista. Lähestymistapa on kuitenkin toinen. Jouduin nimittäin eilen keskelle spontaania sukupuolivalistustuokiota hetkellä, jolloin olin valmistautunut tarttumaan Narniaan, ja henkisesti keitetyn nakin skarppiudessa. No, ihana lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on aikanaan eräällä Kakpslussan haastiskeikallani sanonut, että tilaisuudet kannattaa aina napata heti jos sellaisia vain lapsen puolelta tarjoillaan. Ja että jos minä en kerro, niin sitten kertoo kaveri. ja se taas ei olekaan hyvä homma. Se on jäänyt mieleen kytemään,  joten siitä sitten kimppuun vaan.

Olen jo vähän aikaa mietiskellyt, milloin näihin keskusteluihin päästään. Olemme toki käyneet läpi ihmisen anatomiaa ja lisääntymistäkin sellaisella aika lavealla otteella jo vuosien varrella monestikin, mutta enteilin että yksityiskohdat alkavat kohta nousta 10- ja 8 –vuotiaiden mielenpintaan.

Silloin tällöin olen ottanut aihetta luonteviksi katsomissani tilanteissa käsittelyyn, mutta olen halunnut että aloite tulisi lapselta, että osaisin sitten arvioida millä syvyydellä aiheeseen juuri tässä ikävaiheessa kannattaa syöksyä.

Ja nyt se tuli. Aika puskasta.

On hassu fiilis istua siinä sängyn vieressä ja tuntea itsensä Aikuiseksi, Joka Puhuu Lastensa Kanssa Ne Tärkeät Asiat. Samaan aikaan ihan luontevaa, mutta myös jotenkin melkoisen latautunutta.

Tämä on minusta vanhemmuudessa hassuinta; samalla kun päivän muissa puuhissa tuntee itsensä sellaiseksi nuoreksi säätäjäksi, niin kasvatustilanteissa mätkähtää sellaisen tammivanhuksen rooliin. Suusta odotetaan soljuvan joitakin viisauden sanoja milloin mistäkin aiheesta. Ja ihmeekseni sieltä jostain ne löytyvätkin useimmiten. Ainakin jotkut sanat, jos ei suuria viisauksia.

Mietin ensin, onko sopimatonta kirjoittaa tästä aiheesta. Sitten tuumin, että jos näitä kerta pitää lapselle voida jutella näillä sanoin, niin aikuiset lukijatkin ehkä kestävät. Ja jos eivät kestä, niin nyt olisi tosi hyvä hetki lähteä muiden blogien äärelle.

Lukijoissa on myös paljon perheellisiä ihmisiä, joille näiden asioiden luulisi ja toivoisi olevan aika tuttua kamaa, ja ehkäpä aiheesta saataisi taas keskustelu aikaan. Mietin  myös, että tämä on taas niitä juttuja, joihin vanhempaa ei kauheasti valmisteta. Niihin vain jotenkin paiskaudutaan. Ekan lapsen kohdalla mennään aikamoisella hakuammunnalla. Mitä, miten ja milloin?

Neuvola ehtii loppua lapsen kiinnostuessa tästä teemasta, eikä openkaan kanssa ole ihan luontevaa avata moista aihepiiriä. Tuntuu helposti, että menee pieleen. Ja silloin taas jättää helposti juttelematta. Ja se taas, no, ei ole ainakaan sen lapsen etu myöhemmin. Ja että siitäkin syystä olisi ehkä hyvä reippaasti vain jutella ja kirjoittaa näistäkin.

Otan riskin. Minusta ihmisten hommista pitää voida puhua. Näin se keskustelu kulki:

 

Tyttöjen huone. Ilta. Pyjamia puetaan ja mietitään huomista.

Esikoinen: Mennäänkö huomenna uimaan? Tuleeko X mukaan?

Äiti: Joo mennään, mutta X ei tule, sillä on kuukautiset.

Kuopus: Ai kuukautiset?

Äiti: Joo, kyllähän te ne tiedätte?

E & K: Joo.

 

Hiljaisuus.

 

 

Ä: No mitä ne olikaan? (Vanhemman sääntö nro 1. näissä asioissa: tarkista. Koska ei ne koskaan oikeasti tiedä.)

E: Eiks se oo se et ne solut ei pääse jakautumaan?

Ä: Joo, tavallaan. Tarkemmin se on sitä, että sellainen munasolu, joka ei ole hedelmöittynyt, tulee ulos verenä. Muistatteks te ne munasolut?

E: Joo. Ne ihmisen siemenet.

Ä: Joo, siihen ihmisen tekemiseen tarvitaan kyllä myös ne miehen siemenet. Ne siittiösolut, siitä siemennesteestä, spermasta. Silleenhän se lapsi alkaa, että siittiösolu ja munasolu kohtaa, ja sitten se paketti kulkee kohtuun ja alkaa siellä jakaantua.

 

Hiljaisuus. Tuijottavia katseita.

 

Ä: Ja niitä naisen munasoluja tulee joka kuukausi joka tapauksessa. Sillonkin kun ei ole tarkoitus tehdä lapsia. Ne on tuolla munasarjoissa. Ja sieltä ne sitten kerran kuussa irtoaa ja joko hedelmöittyy tai tulee ulos.

K: Hihihiiiii munasrajat. Sarjat!

Ä: Niin. (Naurua sisäänpäin. Kasvatan Beavistä ja Butt-headia…) Siellä niitä on varastossa, ja sieltä ne sitten irtoaa.

Ä: Tiesittehän te jo sen, miten se siittiö ja munasolu saatiin kohtaamaan? Nehän täytyy saada yhteen ennen ku voi lapsi kehittyä? (Hetkellinen aavistus, että tämä kohta ei ole lainkaan auennut kersoille vielä. Nyt reippaasti vain perille asti.)

K & E: Mutinaa. Epämääräisyyksiä.

K: en kyllä tiiä.

E: emmä nyt muista! Emmä näin väsyneenä kaikkee muista! (Vähän kiukkuisena. Tätä lasta ärsyttää suunnattomasti, jos hän ei osaa vastata johonkin.)

Ä: No niitä siittiöitä tulee sieltä miehen kikkelistä (Voi hitto. Nyt ollaan tämän pulman äärellä ihan valmistautumatta. Miksi sitä nyt sitten kutsutaan? Penis on liian tekninen, pippeli oli ihan jees kolmevuotiaille. Muut varastoni sanat ovatkin melkoisen alatyylisiä. No Jeesus, mennään tällä kikkelillä, vaikka aika kamala sekin jotenkin on. Ja tuo olikin yksi maailmanhistorian ainoista tilanteista, joissa Jeesus ja kikkeli saatiin luontevasti samaan lauseeseen).

… Niin se viedään sinne naisen pimppiin (ja taas olemme saman termipulman edessä. Vulva? Vagina? Emätin? Hei oikeasti. Kaverin äiti käytti meille aikanaan sanaa etureppu. No sehän vasta kaunis ja kiva sana onkin. Sitä nyt ei ainakaan!). Ja sillä lailla ne sinne saadaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus. (Jonka aikana äiti puntaroi, mennäänkö tästä nyt jo suoraan syvään päähän, ja käydään läpi myös ne vaihtoehtoiset hedelmöitystavat, vai tuleeko informaatioähky. Päättää pitää tämän erän aika pelkistettynä ja palata asiaan myöhemmin.)

 

Ä: (tajuaa, että tämä pitäisi kuitenkin nyt saattaa siihen laajempaan kontekstiin) Se on siis sitä seksiä. Mutta seksiähän on kyllä paljon muutakin. Mutta tuo on se mitä sanotaan yhdynnäksi. Ja rakasteluksikin. Mekin isän kanssa tehdään sitä.

K: Mutta te ette halua lapsia ainakaan kolmeen vuoteen?

Ä: Ei. Me ei haluta niitä enää koskaan. Meillä on jo niin tosi hyvät.

Tyytyväistä hihittelyä.

Ä: Mutta aikuiset rakastelee muulloinkin kuin silloin kun ne haluaa lapsia. Mielihyvän takia ja siksi että ne osoittaa toisilleen että ne rakastaa. Se tuntuu hyvältä. Se on sellaista aikuisten hommaa.

K: Miks se on just aikuisten hommaa?

Ä: No siihen täytyy olla valmis. Siis ihan ruumiin täytyy olla kypsä ja sitten siinä on paljon tunteita pelissä ja paljon kaikenlaista huomioonotettavaa. Se ehdottomasti on isompien hommaa. Ja sitten jos niitä lapsia haluaa saada, niin sitten siihen täytyy olla sukukypsäkin että se onnistuu. Ja siitä ne kuukautiset sitten on merkkinä.

E: Mistä sen sitten huomaa?

Ä: Ai että on sukukypsä?  No siis niistä kuukautisista esimerkiksi.

E: No mut huomaako sen kun ne alkaa?

Ä: Ai kun alkaa tulla verta pimpistä? (Tiedetään, sarkasmi ei sovi kasvatukseen. Se lipsahti. Mutta ihan lempeällä äänensävyllä.)  No siis kyllä se huomaa. Mä lupaan!

 

Hiljaisuus. (Äitiä naurattaa, mutta nyt ei sovi repeillä.)

 

 

E: (mietteliäänä) Koska ne sitten alkaa?

Ä: Useimmilla ne alkaa siinä teini-iässä. Kuudennen ja seiskaluokan seudulla.

E: Ai samaan aikaan ku se murrosikä?

Ä: Joo, tai se alkaa yleensä vähän ennen. Mutta joo suunnilleen niillä main. Sulla tuossa muutaman vuoden kuluttua (ei helvetti, tosiaankin!) Mutta hei, ne kuukautiset ei sitten todellakaan ole merkki siitä, että sen seksin voi vielä aloittaa. Ei todellakaan. (kts. edellinen oivallus. Let’s make this one clear now!) Se on ehdottomasti sellaista aikuisten hommaa.

 

Hyvin mietteliäs hiljaisuus.

 

Ä: (Tilaisuus on luonteva. Lapset kuuntelivat. Älä sössi tätä nyt. Lopetellaan tähän. Muistettiin se rakkauskin. Eikä menty tauteihin ja muuhun pelotteluun.) Ja jos teillä on koskaan tästä mitään kysymyksiä, niin kysyttehän sit? Mä aina vastaan.

 

Mietteliäs hiljaisuus.

 

K: Ei oo just nyt mitään kysyttävää.

E: Ei mullakaan.

Ä: No hyvä homma. Hyvää yötä!

 

 

Huoh. Yksi erä suoritettu. Seuraavaa saumaa odottaessa. Tämän aihealueen haasteena on ainakin minusta se, ettei tule kuulostaneeksi liian tekniseltä, vaikka faktatkin pitäisi saada jakeluun.

Havahduin vähän, kun jokunen viikko sitten automatkalla koko perhe huutolauloi Queenia, ja tuli puhe Freddiesta ja kuolemasta ja HIVistä. Kysyin silloin, muistavatko tytöt mikä se HIV on,  ”Joo”, ja miten se tarttuu? ”Sukupuoliteitse!”. Okei, olen tainnut lähestyä aihetta melkoisen tieteellisestä näkökulmasta ja kankein termein.

Jäin silloin miettimään, onko takapenkillä mitään käsitystä siitä, mikä tämä kryptinen ”sukupuolitie” konkreettisesti on, mutta juttu kumpuili siitä sitten johonkin ihan muuhun ja perehdyttäminen jäi. Lupasin silloin itselleni, että seuraavalla kerralla olemme hyvin käytännönläheisiä. Ja nyt olimmekin.

Mietteitä? Kokemuksia? Tilanteita? Tai vaikka sekin, että ei, tästä ei olisi saanut kirjoittaa blogimerkintää.