Oodi rinnoille – eli pelottavan jakson päätös

Sain tänään ihania uutisia. Olen terve. Jännitys laukesi aamulla sairaalalla, kun lääkäri totesi rinnastani otetut koepalat puhtaiksi ja terveiksi. Ei syöpää! Ei leikkausta, hoitoja ja kaikkea sitä raskasta, johon olen kevään varrella väkisin joutunut henkisesti varautumaan!

Tämä vuosi on ollu mielipuolisen raskas minulle ja perheelleni, niin kuin pitempään lukeneet tietävätkin. Helmikuisen auto-onnettomuuden jälkipyykissä niin henkisesti kuin fyysisesti olisi ollut varmuudella aivan riittävästi yhdelle naiselle, varsinkin, kun nekään eivät ole vielä täysin takanapäin, mutta se ei vielä sitten riittänytkään. Tuli rintasyöpäepäilykin.

Kevättalvella, ei kauaakaan onnettomuuden jälkeen,  alkoivat epämääräisistä oireista seuranneet tutkimukset. Sen intensiivisemmät, koska olen yhden syövän jo elämässäni sairastanut, ja tämäntyyppisiin huoliin suhtaudutaan lääkärissä kohdallani erityisellä tarkkaavaisuudella.

Olen ollut helmikuun puolivälin ja tämän päivän välisenä jaksona keskussairaalalla melkoisen monta kertaa näine poloisine rintoineni: kolmesti lääkärin vastaanotolla, kahdesti mammografiatutkimuksessa, kahdesti ultrattavana, kerran rinnan magneettikuvassa ja lopulta paksuneulanäytteessä. Ja tämä kaikki siis niiden samaan aikaan meneillään olleiden selän kuvannus-  ja tutkimuskäyntien lisäksi. Olen kivunnut sairaalalle johtavan mäen varmasti ainakin parikymmentä eri kertaa kuluneen jakson aikana. Joka kerta aika raskain mielin. Hermo on ollut melkoisen riekaleena.

Tänään melkein leijun mäen alaspäin. Sain vihdoin puhtaat paperit erilaisten inhottavien yllätysten ja ehkien ja U-käännösten päätteeksi. Joulukuussa epäilykset herättänyt möykky ultrataan vielä kerran, ihan vain varmuudenvarmuudenvarmuuden vuoksi, mutta lääkäri sanoi suoraan, että nyt ei tarvitse olla enää huolissaan.

Olen muutamassa postissa vihjaillut jännittäneeni pitkään. Vihjailu on inhottavaa, mutta en halunnut puhua asiasta ennen kuin tilanne olisi selvillä itselleni. En itse asiassa kertonut meneillään olevasta tilanteesta kuin ihan pikkuiselle kouralliselle tarkoinpoimittuja  ihmisiä. En halunnut huolettaa ketään epäilyllä, koska olen jo tänä vuonna huolettanut läheisiäni melkoisesti,  enkä toisaalta jaksanut kaikessa tässä stressissä ja surussa kantaa kenekään muun murhetimisia. En halunnut myöskään kirjoittaa asiasta, vaikka se onkin luonteva purkuväyläni monissa elämän käänteissä. En halunnut, että vaikkapa lapseni lukevat epämääräisistä peloistani netistä. Halusin jutella heille asiasta sitten, kun olisi jotakin konkreettista ja varmaa kerrottavaa. He ovat tänä vuonna pelänneet puolestani jo tarpeeksi paljon.

Ne muutamat, jotka tiesivät, olivat maailman ihanimpia ja kannustavimpia, todella kullanarvoisen tärkeitä tuessaan. On ollut olennaista päästä itkemään ja raivoamaan ja ihmettelemään ja jännittämään ihan omana itsenäni kaikkien näiden kuluneiden hermojaraastaneiden kuukausien ajan. Olen taas kerran täynnä kiitollisuutta ihania tukijoukkojani kohtaan. Tämä vuosi, jos jokin, on todella alleviivannut ystävien merkityksen.

Kerron näin henkilökohtaisesta asiasta näin suoraan siksi, että näistäkin täytyy mielestäni puhua. Olen iässä, jossa rintasyöpäriski on jo ihan todellinen. Siihen sairastuu joka vuosi noin 4300 suomalaista. Neljännes heistä on minun ikäryhmääni, 29-45 -vuotiaita. Moni nainen viivyttelee rintojen tutkituttamista, koska alue on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, ja koska tutkimuksista liikkuu vähän epämiellyttäviä tarinoita. Haluaisin hälventää näitä pelkoja, ja kannustaa menemään ajoissa asialle, jos ollenkaan epäilyttää, onko kaikki kunnossa.

Nyt, melkoisen perusteellisen ja kattavan omakohtaisen kokeilun perusteella, voin rehellisesti vakuuttaa, että mikään tutkimuksista ei ole kivulias. Mammografiaa pelkäsin etukäteen paljon, koska siitä kuulee kaikenlaisia juttuja, mutta se oli korkeintaan aavistuksen epämukavaa, jos sitäkään. Siinä rinnat litistetään kahden levyn väliin välillä vähän asentoa vaihtaen. Outoa, muttei kivuliasta.

Magneettikuvaus oli aikaavievää ja vähän hassua, koska tuubin sisään työnnettävällä laverilla maattiin mahapuoli paljaana rinnat vapaassa kellunnassa, ja tutkimuksessa käytettävä varjoaine on aina vähän kurjan tuntuista lähinnä suoneen pistettävän letkunpätkän ansiosta, mutta ei sekään sen sietämättömämpää ollut.

Ultraamisen epämiellyttävin juttu on vähän viileä geeli, joten sitä nyt ei ainakaan kannata jännittää.

Paksuneulanäytteen otto oli inhottavaa. Tosi inhottavaa, jos rehellisiä ollaan. Mutta se pitää ottaa vasta, jos löytyy jotakin, josta paloja irti saa, ja siinä vaiheessa antaisi varmasti irroittaa vaikka toisen kätensä saadakseen varman tiedon tilanteesta. Eikä tämäkään tutkimus lopulta sattunut juurikaan. Olipahan muuten vain raju tapahtuma. Toimenpiteessä tehdään, perusteellisen puudutuksen jälkeen toki,  kirurginveitsellä viilto rintaan, ja työnnetään sellainen vähän pikkusormea ohuempi mutta sukkapuikkoa paksumpi tanko rinnan sisuksiin. Sisään päästyään tangon sisällä oleva pieni laite pyörii ja hurisee, ja nappailee koepalat talteen. Palkinnoksi urheudesta saa muutamiksi viikoiksi koko tissin kattavan mustanvioletin mustelman, ja paljon tuijottelua julkisissa uimapaikoissa.

Tutkimuksia paljon raskaampaa on se henkinen puoli, joka tällaisiin epäilyihin aina liittyy. Minulla se oli vielä ehkä vähän korostunut, koska olen ollut samalla asialla ennenkin, ja koska terveyteni muutenkin oli jakson aikana niin huterissa kantimissa. Tutkimatta ei silti kannata jättää, vaikka miten huolettaisi se henkinen jaksaminen. Varmuus on aina epävarmuutta miellyttävämpi tila, vaikka tulokset olisivat mitä.

Henkisesti herkkinä ja koettelvina hetkinä on erityisen tärkeää koota ympärilleen turvallisten ihmisten joukko, ja suojella itseään kaikelta ylimääräiseltä stressaavalta ja ahdistavalta, olkoon ihmisiltä tai tapahtumilta. Maailma pyörii kyllä hetken ilmankin siihen osallistumista. Googlaaminen ei juuri kannata myöskään.

Tämän päivän huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.
Tämän päivän tärkeä, turha, kevyt juttu eli huulipuna on tällainen. Ja hymy melko vilpittömän onnellinen.

Huulipuna, hyvin syöminen ja nauraminen sen sijaan kannattavat, koska kyllä, elämässä on myös ihan kevyitä ja kivoja ja hyviä asioita, vaikkei ihan aina siltä tuntuisikaan!

Tänään askeleeni on erinomaisen köykäinen. Lenkkeilin sen kunniaksi 17 kilometriä äänikirja kuulokkeissa. Vuoronperään itkin ja nauroin.

Mainokset

Ruokaa ja kukkasia

Tänään oli kiva päivä. Oli iltakeikka, joten alkuosan päivää sai viettää ihan relahommissa. Sain seuraksi ihanan Suskin.

Kävimme ensin lounaalla yhdessä lempparipaikassani Silvopleessa. Oli taas taatun hyvät tarjolla. Tuollahan on siis sellainen superhyvä systeemi, että iso pöytä on katettu erilaisilla elävän ravinnon herkuilla, ja siitä sitten lappamaan lautaselle mitä mielii. Lopuksi lautanen punnitaan ja maksellaan määrän mukaan. Minä latasin omani tupaten täyteen kaikkia ihanuuksia, ja sain hinnaksi 17 euroa. Helposti oli sen arvoista. Tässä ruokavaliorenssauksen keskellä arvostan todella paljon paikkoja, joissa on tarjolla vain hyvin puhdasta ja taatun sokeritonta ruokaa.

Ruuan jälkeen kävelimme Helsingin Talvipuutarhalle. Oli halu ja tarve päästä hetkeksi talvea karkuun. Ihana, lämmin ja rentouttava keidas se on. Ja ilmainenkin. Sielu tasasi kierroksia siellä kierrellessä. Vierähti hyvä tovi.

talvipuutarha

karpit ja kalat

härsikkukka

Relan päivän illaksi lähdin lehtikeikalle. Juttu käsitteli ruokaa, ja kiva haastateltava perhe tarjoili meille hyvää päivällistä. Hassu mutta kiva olo olla yhden illan verran osa ventovieraan perheen ruokakuntaa.

Nyt on hetken kummallista, kun joka toinen päivä on telkkua ja joka toinen lehtikeikkaa. Vaihtelu on tietysti kivaakin, mutta vähän orientaatiovaikeuksia on kyllä ilmoilla näin muutoksen alussa. Tasaantuuhan se siitä taas. Parasta on, kun saa sopivin väliajoin tälläistä kivuusaikaa duunien lomaan. Lataa paukkuja.

Pehmoa lällyköintiä unen reunamailta

Väsyttää. Kohta painun hetkeksi kirjan äärelle ja sitten ilolla nukkumaan. Se on mun lempi hetkiä. Lakanoihin pujahtaminen. Kiskotteleminen siellä ja kääntyileminen. Nukahtaminen rauhassa. Ulkona on kalsaa, mutta täällä sisällä pehmeä, kiva, kääriytyvä lämpö.

Mieli on jotenkin levollinen ja hyvä. Kiitollinen ja onnellinen ei oikein mistään ihan erikseen, vaan noin ylipäänsä. Tyytyväinen. Mietin taas ystäviä. Ystävyyttä. Tämän sattuman kaupalla just saman ajankohdan jakamista tässä elämässä. Niitä mainioita tyyppejä, jotka osuivat tänne just juurikin tälle kohti ajanlaskua ja vielä mun reitilleni. Mikä iso, iso ilo!

Tällainen pehmo olo. Lällykkä. Just hyvä.

Syväsosiologinen teesi Frendit-harhasta

Mietin tässä eräänä päivänä kahvin ääressä Frendit-ilmiötä. Termi on omani, kas olenhan sosiaalitieteilijä, ja pidän oikeutenani nimetä ilmiöitä populaarikulttuurista tuttujen juttujen mukaan.

Frendit-ilmiössä on kyse kollektiivisesta harhasta.  Nimen varastin tietysti tuolta törkeän hyvältä sarjalta, joka on uinut minun ikäisiini ihan solutasolle vuosien saatossa. Toistelemme reploja, muistelemme kohtauksia. Ihana Frendit.

 

 

 

Frendit- harhassa on kuitenkin kyse muusta. Nimittäin siitä mielikuvasta, että aikuisilla ihmisillä on ympärillään jonkinlainen hyvin tiivis ystäväjoukko, jonka parissa kuluu 90 prosenttia elämästä. Tämän joukon kesken jaetaan kaikki päivän käänteet, ja aina siellä sohvalla on joku (voileivän kanssa) jonka kylkeen kaivautua, jos ahdistaa. Ja ennen kaikkea tähän kuuluu spontaani ilonpito. Lauletaan lauluja ja soitto soi. Pidetään yllätyskekkereitä ja lähdetään kulmakahvilaan hassuttelemaan.

Ajattelin tosi pitkään, että Frendit-elämä on olemassa. Että kaikilla muilla tuolla jossain on koko ajan jotenkin älyttömän sosiaalista ja kivaa. Hirmuisesti ystäviä, joille kaikki, kaikki, salaisuudet kerrotaan peiton alla pyjamabileissä. Aina joku, joka tuo kuumaa kanakeittoa (sitähän noissa sarjoissa aina tarjotaan, vaikkei meillä koskaan, miksiköhän?) tai sitten muuten vain on valmis juuri sinua varten mihin vain. Aina joku, jolle poruttaa kasvatusmurheet tai puolison törttöilyt. Omien vanhempien vanhenemisen tai paskat työkaverit.

Jossain vaiheessa mietin, miksi minulla sitten ei ole. Miksi minulla on muutamia älyttömän tärkeitä läheisiä ihmisiä, ihan toimiva sosiaalinen turvaverkko ja harrastusseuraa silloin kun sellaista kaivataan, mutta ei Frendejä? Miksi minun arkeni koostuu pääasiassa töissä käymisestä ja lasten touhujen hoitamisesta, sekä parisuhdeajasta puolison kanssa? Miksi minä en juuri ehdi viikolla kavereiden luokse tai miksei meillä heittäydytä spontaaneihin juhlatunnelmiin järin usein?

Että mikä on, kun en oikein jaksa aina edes puhelimessa roikkua? Missä vika? Minussako? Olenko jollakin perustavalla tavalla virheellinen? Socially challenged?

Aluksi perustelin itselleni, että se johtuu pitkästä parisuhteestani. Kun olen ollut saman ihmisen kanssa 16-vuotiaasta, ja meille on muodostunut suhde, jossa jaetaan ne tärkeimmät, niin siihen ei ole tarvittu muita. Että ne muut ovat sitten tuolla solmineet ne tärkeät Frendi-suhteensa sillä välin. Selän takana.

Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ei kyse oikein siitäkään ole. Enemmän kyse on juuri ovelasta harhasta. On helppo ajatella, että muilla tuolla jatkuvasti kaikenlaista kivaa on. Nyt, blogien ja Facebookin aikaan sellaisen harhan luominen on entistä helpompaa.

Mutta että perustamppausta ihmisillä tässä iässä on. Jos on perhettä, niin heidän kanssaan se työajan ulkopuolinen aika tuppaa tarkkaan kulumaan. Jos ei ole perhettä, niin vastaavasti kaveriporukka on tärkeämmässä roolissa. Siltikin, aika vähän sitä ehtii tavallisen viikon varrella.

Frendit on telkkarissa. Ei ole aiheellista jatkuvasti ajatella, että tuolla ne kaikki muut jossain.

Ja jos lakkaa miettimästä, että toisilla tuolla jatkuvasti on jotain siistimpää menossa, ja minä vaan näitä ankeita arkisia, niin on aika lailla tyytyväisempi olo. Ne Frendi-viikonloput sitten erikseen.

Voihan olla niinkin, että kyse ei ole kollektiivisesta harhasta, ja kaikki muut siellä jossain viettävät paraikaakin hauskinta aikaansa saman tietokoneruudun äärellä. Nauravat ja syövät sipsejä. Pomppaavat johonkin spontaaniin hassuttelutanssiin.

Niin, siinä tapauksessa otan takas.