Luokkajako?

Luokkakokous oli eilen. Oli jännittävää nähdä ylä-asteen kaverit yhden pöydän ääressä. Paikalla oli 17, poissa oikeastaan ainoastaan kaikki pojat kahta lukuun ottamatta. Muutama tyttökin toki.

Ensin tuntui erikoiselta istua siihen. Mistäs nyt puhutaan? Kaikki ovat olleet omilla poluillaan jo vaikka kuinka kauan. Omissa ympyröissään. Omiensa äärellä. Onhan toki sellaiset elämänvaihekuulumiset. Käydään opiskeluja, töitä, perhettä. Varovasti tunnustellen tai sitten reteämmin kertoillaan mitä missä ja milloinkin. Moni sillä tyylillä kuin silloin ennekin. Tunnistettavina.

Kun siinä tovi oltiin istuksittu, alkoi kasvoissa näkyä tosi tuttuja ihmisiä. Vanhempia – toki, ja tanakoituneitakin, mutta samoja ja tuttuja. Ihmeellisellä tavalla mieli alkoi nostaa pintaan katkelmia sieltä kaukaa. Oppitunneista, leirikouluista, ihastumisista, kiistoista. Välillä huomasin häpeäväni sen aikaista huonoa käytöstä, välillä pilkahti iso ilo – senkin me jaoimme!

Ei tullut sitä reggressiota. Ainakaan ennen kuin ehdin hypätä bussiin. Oltiin siinä aika aikuisina. Muistoihin palattiin naureksien. Puolesta sanasta palautui toisellekin.

Miten eri suuntiin ihmiset olivatkaan menneet, ja kuitenkin jotenkin arvattaviin isoin osa. Hyvässä mielessä, en todella tarkoita latistaen. Ja miten tuttuja tunteita ihmiset kertoivatkaan. Väsymisiä, valvomisia, gradukamppailuja, parisuhdepainolastia. Ulkomaan kääntymisiä, paluita kotikonnuille. Miten moni asuikaan ihan siinä entisillä seuduilla! Muutama meistä vain kauempana. Yksi aina Keski-Euroopassa asti.

Vaikkei siinä muutaman tunnin aikana kovin syvälle tietysti sukellella, niin enemmän ehkä tuli avattua kuin ihan vieraalle. Tai nopeammin. Joku pohjatuttuus helpotti.

Esittelykierros oli kaikkein kiinnostavin. Oli viehättävää seurata, millä tavalla kukin kertoo retkistään. Mitä kertoi, mitä ehkä rivien väliin jäi luettavaksi. Missä järjestyksessä jäsensi elämäänsä.

Yksi listaa heti nimen jälkeen lasten harrastukset – havahtuu sitten itsekin vähän kai ravaamiseen väsyneensä. Toinen huokailee opetelleensa ihan uuden päivärytmin, saksalaisen kurin rennon oleilun sijaan – aikuisuus tulikin tällaiseksi! Kolmas on löytänyt paikkansa luomumaailmasta. Asuu tilaa perheineen ja lipuu yhä pidemmälle ulkomaailmasta. Neljäs liikkuu ja matkustelee, ja hakee siitä sisältönsä.

Pimeät puolet ja kipeät kohdat eivät hetkessä näy. Jokaisella ne omansa on, isommat ja pienemmät. Osa on toisistamme kaikilla vielä hyvässä muistissakin. Nyt siinä pöydän ääressä tuntui kuitenkin menevän kohtuullisen hyvin. Perusmukavasti oltiin kiinni aikuisuudessa. Se oli helpottavaa. Pelkäsin muuta. Surin etukäteen mahdollisia murheita. Niin kuin sanottua, tässä iässä on jo ehtinyt tulla lunta porstuaa pidemmällekin, jos niikseen.

Pakosti jäin miettimään, mitä niille kuului, joita ei pöydän ääreen saatu. Eivätkö tulleet, koska kiireet veivät muualle? Eivätkö vain kiinnostuneet tulemaan? Vai onko elämässä tullut vastaan sellaisia asioita, joita ei tee mieli kolmellekymmenelle silmäparille kuohuviinilasin kohotessa kertoilla? Jäikö ajasta yhdessä sellaisia haavoja, joita ei huvita availla enää? Toivoisin niin, että kiireet!

Lähdin ajoissa. Selkä ei antanut istua pitkään. (Nyt saan jo sanoa, viikko on kulunut!) Voihan olla että hyvä niin. Ei tullut märehdintää eikä jankkaamista. Sen reggressionkin riski on isoimmillaan laskuhumalan hetkinä. Jollakin tapaa hyvä ja juurtunut olo tänään on päällimmäisenä. Kannatti käydä.

Muistin taas, tuoltahan sitä tultiin!

Mainokset

Mitä meistä tuli?

Huomenna on ylä-asteen luokkakokous. Jännittää vähän. Okei. Jännittää paljon. Mietin mitä meistä tuli ja mihin suuntaan kukin lähti. Miten paljon toiveista vielä elää, ja kuinka paljon on kariutunut arjen alle.

Jännittää monella tapaa. Mennä kohdakkain itsenikin kanssa. Olin yläasteikäisenä melkoisen keskeneräinen. Kukapa niistä niin valmis olisikaan. En tiedä haluanko palata niihin tunnelmiin. Epävarmuuksiin, heittelyihin ja myllerryksiin. Mietin reggressoidummeko illan ehtiessä sinne takaisin. Otammeko luontevasti ne 20 vuoden  takaiset roolit, vai osataanko kohdata näine hyvinemme? Tällaisina ja tässä juuri.

Lukion luokkakokoukseen oli ihan erilaista mennä. Menin miehen kanssa yhdessä. Niin, olemme rakastuneet 16-vuotiaina luokkatovereina, 18 vuotta sitten. Hyvä ydinjoukko lukiokavereita on myös pysynyt mukana elämässä noista vuosista. Vaikkei nyt niin usein nähdäkään, niin vuosittain nyt vähimmillään. Siinä on jotakin voimaa. On ihmisiä, jotka tunsivat minut jo sellaisena, raakileena. Ja ovat jatkaneet mukana näihin päiviin. Tykkäävät silti ja siksi.

Ja ylipäätään, onhan ihminen ylä-asteiässä aika eri kuin heti sen jälkeen.  Lukiossa sitä oli jotenkin vähän ihmisempikin jo, vaikka sillä lailla hassusti täynnä omaa viisauttaan ja ylväänä. Yläasteella oli vasta ihan raaka. Kaikki ihan nupullaan. Iso osa minuutta vasta muotoutumassa.

Melkoisesti armollisuutta itseä ja muita kohtaan on sittemmin kertynyt nahan alle. Vaikka aika kesken sitä kai edelleen on

Olen miettinyt tätä kolmikymppisyyttä. Se on samaan aikaan aika kivaa ja karua. Kivaa silloin, jos hommat ovat menneet suunnilleen niin kuin halutti. Jos on saanut elämästä irti niitä asioita, joista nuorempana haaveili. Edes suurin piirtein. Eivät ne kaikille ole samoja. Mutta että niistä omistaan olisi saanut kiinni edes vähän.

Ja sitten jos ei, niin aika alkaa näyttää armottomuutensa. Toki vielä ehtii kouluja käydä, ammattia vaihtaa ja sitä perhettäkin laitella – jos siis sellaisista asioista ylipäänsä on kiinnostunut – mutta ihan eri tavalla se ponnisteluja vaatii. Kokolailla uudet realiteetit raamittavat olemista nyt.

On ehtinyt tulla sitä taakkaa. Ihan jokaiselle. On eroja ja pettymyksiä. Pulmia lasten kanssa tai niiden saamisessa. Työjuttuja ja kaikenlaista tunkkaista lastia. Törmäilyjä ja harha-askeleita. Peruuttamattomiakin päätöksiä.

Teini-ikäinen on ehkä ahdistunut ja näppylöillä, mutta elämä aukeaa eteen melkoisen leveänä. On valtavasti asioita vielä tulollaan ja mahdollisena. Ihan niin ei ole enää koskaan.

Jännittää nähdä, mitä ihmisille kuuluu. Samalla tulee peilattua omaakin olemista. Hui.