Saavatko lapsen kaverit jäädä yöksi?

”Onko noiden pakko olla aina just meillä yötä?”

Tykkäävätkö lapsesi kaverit jäädä teille yöksi? Ärsyttääkö se silloin, kun väsyttää rankan viikon jälkeen? Haluaisin tarjoilla siihen taas kosteusvaurionäkökulman. Tarkoitan tällä vinkkeliä, joka ottaa huomioon ne lapset, jotka kasvavat ongelmallisesti alkoholia käyttävien vanhempien kanssa.

Yökyläily ei vaikuta kovin eksoottiselta jutulta. Sitähän lapset tekevät eri-ikäisinä. No big deal.  Se voi kuitenkin olla jotakin itselle ihan mahdotonta. Se, että jonkun kotiin saa tulla tai omaan kutsua kavereita on ihan erikoista monelle nuorelle. Jos kotona juodaan liikaa, tippuvat kaverien kutsumiset pois erittäin nopeasti.

Kuka haluaa kavereidensa näkevän tahmeat lattiat tai sammuneen vanhemman, tai vaikka vähemmän raflaavasti ärsyttävän sössöttävän humalajuttelijan, joka ”on vain hauska ja rento viiniä juotuaan”? Sellaisen, joka rentona kaveeraa ja tarjoaa kaljat? Saatika sitten, jos kotona on henkisesti tai fyysisesti aggressiivinen äiti tai isä. Kosteissa kodeissa on muita enemmän väkivaltaa, joka voi luonteeltaan olla henkistä, fyysistä, seksuaalista tai sosiaalista.

Sellaista ei halua näyttää toiselle kukaan. Ei yksikään teini. Ei ensimmäinenkään. Sellainen hävettää niin, että naama meinaa irrota.

Yökyläilyä ei harrasteta niissä kodeissa, joissa ei ole omankaan väen hyvä nukkua.

Ihan sama kuin taannoisen ruokajutun kohdalla totesin: ole sinä se vanhempi, jonka kotiin voi aina tulla yöksi. Jonka kotona voi nukkua vaikka ne viikonlopun molemmatkin yöt, tai tulla ”liian myöhään” ja ”epäsopivaan” hetkeenkin. Vaikka se tuntuisi välillä työläältä. Sen vanhempiensa juomisesta kärsivän lapsen jokainen yö voi nimittäin olla työläämpi, kuin moni osaa kuvitellakaan.

Kosteusvaurioita-kirjan kirjoittamisen ajalta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kirje, jossa kirjoittaja kertoi kuinka hankalaa oli, kun oli viimein saanut yökyläpaikan kaverilta, mutta vanhemmat halusivat, että lapsi ”käy kotona” kahden yön välissä. Tämä lapsi istui rappukäytävässä pitkän aikaa olemassa poissa jaloista, muka siellä kotonaan, koska tiesi, ettei kotiin voi todellakaan mennä, ja kömpi sitten takaisin kylään.

Entä, jos ei tarvitsisi ”käydä kotona”, jos kotona ei ole hyvä käydä? Jos olemiselle ei olisi tällaisia lapselle tosi hankalia ehtoja?

Entä, jos välillä saisi nukkua kokonaisen yön jännittämättä ja kömpiä sitten syömään aamiaista? Että olisi aamiaista!

Mitään sirkushuveja ei tarvitse tiedossa olla. Ei tarvitse olla ihmeellisiä ruokia ja cheddarjauheella maustettuja iltapopcorneja. Kotia ei myöskään tarvitse puunata väsyneenä paraatikuntoon.

Petaa vieraspatja tai anna viltti sohvalle. Ei se sen ihmeempiä vaadi. Talo voi elää ihan omilla tavoillaan yövieraasta huolimatta. Se on todennäköisesti rauhan tyyssija lähtöpaikkaan verrattuna.

Meillä on teinien kanssa puhuttu siitä, että aina voi tulla, kun tarvis on. Ja aina lähden vaikka hakemaan autollakin, jos sellaista tarvitaan. Se on matalan kynnyksen auttamista, johon jokainen tasapainoinen ja aikuinen aikuinen pystyy.

Jos yökyläilijä tulee kotiisi selkeästi pahasta paikasta, pidä malttisi. Öiseen aikaan ei tarvitse käydä kaikkein vaikeimpia keskusteluja. Niiden aika on myöhemmin. Anna lapsen, minkä hyvänsä ikäisen, nukkua kaikessa rauhassa.

Ole se aikuinen.

 

Mainokset

Yön vieraat

Yläkerta on taas täynnä yövieraita. Lapset – omat ja vieraat – halusivat kai varmistaa, että lauantain pelipäivänä olisivat mestoilla heti aamutuimaan.

Minusta on kivaa kestittää noita. No, tuo kuulosti hienommalta kuin onkaan. En minä niitä kestitä. Lähinnä tarjoan yläkerran neliöt käyttöön. Kannan kaupasta pyydetyt eväät, ja kiellän tulemasta alakertaan jos ei välitön verenhukka uhkaa.

Win-win.

Useimmiten yöt sujuvat mallikkaasti. Vain tosi harvoin makkariin kömpii joku painajaisten uhri vähän siliteltäväksi. Vuosien vieriessä tätä sattuu yhä harvemmin.

Yökyläily on nerokasta. Kun otan tänne pari välillä, saavat omanikin mennä muualle silloin tällöin. Ja silloinkin, kun vuoro on omalla kohdalla, löytyy hyviä puolia.

Faktahan on se, että jos lapsella on seuraa, täytyy aikuisen olla paljon vähemmän temppumestarina.  Tämänkin aamun olen kaikessa rauhassa kirjoittanut, kuunnellut musiikkia ja kitannut kahvia.

Välillä tuohon ovenpieleen pölähtää joku uusi 1,5 –metrinen. ”Mä tulin tänne” , ne huikkaavat, ja painuvat ylös.

Sinne vaan.

Lapset luulevat liikuttavasti, että toimin hyvää hyvyyttäni antaessani auliisti luvan yöpymisiin. He eivät tajua vielä, että minua motivoi selkeä, taktisen kylmäverinen silmälläpitopäämäärä. Jos nuo viihtyvät kavereineen meidän nurkissamme, olen hermolla siitä mitä on meneillään. Nyt ja toivottavasti myöhemminkin.

Parisuhdepoliittinen kaaosteoria

On jäänyt vähän vähille tuo perheemme aikuisten kahdenkeskinen ilonpito tässä eskaloituvan remontin, meskaloituvan rouvaihmisen ja kaikenmaailman rankapolemiikkien keskellä. Tuumin raivata kalenteriin ihan perinteisen parisuhdeillan.

Olosuhteet olivat puolellani. Kuopus ilmoitti kaksi viikkoa sitten, että kaverilla on tänä perjantaina pyjamabileet. Yökyläily on nyt kiihkeässä suosiossa kummankin kakaran kaveripiirissä, ja sekös vanhempia ilahduttaa (isäntäperheen osa nasahtaa kohdille riittävän harvoin). Näin parisuhdeillan konkretisoituvan miellyttävän nopeasti, ja diilailin myös esikoisen yökyläsille samalle päivälle.

Puhuin viikon varrella toistuvasti puolisolleni lähestyvästä perjantaista. Miten kivaa saada olla ihan rauhaksiin. Leffaa ja ruokaa ja lempeä. Hän oli yhtä mieltä.

Torstai-iltana kävin sitten teatterissa kummisetäni kanssa. Sivulauseessa hän totesi, miten kivaa olisi seuraavana päivänä nähdä miestänikin pitkästä aikaa pelin merkeissä. Siihen minä, että tokkopa vaan. Me kun muhistelemme rakkausiltaa huomisella. Ei ei, totesi kummi. Tätä on soviteltu jo hyvän aikaa. Kyllä mies on illalla ajamassa Helsinkiin kaverihommiin.

Minä siitä myöhemmin sitten kotiin vähän ihmeissäni. Siellä päivämääräfaktat ovat samaan aikaan uponneet toisen puoleni tajuntaan, ja mies on ehtinyt peruuttaa pelin. Minä taas olen paluumatkallani ehtinyt miettiä, miten vähän mies on päässyt kaverihommiinkaan viime aikoina. Suorastaan on ollut vähän syyllinen olo. Alkaa merkillinen keskustelu tunnustelevin lausein.

Mies pahoittelee sekaannusta ja kertoo heti huomattuaan peruneensa pelin. Siihen minä, että ei kai nyt sentään. Et ole päässyt aikoihin mihinkään. Siihen mies, että ei kun vietetään nyt se yhteinen ilta. Johon minä, että ootko nyt ihan varma? Johon mies että ilman muuta. Johon minä, että harkitse nyt kuitenkin. Peli ja kaikki. Johon mies, että jospa sitten kuitenkin poikien kanssa. Mihin minä, että ilman muuta!

Mies helpottuneena sopimaan pelin uudestaan, ja minä buukkaamaan leffaseuraa serkusta. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Muutamaa tuntia ennen elokuvan alkua kotiin tulee kuopus. Minun näkökulmastani hakemaan yöpymiskamojaan. Vaan ei. Puhelu pyjamabilekaverin äidille kirkastaa, ettei sana lasten kekkereistä ole lainkaan kantautunut äidin korviin. Häkeltynyttä naurua molemmissa luureissa.

Minä ynnään mielessäni pikaisesti pari viikkoa kaavailemani parisuhdeillan aktualisoituneet suuntaviivat: mies on hyppäämässä autoon, esikoinen on lähdössä yökylään ja nyt koko paletin eka paikalleen loksahtanut palanen on irronnut, ja  kuopus ja minä olemme keittiössä kaksistaan. Vietän siis rakkauden illasta tyttökaveri-illaksi muuttunutta perjantaitani mitä ilmeisimmin  sittenkin lapsenvahdillisissa merkeissä. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä.

Puhelimen päässä kaverin äiti poimii ilmeisesti äänestäni hienoisen pettymyksen (vai orastavan melkoisen vitutuksen?) ja sanoo muitta mutkitta, että tyttö tänne ja äiti vapaalle. Minä tartun tarjoukseen hetkeäkään kursailematta. Pakkaan kakaran yökuntoon ja tuuppaan ovesta.

Lilaa luomiin ja serkustreffeille.

Muutamaa merkittävän kokoista ruoka-annosta ja tarkkaan valikoitua alkoholipitoista juomaa myöhemmin koko kaaos alkaa jo naurattaa. Valittu leffa (Laskettu aika) sen sijaan ei tarjoile odotettua repeilemistä (en ollenkaan suosittele), mutta sen jälkeen ilta jatkuu miellyttävän myöhään kaupungin viihtyisässä ravitsemusliikkeessä käkätellen.

Vuorokauden varhaisimpina tunteina pääkaupunkiekskursioltaan kotiutuva puoliso kurvaa vielä noutamaan hihittävän kaksikon keskustasta kotipuoleen, ja koko lumipalloefektipäivä saadaan tyylillä pulkkaan.

Loppukaneetti: pitkässä parisuhteessa ja lapsiperhearjessa vanhempien keskinäisen ajan järjestäminen on tärkeää. Hyvät hermot ja mahdollisimman minimaalinen muutosvastarinta ne vasta tärkeitä ovatkin.